Läpäläpä

Asiaa ei nyt oikein ole, mutta onpahan lenkkeilykuvia taas. Oli niin kivan harmaa päivä, että päätin lähteä kameran kanssa lenkille, vaikka lähtiessäni totesinkin, että kameran akussa oli virta aika vähissä. En kuitenkaan malttanut jäädä latailemaan akkua, vaan arvelin, että kyllä virta riittää. No eihän se mitään riittänyt. Harmitti, mutta toisaalta ei sitten tullut kuviakaan niin paljon järjesteltäväksi!

Rakkauslukkoja Haukilahden venesataman kupeessa. Kyllä tuonne vielä lisääkin mahtuisi!

Olen pohtinut viime aikoina uuden kameran ostoa, ja tänäänkin tuli mieleeni, olisiko paristokäyttöinen kamera akkukäyttöistä kameraa sittenkin parempi, kun ylimääräisiä paristoja voisi ottaa aina varuiksi mukaan. Toisaalta paristojen kanssa räpeltäminen tuntuu aika työläältä, ja olen ajatellut paristojen myös kuluvan aika nopeasti ja paristokäyttöisen kameran tulevan loppujen lopuksi kalliiksi. Akku kestää - täyteen ladattuna, hehe - hyvinkin pitkään, mutta sitten kun akku on tyhjä, niin minkäs teet. Kuvia et ota ainakaan.

Huomasin ilokseni rannalla joutsenperheen, ja kyllä harmitti, kun akun varoitusvalo alkoi jo tässä vaiheessa vilkuttaa punaista.

Ihmettelin poikasia, kuinka ne eivät vieläkään olleet vaihtaneet väriään, vaikka ne olivat jo yhtä isoja kuin vanhempansakin ('vanhemmat' kuulostaa tässä yhteydessä kyllä vähän hassulta...). Joutsenet ovat upeita lintuja, mutta nuo kiertyneet kaulat aiheuttivat minussa jonkinlaisen inhotusreaktion. Ihan kuin käärmeitä! Yhyy!

Syksyn ruska oli yllättävän äkkiä ohi, ja lehdet ovat pudonneet puista jo melkein kokonaan. Syksy tuntuu minusta edelleen ihanalta, mikä on perin kummallista, sillä olen ennen vihannut syksyä sydämeni pohjasta. 

Tässä minun oli tarkoitus kuvata Poseidonin temppeliä muistuttava huvimaja, jonka olen kuvannut kerran kesäisempänä ajankohtanakin. Ehkä sen tuolta vastarannalta juuri ja juuri erottaa, jos oikein kovasti pinnistelee?

Sitten tulisi hevoskuvia, koska en ole vielä koskaan aiemmin hevosia kuvannutkaan. Pollet olivat siirtyneet talviaikaan ja saaneet ylleen talvivaatetuksen.

Olen aina luullut pelkääväni hevosia, mutta nyt totesin, että en taida pelätäkään niitä. Pari heppaa tunki turpansa melkein kameraan kiinni - luulivat varmaan, että minulle oli taskussa herkkupaloja - mutta siitä huolimatta en pelännyt niiden haukkaisevan minua. Sisälle hevosaitaukseen en kyllä ehkä uskaltaisi mennä, koska siellä olisi niitä kavioita.

Korppua, leivänkannikkaa, intialaista currya?

Olen huomannut, että kamera toimii minulla jonkinlaisena pelon lievittäjänä: tuoreessa muistissa on vielä Kruunuvuori, jonka autiotaloja ei tullut mieleenkään pelätä. Vasta illalla rupesin kauhistelemaan mielessäni, missä olinkaan ollut: olisin voinut nähdä haamuja ja kuulla kuolleiden kuiskintaa! Kyse on luultavasti siitä, että kun olen oikein keskittynyt kuvaamiseen, ajatukset pyörivät vain kuvaamisen ympärillä, ja pelkoa synnyttävät ajatukset eivät pääse tulemaan mieleen. Jos olisin ollut Kruunuvuoressa ilman kameraa, minulla olisi ollut paljon enemmän aikaa ajatella ympäristöäni ja itseäni (apua, mikä tuo ääni oli; nyt minua alkaa varmaan pelottaa!). On kyllä mielenkiintoista, miten paljon itseensä pystyy vaikuttamaan ihan pelkän ajatuksen voimin: miten ajattelemme, siten tunnemme ja käyttäydymme.

Kruunuvuoresta tuli mieleen, että luin Kruunuvuoren historiasta kertovan Kruunuvuori-kirjan, mikä sai minut lumoutumaan paikasta entistä enemmän. Harmitti, etten lukenut kirjaa ennen Kruunuvuoressa käyntiä, koska silloin olisin tiennyt paikasta jo etukäteen enemmän ja osannut katsella taloja ihan toisin silmin, kun olisin tiennyt niiden asukkaiden historiasta jotain. Vielä enemmän harmittaa se, että sain tietää paikasta vasta nyt, kun talot kohta puretaan.

Esimerkiksi Lindbergin talon viimeisestä asukkaasta, Naima-neidistä, kerrotaan kirjassa seuraavaa:

"Naiman tunteneet kuvaavat häntä avuliaaksi ja vaatimattomaksi. Hän ravitsi hentoa ruumistaan niukasti ja vei usein ruokaa yhtä vaatimattomalle ystävälleen Kalastaja-Kallelle, joka asui Kaitalahden pohjukassa. Joskus hän ansaitsi muutaman lisäpennosen myydessään puutarhansa tuotteita ja metsämarjoja Kruunuvuoren kesäasukkaille. Monet muistavat, kuinka Naima vielä ikääntyneenäkin ilmestyi ovensuuhun ja niiaten kysyi: "Saisiko teille olla muistikoita?"

Kun Naima täytti 80 vuotta, huvila-asukkaat järjestivät hänelle juhlat Villa Hällebossa. Naima ei ollut tottunut huomionosoituksiin tai koreiluun. Sen verran hän kuitenkin oli ennakoinut tulevaa, että oli syntymäpäiväkseen hankkinut uudet kumitossut."   

Olisinpa tiennyt Naiman persoonasta ennen käyntiäni Kruunuvuoressa, niin olisin voinut kuvitella hänet kalosseissaan poimimassa marjoja Kruunuvuoren metsissä.

Nyt olen eksynyt kyllä aika kauas alkuperäisestä aiheesta. Niitä lenkkikuvia siis.

Lenkin jälkeen maistuikin sitten kuuma glögi. Olen ihan hulluna Valion sokeroimattomaan glögiin (ei ole mainos; kerronpa vain pitäväni kyseisestä juomasta), ja olen jo monta vuotta ostanut pelkästään sitä (plus lisäksi jotain holillisia versioita). Tänä vuonna järkytyin pahasti, sillä en meinannut löytää sokeroimatonta glögiä enää mistään. Mihin ihmeeseen se on kadonnut? Ei kai sen valmistusta vain meinata lopettaa? Erittäin pitkällisen ja sinnikkään haeskelun seurauksena löysin glögiä vihdoinkin yhdestä kaupasta, ja sitä pitikin sitten ostaa samalla viisi purkkia.

On se höyryävän kuumaa.