Vuoronumerolla vessaan

Joskus ajattelen, että olisi kiva asua sellaisessa paikassa, jossa sää ei aiheuttaisi ylimääräisiä jännitysmomentteja, vaan voisi suunnitella tekemisensä ilman, että tarvitsee aina tehdä varasuunnitelmia siltä varalta, että sataa. Toisaalta olen saanut asuakin toisenlaisessa ilmastossa, jossa kunkin vuodenajan säät ovat selkeästi ennustettavissa: kesällä on niin tukahduttavan kuumaa ja aurinkoista, että kasvit kuivuvat pystyyn, kun taas sade- eli monsuunikautena aurinkoa ei juurikaan näy, vaan saattaa sataa monta päivää putkeen. Jos näistä kahdesta vaihtoehdosta pitäisi valita, niin taitaisin kuitenkin valita suomalaisen ailahtelevan sään. Epävarmuudessa kun on aina mukana myös vähän toivoa.

Tämänhetkinen sää harmittaa nyt sen takia, että ukkelin siskontyttö on tulossa Amerikasta kyläilemään, ja kuinka ollakaan: parin viikon helteet loppuivat juuri vierailun kynnyksellä, ja Suomen kesä näyttää kaikkein rumimman puolensa. Olisi ollut niin kiva, jos olisi ollut lämmintä ja aurinkoista! En pidä jossittelusta, mutta silti harmittaa: tyttö ei ole koskaan ennen käynyt Suomessa ja tuskin tulee kovin pian toistamiseen käymäänkään, joten ilmojen haltija olisi saanut olla vähän suotuisampi. Ainakin omalla kohdallani säällä on suuri merkitys sille, kuinka onnistuneeksi lomani koen, ja kaikki näyttää aurinkoisena päivänä ihan erilaiselta kuin vesisateella. Nyt saamme unohtaa kaikenlaiset ulkoilmajutut, ja pitää miettiä vaihtoehtoista tekemistä. Ei tämmöisellä ilmalla ole kiva istua terasilla tai mennä piknikille puistoon.

Vieraalle on hyvä olla ruokaa...

En tunne tyttöä laisinkaan, sillä olen tavannut hänet vain kerran aiemmin, silloin kun hän oli ihan pieni. Nyt tytöstä on kasvanut itsenäinen nuori nainen. Meillä käy tällaisia vieraampia yövieraita sen verran harvoin, että aina vähän jännittää, miten vierailu tulee sujumaan. Sen takia onnistunkin aina stressaamaan kaikenlaisista asioista etukäteen: mitä vieras syö, moneltako hän nousee ylös, millaiset hänen aamurutiininsa ovat ja niin edelleen. Olen huomannut myös, että mitä harvemmin yövieraita käy, sitä vaikeammalta minusta tuntuu luopua omista rutiineistani. Vieraiden aikana on hyvä esimerkiksi muistaa laittaa jotakin vaatetta päälle, ennen kuin lähtee hortoilemaan yöllä vessaan.

... ja juomaa.

Stressaaminen johtuu osittain varmasti siitä, että toivoisin vierailun olevan kaikin puolin onnistunut. Minun pitäisi olla täydellinen emäntä: ruoan pitäisi olla täydellistä, kodin pitäisi olla viimeisen päälle siisti ja vieraalle tulisi järjestää häntä kiinnostavaa ohjelmaa (mikä on vähän vaikeaa tällaisten tapausten kohdalla, joille kuulemma "käy kaikki"). Niin, ja se sääkin saisi olla mieluusti täydellinen! Ei kai siis ole loppujen lopuksi ihme, että jossakin vaiheessa savu alkaa nousta korvista ja tuntuu, että olisi melkein parempi, jos vieras peruisi tulonsa kokonaan. En ymmärrä, miksen pysty suhtautumaan näihin harvinaisempiin vieraisiin rennosti, vaan rupean aina laatimaan listoja tehtävistä asioista, ja sitten yritän paniikissa saada kaiken tehtyä ennen vieraan tuloa.

Ja mikä ihme siinäkin on, että aina silloin, kun joku on tulossa kylään, rupean tekemään mitä ihmeellisimpiä hommia; sellaisia, jotka olisin voinut aivan hyvin tehdä aiemminkin tai jotka voisin tehdä vasta vierailun jälkeen. Nyt olen esimerkiksi pessyt kaikki huushollista löytämäni tyynyt ja peitot (ja varsinkin vanhoja tyynyjä oli paljon, ja osan niistä olen heittänyt jo poiskin). Selittelin pyykkirumbaa itselleni sillä, että peitot ja tyynyt piti pestä juuri nyt siksi, kun oli sellaiset ilmat, että ne sai myös kuiviksi. Mikä on ihan täyttä kukkua, sillä tiedän tasan tarkkaan, että ilman tätä kyseistä vierailua en olisi todellakaan innostunut niitä pyykkäämään. 

Vierailujen aikana konkretisoituu myös se, mitä suomalaisissa asunnoissa eniten inhoan: kylpyhuoneita on vain yksi, ja sekin on yleensä sijoitettu johonkin typerään paikkaan keskelle huushollia. (Jos minä saisin päättää, sijoittaisin kylpyhuoneen - ja varsinkin vessan, jos nämä tilat ovat erillisiä - jonnekin peränurkkaan. Vessa on yksityinen paikka eikä mikään lippuluukku! En ymmärrä, mikä logiikka asuntojen suunnittelijoilla on, kun vessa pitää tunkea aina keskelle asuntoa. Jotta joka nurkasta on mahdollisimman lyhyt (tai pitkä) matka vessaan?) On kauheaa miettiä aamulla suihkussa, onko vierailla ehkä kovakin kiire päästä vessaan, ja yrittää suihkutella mahdollisimman pikaisesti. Vielä hirveämpää on odotella hädän kourissa kylppärin ulkopuolella, kun vieras on ottamassa mahdollisesti pitkääkin suihkua. Yksi ukkelin serkku on oikea maratonsuihkuttelija, ja hänen suihkunsa ovat vessahätäisen painajainen. Olin kerran oikein ikävä ihminen ja katsoin kellosta, kuinka kauan serkulla meni suihkussa. 27 minuuttia! Kuinka joku pystyy seisomaan suihkussa melkein puoli tuntia? Toisaalta olen itse aikamoinen pikasuihkuttelija, joten ehkä tuo aika tuntuu minusta senkin takia niin pitkältä. Ja kun tämänkin serkun tavat tietää ja tuntee, osaa itse herätä sen verran aikaisin, että ehtii hoitaa omat aamutoimensa, ennen kuin herra pysäköi itsensä suihkun alle.

Siskontyttö ei ole meillä kovin pitkään, vaan hän jatkaa meiltä Kööpenhaminaan ja sieltä Tukholmaan. Tyttö ei ole aikaisemmin yksin matkustellut, ja hieman jännittääkin, miten matkan kanssa oikein käy. Meidän oli tarkoitus piipahtaa Tallinnassakin, mutta päätimme jättää Tallinnan väliin ja katsella vain vähän Suomea, kun aikaa ei tosiaan hirveästi ole.

Katsellessani Tallinnan-matkoja Linda Linesin sivuilta meinasin pökertyä. En ole mikään pilkunnussija, mutta kyseisen yhtiön sivuilla oli niin hirveitä kielivirheitä, että alkoi epäilyttää koko firma.

En vielä tiedä, mihin päin lopulta suuntaamme, mutta säiden puolesta asialla ei taida olla suurtakaan väliä, sillä joka puolella näyttää olevan yhtä kylmää ja sateista.
 
Ja tässä sitä vain istutaan kirjoittelemassa blogia, vaikka pitäisi tehdä vielä vaikka mitä, ennen kuin vieras huomenna saapuu. Kääk!

Parrakas unelma

Nyt on taas aika katsella väkisin väännettyä toukokuun kuvahaaste -kuvakavalkadia. Meinasin jo heittää hanskat tiskiin, pyyhkeen kehään, kirveen kaivoon ja lapaset lattialle, mutta sitten ajattelin, että en voi jättää tätäkin kesken. Mennään siis haasteessa taas pari päivää eteenpäin.

14. Viivat/jonot (Lines)

Joku oli piirrellyt pihamaalle muumihahmoja, mikä ilahdutti minua kovin. Tuli ihan mieleen intialaiset ovien eteen piirretyt rangolit. Lisää tällaista, kiitos!

15. Kävelymatkan varrelta (From where I walk)

Eikö olekin houkuttelevan näköinen ostari? Vielä päiväsaikaan tämä menettelee, mutta iltaisin tuolla on oikea villin lännen meininki. Varsinkin kesäisenä viikonloppuiltana humalaiset örveltävät, nuoriso riekkuu, ja virtsa ja oksennus haisevat siihen malliin, että en kävele tuolla ilta-aikaan kuin pakon edessä. (Kuten eilen, kun ukkelille tuli pakottava tarve saada light-colaa ja minun suklaata. Aurinkoihottumani kutisi eilen niin kovasti, että lohdutussuklaa oli paikallaan. Suklaahan auttaa tunnetusti lähes kaikkiin vaivoihin.)

Olen ymmärtänyt, että ostari on tarkoitus purkaa ja että sen tilalle on kaavailtu jopa uimahallia, mutta eipä ole vielä mitään muutosta tapahtunut.

16. Luominen/luomus (Create)

Tähänkin olisi voinut keksiä vaikka mitä, mutta kun en vain keksinyt! Kuvaan päätyi siis tämä.

Tämä hyllykkö on kai olevinaan jonkinlainen viinipulloteline, mutta koska meillä ei ehditä sitä yhtä viinipulloa telineessä juuri makuuttamaan, niin olen luonut hyllyköstä asuinpaikan Intiasta lentäneille pikkulinnuille. Hyvin ovat tipuset uudessa asuinpaikassaan viihtyneet; mitä nyt joskus kärsivät "pienestä" pölyallergiasta.

17. Kassi (Bag)

Olen tullut siihen tulokseen, että kassia ei koskaan kannata yrittää ostaa toiselle, kun ostos menee kumminkin pieleen. Kuvassa on kassi, jonka olen saanut ukkelin siskolta ja jota en ole käyttänyt koskaan siitä syystä, että kassi on minusta ihan hirveä. Kuviointi on aivan liian psykedeelinen minun makuuni, ja kassissa on myös paljon ruskeaa väriä, jota kammoan.

18. Jotakin piirtämääni (Something I drew) 

Olen maailman potentiaalisesti surkein piirtäjä, ja luultavasti juuri siksi en pidäkään piirtämisestä. Otin siis kuvan joskus lapsena suhertamastani piirustuksesta.

Ei ole vaikea arvata, että tornissa kuikuileva prinsessa olen minä, ja tietä pitkin näkyy saapuvan prinssi, vai onko tuo itse kuningas. Herralla näyttää olevan aika massiivinen parta, mikä on sinänsä aika huvittavaa, koska en pidä parrakkaista miehistä, enkä viiksekkäistä. (Tulipahan tämäkin nyt selväksi.) Ja mikä tuon miehen kaulastakin roikkuu?

19. Yksin (alone)

Kävelylenkilläni kallioilla (keskellä metsää) hämmästyin, sillä kalliolla nököttivät aivan yksin reppu ja kengät, eikä niiden omistajaa näkynyt missään. En uskaltanut mennä tutkimaan tilannetta lähemmin, sillä mielikuvitukseni lähti heti lentämään (tyyliin "lähistöllä on varmasti ruumis").

Tavarat saivat kuitenkin hetken päästä selityksen, sillä näin kallioilla vaeltelemassa ruskeaksi paahtuneen, kuivan ukonkäppyrän. Mies tepasteli aluskalsareissaan, joten poistuin nopeasti takavasemmalle.

20. Odottaminen (Waiting)

Kävin Helsingin keskustassa asioilla, ja mukulakivikaduilla ajaessani meinasin saada hermoromahduksen, kun autosta kuului niin hirveää räminää. Katsastusmies oli edellisessä katsastuksessa varoittanut, että pakoputki (sen ripustukset tms.) saattaa aiheuttaa jossain vaiheessa ongelmia, ja minä ajattelin tietysti, että nyt oli se hetki. Pakoputkeni putoaisi keskelle Bulevardia!

Asioiden hoitamisen jälkeen ajoin suorinta tietä korjaamolle. Päätin tällä kertaa boikotoida merkkikorjaamoa (syystä että palvelu on siellä äärimmäisen tympeää, mutta rahat kuitenkin viedään viimeistä euron myöten), jossa olen yleensä käynyt, ja mennä aivan uudelle korjaamolle, jota olin joskus ohikulkiessani katsellut.

Uudessa korjaamossa palvelu oli ilahduttavan nopeaa, ja auto nostettiin saman tien ylös. Minä sain odotella sillä välin korjaamon kahvihuoneessa, joka näytti tältä.

Pian minut vastaanottanut patukka tuli ilmoittamaan, että autosta ei ollut löytynyt muuta vikaa kuin että yhdestä renkaasta oli mennyt jokin kitinää estävä jousi. Kyseessä oli sama rengas, joka oli ollut aiemmin irti, joten rengas oli ilmeisesti päässyt jotenkin löysyttämään sitä jousta. Osa laitettiin tilaukseen, ja minä sain taas ajella hyvin mielin, kun ei ollut sen suuremmasta ongelmasta kyse, ja pakoputkikin oli tarkastettu.

Olen aina inhonnut autokorjaamokäyntejä, koska tunnen korjaamolla itseni niin tavattoman tyhmäksi, aivottomaksi kanaksi. Nyt kun olen käynyt korjaamolla kuukauden sisällä neljä kertaa, olen alkanut pikkuhiljaa tottua korjaamoasiointiin, eikä miesten valtakuntaan meno pelota enää yhtä paljon.

21. Kortti (Card)

Meillä oli siskon kanssa joskus kilpailu, kumpi lähettää toiselle hirveämmän postikortin.  En muista, kuinka kilpailu päättyi ja kumpi voitti (taisi tulla tasapeli), mutta kaappeja ja laatikoita aiemmin keväällä siivotessani löysin pari siskon lähettämää valioyksilöä.

22. Vapaa/ilmainen (Free)

Olin taas autokorjaamolla, nyt laitattamassa sitä uutta jousta. Mietin päivän haastesanaa ja sitä, mitä minulle tulee vapaudesta mieleen. Meri tietenkin! Arvelin, että oivallinen paikka meren kuvaamiseen saattaisi olla Kasavuori, joka on kuulemani mukaan Espoon paras näköalapaikka. Se oli vielä aika lähellä korjaamoakin. Olin kerran aiemminkin pyrkinyt kyseiselle vuorelle, mutta en ollut löytänyt sinne. Uusi yritys siis!

Ei Kasavuorelle ollut nytkään mikään helppo löytää, mutta yrittänyttä ei laiteta. Kaiken lisäksi tunsin itseni varsin typeräksi samoillessani mäntymetsässä käsilaukku olallani. Näin ne kaupunkilaiset retkeilevät!

Mutta vihdoinkin alkoi tuntui siltä, että kohta saattaisi vapaus koittaa!

Vielä tämän kun ylitän, niin sitten...

Kasavuori kohoaa 44 metrin korkeuteen merenpinnasta, mikä ei loppujen lopuksi ole kovin paljon, mutta noissa maisemissa se tuntui paljolta.

Kasavuori-selfie. Heippa taas!

Kesä kukkeimmillaan, akka surkeimmillaan

Kesää tulvii nyt joka tuutista, mutta minulla on taas vähän sellainen ihmeellinen olo. Apea ja ahdistunut. En sovi tuohon kesäiseen maisemaan nyt ollenkaan. En siis jaksa suitsuttaa kesän ihanuutta, vaikka on minullakin ollut hetkittäin sellainen olo, että kiva kun on kesä. (Siis onhan se oikeasti kiva, että on kesä, ja jos joku ei pysty siitä nauttimaan, niin se on kai oma vika?)

Harmittaa sekin, että aurinkoihottuma, joka on vaivannut minua jo parina aiempana kesänä, palasi taas heti kesän myötä. Ei tarvinnut kauan auringossa olla, kun otsa, kaula ja käsivarret olivat täynnä kutisevaa ja polttelevaa ihottumaa.

Kyllä te tämän halusitte nähdä.  (Huomatkaa, että olin sentään niin hienotunteinen, että en laittanut suurinta mahdollista kuvaa vaan vain tämän keskikokoisen.)

Ihottumaan ei auta aurinkorasva eikä mikään muukaan, vaan ainoa ehkäisykeino taitaa olla täydellinen auringosta pois pysyminen (tai sitten pitää vetää jokin kaapu päälle). Saakeli. Kortisonivoidetta olen ihottumaan lääppinyt, ja Ataraxiakin olen parina päivänä nautiskellut, ja jossain määrin nämä ovat auttaneetkin. Voide on hillinnyt kutinaa, ja Atarax on tuonut hyvät yöunet, jopa siinä määrin, että eilisaamuna en meinannut saada itseäni millään ylös, vaan kuukahdin ensin sohvalle ja sitten takaisin sänkyyn. Meni pari tuntia, ennen kuin sain itseni jonkinlaiseen toimintakuntoon.

En tiedä, tuliko ahdistunut oloni Ulla-Lena Lundbergin Jäästä, jota luin aluksi ihan ahmimalla, ajatellen, että kyllä on mennyt Finlandia-palkinto ihan oikeaan osoitteeseen. Mutta sitten, juonen dramaattisen käännekohdan jälkeen, kirja meni liian syvälle ihon alle. Tuli paha olo, ja aloin katua, että olin tarttunut kirjaan. Pitäisi varmaankin olla avarakatseisempi ja avomielisempi lukija ja tarttua ennakkoluulottomasti kirjaan kuin kirjaan, mutta minä olen näköjään jotenkin rajoittunut lukija. Jää toimi taas hyvänä muistutuksena, miksi luen mieluummin hieman kepeämpää kirjallisuutta. Tai ainakin sellaista, mikä ei aiheuta päivätolkulla jatkuvaa epämääräistä pahaa oloa.

Kuolema on ollut minulle aina vaikea asia. En ole koskaan varsinaisesti pelännyt kuolemaa, vaan olen tuntenut lähinnä kauhua elämän lopullisuuden edessä. Sain erityisesti lapsena usein paniikkikohtauksen omaisia kohtauksia (paniikkikohtausta en ole koskaan kokenut, joten tämä on varmasti äärimmäisen huono vertaus), kun mieleeni pamahti yhtäkkiä (usein yöllä) ajatus, että "sitten kun minä kuolen, minua ei koskaan enää ole". Ajatus oli niin musertava, että kaikki katosi ympäriltäni ja tunsin vajoavani mustaan, pohjattomaan kuiluun. Maailmassa olin vain minä ja se hirvittävä ahdistus. Vaikka elämä on välillä yhtä paskaa, tunnen elämän kuitenkin olevan niin ainutlaatuista ja arvokasta, etten haluaisi sen koskaan päättyvän. Rakastan elämää.

Onneksi näitä kohtauksia tulee nykyään tosi harvoin, mutta niissä harvoissa kerroissakin on ihan tarpeeksi kestämistä. Jonkun toisen mielestä kuolema on tabu, josta tulisi puhua enemmän. Kuolema on toki ihan yhtä luonnollinen asia kuin syntymäkin, mutta en silti ymmärrä, miksi siitä pitäisi puhua enemmän, kun se kumminkin kohtaa meidät kaikki jonakin päivänä. Eikö olisi parempi keskittyä nauttimaan elämästä kuin velloa siinä, mikä joskus tulee? Joitain asioita on vain parempi olla ajattelematta, etteivät ne synkistä elämää liikaa.

Nyt täytyy vähän skarpata ja lopettaa synkistely, ennen kuin viimeinenkin lukija kaikkoaa!

Huviajelimme viikonloppuna mm. Jätkäsaaressa, jossa en ole aiemmin käynytkään (paitsi Verkkokaupssa). Aurinkoisena päivänä uusi asuinalue vaikutti ihastuttavan merelliseltä ja kauniilta, ja melkein tuli semmoinen olo kuin olisimme olleet ulkomailla.

Silmääni miellyttivät myös tavallisuudesta poikkeavan näköiset talot, sillä inhoan sitä, että Suomessa kaikkien rakennusten pitää olla samasta (tylsästä) muotista väännettyjä.

Nämä HTC:n rakennukset olivat minulle ennestään tuttuja, sillä ne näkyvät Espoosta Helsinkiin Länsiväylää tultaessa. En ymmärrä, mitä tuollakin arkkitehtuurilla on oikein haettu. Jos tarkoitus on ollut olla erikoinen, niin hyvin on onnistuttu: rakennukset ovat harvinaisen rumia.

Jätkäsaaressa olisi ollut enemmänkin kuvattavaa, mutta en pystynyt keskittymään talojen ihailuun, kun autosta kuului (taas) jokin outo ääni. Saan ihan hirveän stressikohtauksen, jos autosta kuuluu omituisia ääniä. Kävimme pääsiäisenä Turussa, ja sekin matka meni ihan persiilleen sen takia, kun auto piti outoa ääntä. Ukkeli väitti, että autosta kuuluneet äänet olivat ihan normaaleja ja että hän on kuullut vastaavanlaisia ääniä usein ennenkin. Minä en kuitenkaan pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen ÄÄNEEN, ja niin meni koko matka vituroilleen.

Eipä autossa sitten mitään sen kummempaa vikaa ollutkaan kuin että yksi rengas oli irti. 

Laivarannassa bongasimme kivan näköisen Queen Victorian, joka oli Itämeren-kierroksella.

Laiva oli jotenkin vähän hassun näköinen, kun se oli niin pitkä, mutta ei kuitenkaan mikään hirveän korkea. Queen Victorialla on pituutta 294 metriä, kun esimerkiksi Silja Symphonylla on pituutta 203 metriä.

Lauttasaaressa bongasin upean valkoisen puun (mikä lienee).

Viime aikoina on saatu ihailla myös kauniita iltataivaita, mutta ukkosia ei näillä leveysasteilla ole nähty. Jotain murahtelua ja yksittäisiä salamoita kyllä, mutta ei mitään massiivista luonnonnäytelmää. Olisi saanut sataa oikein kunnolla, että linnunpaskat olisivat lähteneet autosta. (Näin kaupunkilaiset pesettävät autojaan.)

Tuo ei ole tahra vaan ns. sateenkaari.

Mamman ressukat

Tästä ei ole tulossa mikään lintublogi, vaikka siltä uhkaavasti näyttääkin. Mutta tämä yksi lintuaiheinen postaus on vielä ihan pakko tehdä. Bongasin nimittäin nokikanan poikasia, ja koska uskon, että on olemassa joku muukin, joka ei ole ennen nokikanan poikasia nähnyt, nämä pitää saada nyt esitellä.

Poikaset ovat hyvin erikoisen näköisiä: niillä on ikään kuin kalju punainen pää, ja päälakea reunustavat kirkkaankeltaiset haituvat. Nokan pää on valkoinen, ja silmät ovat jotenkin suhteettoman isot ja mustat. (Näin muuten viime yönä unta, että päälakeni oli samannäköinen kuin näiden poikasten, ja olin ihan järkyttynyt asiasta. Mietin, että pitääkö minun nyt käyttää joka päivä hattua, kun enhän minä kehtaa tällaisella päälaella ihmisten ilmoilla liikuskella.)

Tämä taisi olla Suomenojan ensimmäinen nokikana-poikue, sillä näin vielä usean nokikanan pesässään hautomassa. En tiedä, milloin nämä poikaset ovat mahtaneet kuoriutua, mutta eivät nuo kovin vanhoja voi olla.

Poikaset seurasivat vinhasti äitiään ja piipittivät koko ajan hirmuisesti. Poikasilla oli kova nälkä, ja äidillä oli poikasten ruokkimisessa täysi työ. Äiti sai olla koko ajan uppeluksissa sukeltelemassa ruokaa lapsilleen.

Isäkin ilmeisesti ruokkii lapsia ja myös hautoo munia, sillä löysin tiedon, että molemmat emot hautovat munia ja ruokkivat poikasia. Ensin ihmettelin, että mikäs se tämmöinen lintu on, jolla on kaksi emoa, mutta ilmeisesti lintujen "vanhemmista" puhuttaessa käytetään termiä 'molemmat emot'. Nimitystä tutkiessani törmäsin hupaisaan keskustelupalstan kysymykseen: ovatko lesbosuhteet linnuilla kovinkin yleisiä, kun poikasilla on kaksi emoa. En siis tiedä, onko tuo 'molemmat emot' ihan virallinen ilmaisu, vai onko se vain kömpelön käännöksen kautta tai muutoin kieleen hiipinyt ilmaus.

Uiminen onnistui poikasilta oikein vinhakkaasti, mutta seisominen näytti vielä aika epävakaalta.

Tosin aikuisen nokikanan kävelykin on vähän vaappuvaa, joten ehkä tyyli ei tuosta enää paljon muutu. Poikaset oppivat etsimään itse ruokansa noin kuukauden ikäisinä, ja lentokykyisiä ne ovat noin kahden kuukauden iässä.

Nokikanavanhemmat olivat hyvin tarkkoja reviiristään, ja jos yksikin lintu yritti tulla liian lähelle heidän pesäänsä, tungettelija sai heti kyytiä. Sellaistakin luin, että jos ruoasta on pulaa, nokikana saattaa tappaa jopa omia poikasiaan.

Näin myös vedessä sukeltamassa kummallisen näköisen olennon, joka ei selvästikään ollut lintu. Kyseessä lienee piisami?

Asia jäi selvittämättä, kun eläin sukelsi veden alle ja katosi.

Tämä katoaa nyt leipomaan mustikkapiirakkaa.