Sekavaa haastelua

Kesä alkaa olla lopuillaan, ainakin jos sitä mitataan koulujen kesälomilla. Moni palaa näinä päivinä arkeen, ja niin teen minäkin, tosin hyvin erilaiseen arkeen kuin aiemmin. Ennen sitä pitää kuitenkin vielä muistella kesän viimeisiä hetkiä.

Kävimme viime viikonloppuna ukkelin kanssa hieman ulkoilemassa eli suomeksi sanottuna istumassa iltaa. Käymme ukkelin kanssa baarissa tosi harvoin, mutta sitten kun kerran lähdemme, niin se kerta varmasti muistetaan. Tällä kertaa oli tosin tarkoitus mennä alun perin ilmeisesti syömään, mutta koska olimme syöneet niin myöhäisen lounaan (neljältä), ruoka ei maistunut, ja päädyimme nautiskelemaan terassien antimista. 

Ukkelilla on muutama lukematon sähköposti.

Ukkeli käy ulkona useammin kuin minä, vaikka ei hänkään kovin usein käy, mistä syystä hän myös tuntee Helsingin ravintola- ja baaritarjonnan paremmin. Ukkeli sai siis johdatella, ja minä vain talsin mukana. Muutaman muun terassin jälkeen päädyimme hotelli Tornin neljännessätoista kerroksessa sijaitsevaan Ateljeebaariin, jossa en ollut koskaan ennen käynytkään. Näköalat Helsingin ylle olivat hienot, ja kun ilmakin oli kuin kaaso morsian, niin terassikokemus oli kerrassaan ikimuistoinen.

Näkyy ainakin Stocka, Uusi ylioppilastalo ja Tuomiokirkko.

Jos näköalat olivat Ateljeebaarista huikeat, myös juomien hinnat olivat pilvissä. Toisaalta olisihan se vähän outoa, jos tuommoisessa paikassa ei osattaisi ottaa näköalalisää. Ihmettelin myös jyrkkiä kierreportaita kavutessani, että eikö baariin todellakaan ole muuta tietä.

Auringonlaskukin olisi näkynyt Tornista hienosta, mutta iso pilvi oli asettautunut harmillisesti auringon eteen.

Nyt voitaisiin lähteä.

Kun lasit olivat tyhjät, terassikierros julistettiin päättyneeksi, ja menimme vihdoin sinne syömään. Olikin jo korkea aika.

Viime päivinä on tullut oleiltua myös rannalla jonkin verran - ei niinkään siksi, että olisin saanut aurinkoa, vaan siksi, että meren äärellä tuulessa on ollut kiva istuksia ja lukea.

Vähän järeämmät auringonottovälineet.

Olen mietiskellyt rannalla kaikenlaista, kuten esimerkiksi sitä, miten osaan nykyään olla paljon paremmin hetkessä läsnä kuin vaikkapa vielä vuosi sitten. En ole tietoisesti harjoitellut läsnäoloa mitenkään, enkä oikein tiedä, mikä muutoksen on saanut aikaan. Ehkä syynä on se, että olen nykyään jotenkin paljon levollisempi ja sinut itseni kanssa, joten mielikään ei poukkoile sinne tänne, vaan ajatukset pysyvät paremmin kasassa. Yksi myötävaikuttava tekijä on ollut varmasti myös luonto, sillä olen viime vuoden aikana jotenkin löytänyt luonnon ja tajunnut, miten paljon voimaa ja rauhaa se minulle antaa. Luulenkin olevani yksi niistä ihmisistä, jotka meditoivat vahingossa. En koe tietoisia mietiskelyharjoituksia omikseni enkä ehkä edes itselleni tarpeellisiksi, koska saan luonnosta saman, minkä voisin kuvitella mietiskelyharjoituksista saatavan. Uskonkin, että jokaisella on oma juttunsa, joka voi auttaa olemaan hetkessä paremmin läsnä: yhdelle se voi olla luonto, toiselle meditaatioharjoitukset ja kolmannelle jokin muu.

Koska moni on kysellyt minulta, millaisella kameralla kuvaan, ajattelin esitellä nyt koko järeän kuvauskalustoni.

Ammattilaisen vehkeet.

Kamerani on siis Sonyn DSC-HX50V, jonka ostin sen suurempia miettimättä viime talvena sen jälkeen, kun edellinen kamerani (loistavaksi palvelijaksi osoittautunut Panasonicin DMC-TZ10) varastettiin. Tämä Sony oli niin erilainen vanhaan Panasoniciin verrattuna, että uuden kameran käytössä oli aluksi opettelemista, mutta onneksi sentään lopulta totuin. Kameraa mainostetaan "maailman pienimpänä ja kevyimpänä kamerana, jossa on 30-kertainen zoomi", ja olenkin ollut erinomaisen tyytyväinen kameraan kuvausominaisuuksien ja kuvien laadun osalta.

Putki on paljon pidempi kuin muissa pokkareissa. (On myös näköjään vähän tuhruinen...)

Pokkarikameraksi tämä ei kuitenkaan ole mikään kevyt, vaan sieltä raskaimmasta päästä, ja kokokin on hieman suurempi kuin pokkarikameroiden keskimäärin. Kameralle olikin hankala löytää sopivaa kamerasuojusta, kun kamera on minusta jotenkin niin kummallisen kokoinen (ei selkeästi pieni eikä kuitenkaan mikään isokaan). Päädyin lopulta ostamaan kameran suojaksi tuollaisen huovutetun pussukan Stockalta. Olen ollut valintaan (erityisesti väriin, hehe) tyytyväinen, vaikka eihän tuollainen pussukka varmasti ole mikään maailman ihanteellisin kamerasuojus. 

Olen myös kokenut kameran näppäimet hieman kömpelöinä ja kärsinyt kameran lievästä hitaudesta. Tilanne saattaa olla jo ohi, kun kamera on käyttövalmis (vaikka ei kamera loppujen lopuksi varmaan mikään erityisen hidas ole; kyse saattaa olla ennemminkin siitä, että kuvaaja on liian hätäinen). Toisaalta akku kestää todella pitkään, joten kovin usein ei semmoista tilannetta tule, että akku loppuisi kesken kuvauksen. Mielenkiintoista kamerassa on myös se, että siinä on sisäänrakennettu käyttöopas - mitään käyttöohjekirjoja ei siis tarvita.

Tuo minikokoinen jalusta on muuten tosi näppärä, sillä se on niin pieni, että se mahtuu käsilaukkuun, ja kuitenkin se ajaa asiansa erittäin hyvin. Noita saa varmaan jokaisesta valokuvausliikkeestä, ja hinta oli muistaakseni jotain kympin paikkeilla.

Lopuksi vielä muutama lausahdus Eniten vituttaa kaikki -vuosikalenterista. (Nämä eivät sitten taas sovellu siveille silmille.)