Minen mee uimaan (menin sitten kumminkin)

Siitä lähtien, kun minulla diagnosoitiin polvessa kondromalasia (polven rustonpehmentymä), elämä on ollut yhtä taistelua liikunnan kanssa. En saisi liikkua liikaa, koska liiallinen liikkuminen johtaa polven rasittumiseen, mistä puolestaan seuraa kipuja ja pakkolepoa. Lisäksi en pysty harrastamaan lainkaan sellaista liikuntaa, missä polvi tärähtää (esim. juoksua), ja se rajoittaa liikuntamahdollisuuksia jo aika tavalla.

Tällaiselle joko-tai -ihmiselle tasapainon löytäminen on ollut tosi vaikeaa, sillä harrastaisin liikuntaa mieluusti paljon enemmän kuin pystyn. Kaiken lisäksi olen niin typerä, että en opi virheistäni, vaan luisun aina liiallisuuksiin, kun liikunta vain nyt on niin kivaa. Ja lopulta käy niin, että polvi menee niin huonoon kuntoon, että tulee pakollinen stoppi, ja arkiaskareista suoriutuminenkin vaatii sisua ja hammasten kiristelyä.

Nyt olen taas siinä tilanteessa, että olen huhkinut itselleni pakkolepoa. Kun kumminkin haluaisin liikkua, aloin miettiä vaihtoehtoisia liikuntamuotoja, ja mieleeni putkahti uiminen. Uimistahan sanotaan hellemmäksi liikuntamuodoksi, joka ei rasita niveliä, joten se voisi siinä mielessä olla minullekin ihanteellinen liikuntamuoto. Asiassa on vain yksi mutta: vihaan uimista yli kaiken. Aika epätoivoinen saan olla, jos uimahalliin menen!

Vaan niin tuli tuokin epätoivon raja saavutettua, ja löysin itseni kaupasta tutkailemasta uimapukuja. (En omista uimapukua, kun enhän minä sellaista ole mihinkään tarvinnut. Bikinejä minulla kyllä on, mutta en voi kuvitella meneväni uimahalliin vaaleanpunaisissa rantabikineissä.) En pidä vaatteiden sovittelusta muutenkaan, mutta uimapukujen sovittelu on kyllä ihan ylivetoa puuhaa. Pitää riisua itsensä lähes ilkosilleen ja tarkastella itseään sovituskopin säälimättömästä peilistä. Kylmäkin kopissa on.

Toiveikkaana kuitenkin kaappaan mukaani sovituskoppiin muutaman uimapuvun, jotka ovat sieltä halvimmasta päästä. En ikinä maksaisi uimapuvusta viittäkymppiä, kun tiedän, että uimiseni jää kuitenkin vain siihen yhteen kertaan. Ostin itselleni kerran "kannusteeksi" kymmenen kerran sarjalipun uimahalliin, mutta lippu meni vanhaksi, ennen kuin olin saanut ne yhdeksän jäljellä olevaa kertaa käytyä.

Uimapuvuista löytyy kaikenlaisia vikoja: Yhden selkäpuolella on kummallisia kangassuikaleita, joiden paikoilleen asettelu vaatii melkoista akrobatiaa, ja yhden etumus jää kummallisen vajaaksi (kun ei ole täytettä, niin ei ole). Yksi latistaa muutenkin poikamaisen kroppani ihan litteäksi (kas vain, uimalauta on lähtenyt liikeelle), ja yhdessä on lahkeet, joiden suut ovat niin tiukat, että reiteni valuvat ulos niistä kuin pullataikina. Jaksan käydä parissa kaupassa, mutta palaan sitten ensimmäiseen ja ostan sen, jonka selkäpuolella on kangassuikaleet.

Kun uimapuku on vihdoinkin hankittu, on aika suorittaa muut etukäteisvalmistelut. Se tarkoittaa lähinnä sitä, että pitää ajaa ainakin säärikarvat, koska muuten joku voi tulla sanomaan, että tämä ei ole mikään koirien uimapaikka.

Sitten voinkin harkita jo uimahalliin lähtöä. Kiukuttelu alkaa heti aamusta, ja ukkeli joutuu sijaiskärsijäksi. Yritän miettiä, mitä kaikkea uimahalliin tarvitaankaan, ja tunnen kiusausta unohtaa uimapukuni kotiin. En ole käynyt uimahallissa niin moneen vuoteen, että eksyn matkalla kaksi kertaa (ei noitakaan taloja tuossa ennen ollut), ja ajattelen, että tämä on enne: joku yrittää sanoa minulle, että minun on parempi olla menemättä uimaan.

Löydän vihdoinkin uimahallin parkkipaikan, ja siellä on autoja kuin venäläisillä markkinoilla. Halli on tietysti aivan täynnä! Pakokauhu iskee. Tunnelma tiivistyy entisestään, kun näen bussilastillisen koululaisia, täpötäydeltä näyttävän uima-altaan ja eläkeläisten reipashenkisen vesijumppatunnin.

Kassalla joudun hieman odottelemaan, kun edellä olevalla miehellä on jotain epäselvyyksiä. Altaassa räpiköinti maksaa viisi euroa kerta, mutta kymmenen kerran sarjalipun saisi neljälläkympillä, jolloin uintikerran hinnaksi tulisi vain neljä euroa. Jätän sarjalipun kuitenkin ostamatta. Saan kassalta luottokortin näköisen läpyskän, jossa on reikä keskellä. Mitä tälläkin nyt pitäisi tehdä? Mitä tapahtui niille kumisille pukukaapin avainrinkuloille, jotka annettiin kassalta mukaan ja jotka laitettiin nilkkaan?

Edessä on puomi sekä jonkinlainen lukulaite, jonka tarkoitus on ilmeisesti lukea saamani korttiläpyskä. En osaa käyttää lukijaa, mutta onneksi kassatäti opastaa, ja pääsen vihdoinkin luikahtamaan sisään. Saan myös lisäopastusta siitä, kuinka kortti laitetaan pukukaapin oveen. Onnistun löytämään naisten pukuhuoneen, ja etsin sieltä itselleni mahdollisimman rauhallisen nurkkauksen. Samassa viereisen kopin omistaja palaakin uimasta, ja joudun keräilemään kasaan tavaroitani, jotka olin jo ansiokkaasti levitellyt pitkin penkkiä. 

Riisuutumisen jälkeen käärin pyyhkeen tiukasti ympärilleni, mutta pyyhe meinaa koko ajan pudota alas. Suunnistan kohti pesuhuonetta, mutta erehdyn ovesta ja löydän itseni pällistelemästä jonkinlaisesta fysioterapiahuoneesta. Käännyn kannoillani, ja yksi pukuhuoneessa ollut nainen, joka on seurannut haahuiluani, viittilöi minua nauraen aivan päinvastaiseen suuntaan. Kun varmistan vielä, että sielläkö ne suihkut siis ovat, nainen alkaa selittää, että tuolla päin on pesuhuone ja tuolla päin on uloskäynti. Ehkä hän ajatteli, että meinasin pyyhkeineni käväistä ryystämässä kahviossa kupin kahvia.

Pääsen onnistuneesti pesuhuoneeseen ja sieltä altaalle. En ensin tiedä, millä radalla minun pitäisi uida, ja uin yhden altaanmitan hitaalla radalla, mutta siirryn toisessa päässä kuntouimareiden radalle, kun en ole mikään kuviokelluja kuitenkaan. Nopeiden uimareiden radalle en kuitenkaan enää siirry, vaan pysyttelen loppuajan kuntouimareiden riemastuttavassa seurassa.

Altaassa muistan taas, miksi inhoan uimista. Vettä menee joka paikkaan - korviin, silmiin, nenään - eikä asiaa yhtään auta se, että jotkut uimarit lätsyttävät käsillään ja jaloillaan niin kuin yrittäisivät nousta lentoon. Miksi kaikki eivät voi uida nätisti vettä roiskuttamatta - siis niin kuin minä? Ärsyttää sekin, että kuntouimareiden radallakin on eri nopeutta meneviä uimareita, ja pakostakin joutuu ohittelemaan tai tulemaan ohitetuksi. Joutuu jatkuvasti kyttäilemään, onko joku kohta reppuselässäni tai milloin pääsen ohittamaan edellä menevän polskijan. Näissä tilanteissa voi sattua haavereitakin, mutta minun saldoni taitaa jäädä aika pieneksi: otan kontaktia vain yhteen ukkoon, kun raapaisen häntä reiteen, mutta hän ei onneksi ole moksiskaan.

Eniten minua kuitenkin inhottaa uimisessa se, että tunnen oloni uimahallissa niin alastomaksi. Pesu- ja pukuhuoneessa alastomuus on ihan kirjaimellista, ruumiillista, mutta henkinen alastomuus on vähintään yhtä epämiellyttävää. Minusta on inhottavaa esiintyä ihmisten ilmoilla ilman meikin häivää, tukka vettä valuvana ja ylläni vain uimapuku, joka paljastaa kylmyyden takia punertavan ihon. Olen siis ilmeisen turhamainen ihminen, vaikka olin kuvitellut jotain ihan muuta. Hieman kadehdin venäläisiä rouvia, jotka purjehtivat uima-altaassa täysissä tupeerauksissaan ja maalauksissaan ja viis veisaavat järjestyssäännöistä. Itse kun olen valitettavan kuuliainen ihminen, joka pesee meikkinsä ja kastelee hiuksensa ennen altaaseen menoa.

Uin kilometrin, ja katson sen riittävän minulle näin ensimmäiseksi kerraksi. Viimeisenä ponnistuksena yritän päästä ratoja erottavien pompulanauhojen alitse mahdollisimman coolisti sukeltelemalla, mutta tukkani liimautuu naamaani kiinni, ja näkyvyys on hetken aikaa nolla metriä. Yritän sutia hiukset pois silmien edestä, ja tarkistan pesuhuoneen ovella useampaan kertaan, että olen varmasti menossa naisten puolelle.

Saunassa ei ole ketään muuta, ja heitän löylyä kuuppakaupalla. Siinä vaiheessa ajattelen, että uiminen ei loppujen lopuksi ollutkaan ihan niin kauheaa kuin olin kuvitellut: jos etukäteiskuvitelmani uimisen kauheudesta olivat sadan prosentin luokkaa, niin todellisuudessa kauheusaste oli ehkä noin 80%. Eli aika kauheaa se silti oli.

Olin uidessani huomannut pientä epämukavuutta polvessani, mutta todellinen tilanne valkeni vasta altaasta nousun jälkeen. Polvi oli kipeä ja jäykkä, joten jouduin varomaan koipeani joka askeleella. Ilmeisesti jokin kiertoliike siinä potkun aikana ei sopinut polvelleni lainkaan, ja uiminen osoittautui minulle loppujen lopuksi haitallisemmaksi lajiksi kuin vaikkapa kävely.

Ei siis tainnut tulla uimisesta pysyvää harrastusta minulle. Kylläpä harmittaa.

Lähtiessäni hallissa oli paljon väljempää. Niinhän siellä aina.