Talo menneisyydestä

Meidän perhe ei ole koskaan ollut mitään mökkeilykansaa, ja erityisesti iskä on aina ollut sitä tyyppiä, joka tylsistyy mökillä kuoliaaksi. Siksi meillä ei ole koskaan mökkiä ollutkaan, emmekä ole edes omasta kesämökistä haaveilleet. Kokeilimme kuitenkin lapsuudessani mökkeilyä parina kesänä, kun vuokrasimme erään vanhan maalaistalon kesämökiksemme. Olimme käyneet katsomassa ihan perinteisiä kesämökkejäkin, mutta kun niistä ei löytynyt sopivaa, päädyimme kyseiseen maalaistaloon.

Talossa oli ennen asunut vanha mies, joka oli sittemmin kuollut. Hänen vaimonsa oli kuollut jo aiemmin. Miehen poika ja tämän vaimo asuivat lähistöllä tiilitalossa, ja kun maalaistalo oli isän kuoltua jäänyt tyhjilleen, he olivat panneet talon vuokralle. Talo sijaitsi hyvin pienessä kylässä, pellon laidassa, parinsadan metrin päässä järvestä, ja pihapiirissä oli myös iso navetta sekä maakellari. Tontti oli aivan hervottoman suuri, joten tilaa temmeltää todellakin oli.

Koska minulla on erinomaisen toimiva mielikuvitus, koin ison ja vanhan talon hyvin pelottavana. Erityisesti talon yläkerta oli pelottava, ja minun piti aina eteisen läpi kulkiessani vilkaista yläkertaan johtavan oven hakaan, että se oli varmasti paikallaan.

Kauniilla ilmalla vietimme usein koko päivän rannassa, ja otimme ruoat ja kaikki muut tarpeet rantaan mukaan. Jotain kuitenkin aina unohtui matkasta, ja usein minun piti lähteä hakemaan talolta unohtunutta tavaraa, tyypillisesti jotain sinappipurtiloa. Yksin oleminen talossa pelotti minua, ja olin iloinen, kun pääsin talosta ulos. Kerran muistan säikähtäneeni ihan kamalasti, kun yläkertaan johtavan oven haka oli auki, vaikka se meidän rantaan lähtiessämme oli ollut aivan varmasti kiinni. En ole varmaan koskaan juossut niin kovaa kuin silloin, talolta rantaan muiden luokse!

Toisaalta talo myös kiehtoi, sillä siellä oli paljon mielenkiintoisia vanhoja esineitä. Erityisesti monta kymmentä vuotta vanhoja aikakauslehtiä oli hauska tutkia! Samaten navetalla olevat vanhat maanviljelykseen liittyvät esineet olivat kovin kiinnostavia.

Mökki oli sellaisella paikalla, että jos tuli ukonilma, sen totisesti kyllä huomasi, sillä ukkoset olivat kyseisellä paikalla poikkeuksellisen voimakkaita. Kerran olimme siskoni kanssa tulleet jo talolle, ja äiti oli vasta tulossa rannasta, kun puhkesi hirveä ukonilma. (Iskä oli karannut töihin kaupunkiin.) Äidin eteen oli lennellyt pallosalamia, ja äiti oli vain toivonut pääsevänsä ehjänä sisälle turvaan. Kerran taas olimme kaivolla, kun salama iski kaivon vieressä olleeseen muuntajaan. Saimme ihan hirveän sätkyn!

Olin myös kerran vähällä päästä mökillä hengestäni. Olimme poimimassa mustikoita äidin ja siskoni kanssa, kun keksin mennä muita piiloon korkean jyrkänteen reunalla olevalla mättäälle. Yhtäkkiä jalkani lipesi, ja olin vähällä pudota metrikaupalla kivistä rinnettä alas. Onneksi ehdin tarttua marjanvarpuihin, joissa sitten roikuin huutamassa apua. Siskoni kuuli huutoni ja juoksi hakemassa paikalle äidin, joka oli minulle hyvin, hyvin vihainen.

Mökin lähellä kävi kauppa-auto, ja kauppa-autossa asioiminen oli hirmuisen jännittävää. Kauppa linja-autossa! Päällimmäisenä muistona on kuitenkin jäänyt mieleen se, että ostimme sieltä kerran vahingossa homeista leipää.  
 
"Mökillä" oleilu oli sekoitus kiehtovuutta ja kauhua, ja siellä vietytyt pari kesää ovat jääneet mieleeni voimakkaina kokemuksina. Olen aina halunnut käydä aikuisiällä katsomassa, onko talo vielä paikallaan, ja miltä talo aikuisena tuntuisi. Aina on kuitenkin ollut niin kiire jonnekin, että emme ole ehtineet poiketa päätieltä kylään, jossa talo sijaitsi.

Viime viikolla, kun ajoimme äitylin kanssa Itä-Suomesta pääkaupunkiseudulle, saimme kuitenkin päähämme käydä katsomassa taloa. Minä olin ihan varma, että talo olisi pantu maan tasalle ja että sen tilalle olisi rakennettu moderni omakotitalo, mutta siellä se talo edelleen nökötti, samalla paikalla! Ajoimme ensin vahingossa talon ohi, sillä puut ja pensaat talon ympärillä ja tien vieressä olivat kasvaneet niin isoiksi ja tuuheiksi, että taloa oli vaikea huomata.

Talo oli masentavassa kunnossa. Ilmeisesti sille oli aiottu tehdä jotain, kun pintalaudoitusta oli revitty irti, mutta homma oli sitten kai jostain syystä keskeytynyt. Yläkerran ikkuna näytti olevan rikki, ja yksi alakerran ikkunoista oli laudoitettu umpeen.

Talo näytti melkein kasvien hukuttamalta, eikä esimerkiksi portaita juuri kasvien alta näkynyt. Kaikesta näki, että talossa ei ollut ollut minkäänlaista asutusta pitkään, pitkään aikaan.

Navettarakennus näytti olevan huomattavasti paremmassa kunnossa kuin itse talo, ja muistelen, että niin oli jo silloin kolmekymmentä vuotta sitten. Navetan katto oli kaiken lisäksi uusittu, ja navetan ylisille oli tehty uusi ajoluiska.

Minulle tuli talon pihalla samanlainen tunne kuin silloin lapsena: talo tuntui isolta ja uhkaavalta. Se seisoi mäellä mulkoillen vihamielisesti tulijoita: tänne ei ole asiaa!

Vaikka talo ei ollut aiemminkaan mikään luksuslukaali, se oli sentään aika erinäköinen kuin nykyään. Verratkaapa esimerkiksi portaita, seinien väriä ja kasvillisuuden määrää.

Ennen. (Iskällä ei ollut kahta vaimoa, vaan kuvassa on myös kummitätini.)

Nykyään.

Portaiden oikealla puolella kasvoi ennen nokkosia, ja aina johonkin aikaan kesästä niihin ilmestyi mustia matoja, joiden katsominen inhotti minua suuresti. Nyt nokkosten tilalla näyttäisi olevan jonkinlainen marjapuska, vai ovatko nuo sittenkin nokkosia.

Minä, pikkusiskoni ja kaverini, joka oli kerran mukana mökillä. Tie rantaan menee vasemmanpuolimmaisen sireenin vierestä.

Uteliaana meidän piti äidin kanssa käydä tutkimassa myös saunaranta, joka olikin iloinen yllätys verrattuna taloon ja sen pihapiiriin. Saunaa oli remontoitu, ja sen eteen oli tehty kaunis terassi.

Laiturille johtava polku oli sellainen kuin muistinkin, ja vesi oli niin mutaisen näköistä kuin vesi pienessä järvessä voi olla.

 

Rantakaislikkokin oli ihan samanlainen kuin ennen.

Täällä sitä joskus ennen muinoin soudeltiin iskän kanssa.

Huomatkaa: ei tietoakaan pelastusliiveistä!

Kahden kesän jälkeen olimme saaneet mökkikokeilusta tarpeeksemme, ja aloimme kiertää asuntovaunulla Eurooppaa. Ensimmäisen reissun teimme Pohjoismaihin, mutta vuosi vuodelta reissut vain pitenivät. Vaikka kiersimme joskus kuusikin viikkoa ja kävimme Afrikassa asti, minua ei koskaan olisi huvittanut palata kotiin. Tuntui, että pala sydäntä jäi joka paikkaan.