Professorit Okko ja Asai

Eilen oli taas aika hemmotella itseäni ja viettää 'minun päivääni', josta on muodostunut näköjään jo jonkinlainen perinne. Päivän ideanahan on se, että unohdetaan yhdeksi päiväksi kaikki velvollisuudet ja arkiaskareet ja tehdään aamusta iltaan pelkästään kivoja juttuja - sitä mitä kulloinkin sattuu huvittamaan. Minusta on tullut aivan erinomaisen taitava tuulen mukana kuljeskelija, ja yksi suurimmista huveista onkin minusta lähteä jonnekin ilman sen tarkempia etukäteissuunnitelmia ja kulkea mielitekojen perusteella spontaanisti paikasta toiseen. Aikaa tämmöiseen ajelehtimiseen tietysti vaaditaan, ja sitä ei viime aikoina ole hirveästi ollut, mutta eilen onneksi oli. Oli ihan hirmuisen kiva päivä! Suosittelen kokeilemaan päämäärätöntä kuljeksimista, jos vain aikaa ja mahdollisuus on.

Olen ollut vapaa vaimon virastakin, sillä ukkeli on taas maailmalla. Tällä kertaa hän on tämmöisissä maisemissa:

Saapi yrittää arvata, mistä kuvat ovat. Oikein arvannut palkitaan raaputetulla Casino-arvalla. 

Minä otin eilen kuitenkin suunnakseni Porvoon lähistöllä sijaitsevan Askolan, jossa on Suomen laajin hiidenkirnuesiintymä.

Hiidenkirnuja on alueella 20, ja jotkut niistä ovat aika isojakin. Minun oli pitänyt käydä katsastamassa hiidenkirnut jo kesällä, mutta en ollut sitten käynytkään. Ajattelin, että sama se, vaikka kävisin nyt joulukuussa, kun ilmakin oli lähes samanlainen kuin kesäkuussa (sillä erotuksella, että puissa ei ollut lehtiä).

Maaseutua matkalla kirnuille.

Parkkipaikalta oli hiidenkirnuille puolen kilometrin kävelymatka, mutta minä valitsin hieman pidemmän maisemapolun, josta piti olla hienot näkymät Porvoonjoelle. Sumu kuitenkin haittasi näkyvyyttä, ja maisemapolku osoittautui muutenkin hieman kyseenalaiseksi valinnaksi. Polku oli erittäin liukas, ja mietin, että täällä kun voltin heittäisin, niin kukaan ei minua kyllä koskaan löytäisi.

Asukin oli taas niin nappiin valittu, sillä jalassa olivat lipsuvat kengät ja olalla keikkui käsilaukku. Pitävämmät jalkineet ja reppu olisivat olleet asiallisemmat varusteet tuossa maastossa, mutta on hyvä säilyttää pieni jännityksen tunne ja olla suunnittelematta asioita liian hyvin. Kannattaa myös lähteä matkaan mahdollisimman tyhjällä tankilla, ajatuksella, että "onhan se bensa aina ennenkin riittänyt", niin tulee ajomatkallekin jännitystä.

Kahden euron pääsymaksun voi jättää tähän lippaaseen.

Pääsin kuitenkin kirnualueelle ehjin nahoin, mutta siellä sain todeta, että polku oli ollut vasta esimakua: kirnualueen portaat olivat nimittäin lähes hengenvaarallisen liukkaat.

Onneksi portaiden vieressä kulki rautavaijeri, josta saattoi pitää kiinni.

Askolan hiidenkirnut läydettiin vuonna 1950, mutta niiden tyhjentäminen vuosituhansien aikana kertyneistä maakerroksista suoritettiin vasta 14 vuotta myöhemmin vuonna 1964. (Hiidenkirnualueen esite löytyy täältä.) Jokaisella kirnulla on nimi, ja nimet ovat peräisin joko mytologiasta, kirnuja tutkineilta professoreilta, paikallisen kirjailijan Johannes Linnakosken tuotannosta tai sitten kirnut ovat saaneet nimensä muotonsa perusteella.

Kolmoset (Mylly, Kattila ja Kuppi)

Professori Okko.

Kukkaro. Miten mulle tulee tästä mieleen Tuurin kyläkauppa?

Päärynä.

Alueen päänähtävyys on 4,3 metriä leveä ja 10,2 metriä syvä Jättiläisen kuhnepytty.

Professori Asai saapui 1960-luvulla Tokiosta asti tutkimaan hiidenkirnuja. Tässä hän hämmentää Riisipataa. (Kuva hiidenkirnualueen esitteestä.)

Liukkaudesta huolimatta hiidenkirnut olivat ihan käymisen arvoinen paikka, vaikka kesällä paikka olisikin varmaan paljon viihtyisämpi.

Pitihän niitä luontokuviakin ottaa, kun kerran oli metsää siinä ympärillä.

Jäkälät ovat olleet minusta aina jotenkin sympaattisia, ja torvijäkälä taitaa olla suosikkini.

Asiasta viidenteen: olen joskus ajatellut, että minulla on jonkinlaisia epäluonnollisia kykyjä, tai siis jonkinlainen kyky aavistaa tulevia tapahtumia tai jopa aiheuttaa pelkän ajatuksen voimalla jotakin. Ukkeli onkin joskus kutsunut minua noidaksi (tässä asiayhteydessä siis; ei muuten vain nimitelläkseen. )

Jokin aika sitten näin unta, että meille tuli sisälle lintu. Seuraavana päivänä istuin tietokoneella ja rupesin ihmettelemään, miksi olohuoneen sälekaihtimet pitivät niin kovaa ääntä - tuuliko se niitä heilutteli? Menin katsomaan, ja säikähdin hirveästi, sillä olohuoneessa lenteli lintu, aivan kuten edellisen yön unessa. Sydän pamppaillen seurasin linnun syöksähtelyä, enkä ymmärtänyt, miten voisin saada hätääntyneen linnun ulos. Lintu pakeni minua makuuhuoneeseen, jossa se hätäpaskoi ikkunalasiin, lampunvarjostimen päälle sekä päiväpeitolle. Sain lopulta linnun ulos niin, että avasin olohuoneen ikkunan ja oven selkosen selälleen, suljin muiden huoneiden ovet ja menin (tyyny suojanani) makuuhuoneeseen linnun "taakse" huoneen peränurkkaan, niin että linnulla ei ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin lentää minusta poispäin eli ulos.

Nyt tätä metsäpolkua pitkin takaisin parkkipaikalle kulkiessani minulle tuli yhtäkkiä tunne, että minun oli pakko mennä katsastamaan yksi kallionkieleke.

Sieltä sitten löysinkin tällaista punaista torvijäkälää, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt.

Googlen mukaan tämä saattaisi olla joko punatorvijäkälä, kalliotorvijäkälä tai koreatorvijäkälä. Erikoisen näköinen lajike joka tapauksessa, ja oikein ilahduttava löytö.

Hiidenkirnuilla vaeltelujen jälkeen oli kylmä ja nälkä. Shellillä tankatessani huomasin, että huoltoasemalla oli myös Rax Buffet. Sieltähän saisin terveellistä ja maittavaa ruokaa! Kukaan ei koskaan suostu lähtemään kanssani Raxiin (äiti lähti kerran, mutta ei lähde toista kertaa), joten Rax sopi minun päivän teemaan erinomaisen hyvin.

Raxissa keksin myös, että buffetissa ei ole mikään pakko syödä lainkaan alkusalaatteja, vaan salaatit voi skipata ja siirtyä suoraan pääruokiin (en ole tätäkään koskaan aiemmin tajunnut!). Niinpä alkusalaattini koostuikin seuraavanlaisista aineksista:

Hemmetin pienet lautaset täällä. Joutuu latomaan kamaa päällekkäin.

Kevyen pikku lounaan jälkeen olin sen verran virkistäytynyt, että päätin ajella Porvooseen. Siellä olikin joulumarkkinat.

En ole mikään vanhan tavaran ystävä, mutta menin kuitenkin hetken mielijohteesta vanhan tavaran kauppaan tutkimaan vanhoja tulitikkuaskeja, postikortteja ja sen semmoisia. Olin jo lähdössä pois, kun silmäni osuivat johonkin kiinnostavaan: Suomen Kuvalehtiä vuodelta 1960 ja Apu-lehtiä vuosilta 1956-1966! Niitä en voinut tietenkään vastustaa, vaan lehtiä piti ostaa useampikin kappale. Myyjä oli vielä niin ystävällinen, että antoi minulle muutaman lehden kaupan päälle. Voi tätä onnea! (Pahoin pelkään, että joudutte lukemaan kyseisistä lehdistä myöhemmin vielä lisääkin.)

Taidetehtaan joulumarkkinoilta löytyi vielä muutama koru (itselleni tietysti), ja melkein tuli jo syyllinen olo, kun tulin ostaneeksi itselleni kaiken maailman humputuksia. Harvoin nimittäin ostan mitään ilman todellista tarvetta, ihan vain siitä syystä, että jokin näyttää kivalta. Taidan olla aika askeettinen...

Taidetetehtaan joulumarkkinoilla oli myynnissä ihan huikean taidokkaita ja kekseliäitä käsitöitä, ja olisin saanut menemään siellä rahaa paljon enemmänkin. Olen itse äärimmäisen epäluova ihminen, enkä voi muuta kuin ihailla sellaisia ihmisiä, jotka ideoivat ja osaavat toteuttaa ideansa. Joulumarkkinat ovat auki vielä tänään, joten kannattaa ehdottomasti käydä, jos etsiskelee pukinkonttiin suomalaista käsityötä ja asustelee lähistöllä. Minua jäi hirveästi kaivelemaan yksi nalletaulu...

Jokohan se bussi kohta tulee?