Haisevaa ruokaa ja sunnuntaiahdistusta

Kuten olen aiemminkin kertonut, meillä syödään enimmäkseen intialaista ruokaa. Itse voisin syödä intialaista vaikka jopa päivä, mutta ukkeli on vaihtelunhaluisempi. Niinpä meillä saattaa olla yhtenä päivänä intialaista ruokaa, seuraavana makkarakastiketta ja sitä seuraavana vaikkapa jotain kiinalaisen tyyppistä. Ukkeli ottaa joskus edellispäivän ruokaa lounaaksi töihin, ja hänellä on sellainen hassu tapa, että hän tykkää antaa eväistään maistiaisia eräälle intialaiselle kollegalleen, olkoon nyt vaikka Ravi nimeltään. Illalla ukkeli sitten kertoo minulle, kuinka Ravi oli maistanut tänään vaikkapa lihamakaronilaatikkoa ja tykännyt siitä kovasti. Oikein kiva, jos makaronilaatikko oli maistunut Raville, mutta kuinkakohan kaikkiruokainen hindu Ravi mahtaa olla? Jauheliha oli nimittäin sika-nautaa. Mutta ehkä se ei ole niin nuukaa, jos tulee popsineeksi hieman pyhää lehmääkin.

Kerrostaloasumisen yksi erikoisista puolista on se, että kerrostalossa eletään hyvin lähellä toisia, ilman että edes välttämättä tiedostetaan naapureiden läsnäoloa. Joskus kuitenkin naapuri antaa merkkejä olemassaolostaan esimerkiksi melun tai voimakkaiden hajujen muodossa. En ole koskaan häiriintynyt naapureilta leijuvista ruoan hajuista (kaali, silakat, munkit jne.), sillä hajut ovat olleet hyvin satunnaisia ja lyhytaikaisia. Mutta sitten tapahtui jotain dramaattista: taloomme muutti intialaisia!

Intialaiset muuttivat taloon ehkä pari kuukautta sitten, eikä heidän tulonsa jäänyt varmasti keneltäkään huomaamatta. Vaikka he asuvat neljä kerrosta alempamana kuin me, heidän kokkauksiensa hajut tulvivat meidänkin kerrokseen ja täyttävät koko rappukäytävän. Jos olette käyneet intialaisilla kylässä tai ylipäänsä ollut kahta metriä lähempänä intialaista henkilöä, tiedätte, että kyse ei ole mistään lievästä tuoksusta. Ei todellakaan. Kyse on paksusta, öljyn ja mausteiden sekaisesta hajusta, joka tarttuu vaatteisiin, hiuksiin ja kodintekstiileihin, itse asiassa aivan kaikkeen. Tämmöisen henkilön kanssa on mukava osua samaan aikaan hissiin. 

Ruoan hajut eivät oikeastaan haittaa minua nytkään, koska eiväthän ne meille sisään asti tule, eikä rappukäytävässä tule muutenkaan hirveästi oleiltua. Mutta mietin näiden intialaisten lähinaapureita ja sitä, kuinka paljon he mahtavat hajuista häiriintyä, kun hajuhaittoja tulee sentään monta kertaa päivässä. Ruokaa on tietysti jokaisen pakko tehdä, eikä kenellekään voi oikein mennä sanomaan, että voisitko ruveta kokkaamaan jotain vähemmän haisevaa ruokaa. Kenenkään ei pitäisi joutua tahtomattaan haistelemaan jatkuvasti naapureilta tulevia voimakkaita hajuja, mutta sitten taas toisaalta: kyllä jokaisella on oikeus laittaa sitä ruokaa, mitä haluaa.

Tänään meinasin laittaa muikkuja. Etsin pitkään kokonaisia silakoita (huonolla menestyksellä), mutta sitten löysin näitä kokonaisia muikkuja, jotka sopivat tarkoitukseensa oikeastaan vieläkin paremmin kuin silakat.

Huvittavinta tässä on tietysti se, että teen intialaista ruokaa itsekin. Olenkin suuresti ihmetellyt, kun meillä ei leiju jatkuvasti intialaisen ruoan haju, eivätkä meidän vaatteemmekaan haise sellaisille kuin muiden intialaisten vaatteet. Jos ukkeli on esimerkiksi ollut jollakin intialaisella kaverillaan kylässä, haistan sen heti hänen vaatteistaan. Totta kai minunkin ruoanlaitostani tulee hajuja, jotka kulkeutuvat ilmeisesti rappukäytäväänkin, ainakin joskus. Pakkohan tämä on myöntää, kun kerran minua vastaan on todistusaineistoakin: eräs naapuri totesi minulle nimittäin kerran hississä, että "teiltä tulee aina niin hyvät curryn hajut". Ohoh. Mutta väittäisin silti, että meidän hajuhaittamme ovat huomattavasti vähäisemmät kuin alakerran intialaisten aiheuttamat, ja hajutkin ovat kovin erilaiset heidän hajuihinsa verrattuina.

Olen miettinyt, mistä hajuerot mahtaisivat johtua - miksi alakerran intialaisten ruoka haisee aivan erilaiselle ja paljon voimakkaammin kuin meidän ruokamme? Erot saattavat johtua ensinnäkin siitä, että alakerrassa valmistetaan intialaista ruokaa huomattavasti useammin kuin meillä. Naapureilla kokkaaminen alkaa heti aamusta, kun taas meillä syödään intialaista vain iltaisin, ja välillä saattaa tosiaan mennä monta päivää, että meillä ei laiteta intialaista ollenkaan. Onhan se nyt päivänselvää, että jos intialaista ruokaa laitetaan kolmesti päivässä, siitä tulee paljon enemmän hajuja kuin jos valmistaa intialaista vain kerran päivässä, jos silloinkaan. Kun haisevaa ruokaa laitetaan jatkuvasti, asunto ei kerkeä tuulettumaan välillä, vaan hajut jäävät pyörimään asuntoon, ja uusi kokkauskerta vain voimistaa hajuja. Hajuerot saattavat johtua siitäkin, että minun ruoanlaittotyylini on keskivertointialaiseen verrattuna luultavasti aika erilainen ainakin siinä mielessä, että teen mitään uppopaistettua äärimmäisen harvoin, tuskin koskaan. Uppopaistettu ruoka kuuluu olennaisena osana monen intialaiseen ruokavalioon - jos ei muuten, niin uppopaistettujen naposteltavien muodossa - ja minusta voimakkain haju tulee juuri siitä öljyn ja mausteiden sekoituksesta.

Rappukäytävään tunkeutuvien hajujen voimakkuudelle saattaa olla vielä yksi selitys, joka ei liity itse ruokaan mitenkään. Voi nimittäin olla, että naapurit pitävät ruokaa laittaessaan ulko-oveaan auki, jotta heidän asuntonsa tuulettuisi ja jotta he saisivat hajut omasta asunnostaan pois. En olisi tästä yhtään yllättynyt, sillä olen nähnyt tätäkin harrastettavan (ja luoja paratkoon: olen tainnut tehdä noin joskus itsekin - joskus hyvin kauan sitten tosin!). Intialainen ruoka sopii länsimaisiin asuntoihin äärettömän huonosti, ja etenkin talvella on vaikeaa, kun ei oikein viitsi kokata kahdenkymmenen asteen pakkasella kaikki ikkunat ja ovet auki.

*****

Tänään on taas se päivä viikosta, jota inhoan kaikkein eniten, eli sunnuntai. Olen lapsesta asti inhonnut sunnuntaipäiviä, sillä minut valtaa sunnuntaisin aina epämääräinen levottomuuden ja ahdistuksen tunne. En oikein ymmärrä, mistä nuo tuntemukset mahtaisivat johtua. Ehkä ne juontuvat ajasta, jolloin juuri mikään paikka ei ollut sunnuntaisin auki ja oli pakko kykkiä koko päivä kotona. Nykyään sentään aika monet kaupat ja kirjastotkin ovat sunnuntaisin auki, vaikka harvemmin sitä tulee silti sunnuntaisin kaupoillekaan lähdettyä, vaikka mahdollisuus olisi. Eikä sunnuntaiahdistukseni vähene yhtään siitä, että tiedän pääseväni Prismaan, jos tulee äkillinen pakonomainen tarve päästä kauppaan. Mieluusti jättäisin sunnuntain kokonaan välistä ja hyppäisin lauantai-illasta suoraan maanantai-aamuun.

Sunnuntaiahdistusta miettiessäni keksin semmoisen mahdollisen selityksen, että ehkä ahdistus liittyy jotenkin viikon päättymiseen: sunnuntai on ikään kuin eräänlainen tilinpäätös siitä, mitä kuluneella viikolla on saanut aikaiseksi. En oikein usko tätä selitystä, sillä ei minua ahdista kuukauden vaihtuminenkaan, saati sitten vuoden vaihtuminen (uusivuosi on minusta yksi vuoden kivoimmista juhlista), joten mitä ahdistusta aiheuttavaa päättyvässä viikossa sitten olisi? Ehkä sunnuntaiahdistus johtuu sen sijaan joutenolon ja suorittamisen ristiriidasta: toisaalta sunnuntaina pitäisi levätä (sunnuntai oli kai alun perin jonkinmoinen lepopäivä), mutta koska nykyaikana pelkkä oleminen (saati sitten pitkästyminen) ei ole sallittua, pitäisi olla aktiivinen ja harrastaa sunnuntainakin jotakin hyödyllistä. Tuntuu, että jos viettää koko päivän lusmuillen, päivä menee ihan hukkaan.

Pidin itseäni aivan omituisena - kuinka joku voi ahdistua tietystä viikonpäivästä! - kunnes törmäsin naistenlehdessä artikkeliin, jossa kerrottiin ihmisistä, jotka kärsivät sunnuntaiahdistuksesta. On siis olemassa muitakin, joilla on sama ongelma! Mikä helpotus. Psychology Today -lehden mukaan sunnuntaiahdistus saattaa juontua lapsuudestamme: sunnuntait tuovat mieleemme lapsuuden muistot ja pelot tekemättömistä kotitehtävistä ja kokeista, joihin emme olleet valmistautuneet. Sunnuntait ahdistavat siten vielä aikuisinakin, vaikka todellinen syy onkin jäänyt sinne lapsuuteen. Sunnuntaiahdistuksen alkamisajankohtaakin on tutkittu, ja viikonloppu näyttäisi päättyvän sunnuntaina iltapäivällä kello 16.13, jolloin havahdumme edessä olevaan viikkoon.

Minua kyllä ahdistaa ihan koko päivän, aamusta alkaen. Ja vielä olisi monta tuntia edessä. Onneksi on kuitenkin aika paljon tekemistä tiedossa, joten ehkä tämäkin sunnuntai on pian ohi. Tervetuloa maanantai!

Tämä päivä alkoi kuten kaikki muutkin päivät: kahvikupilla ja Hesarilla. Tuo kuppi on muuten 20 vuotta vanha.