Vihreää kultaa

Olen monesti ajatellut Suomen ilmaston lämpötilavaihteluineen olevan erityisen ankara ihmisille. Vaatii aikamoista sisua selviytyä kolmenkymmenen asteen pakkasesta ja pimeydestä paleltumatta ja selväjärkisenä! Viime päivinä olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ilmaston vaikutus suomalaisiin on loppujen lopuksi hyvin pieni: talot ovat kovimmillakin pakkasilla lämpimät, ihmisillä (ainakin suurimmalla osalla!) on ulos mennessään riittävästi lämmintä päällä, ja paikasta toiseen siirrytään lämmitetyillä ajoneuvoilla.

Miten toisenlainen tilanne onkaan Intiassa, jossa sääolosuhteet vaativat ihmishenkiä jatkuvasti. Kesällä ihmisiä kuolee lämpöhalvaukseen, monsuunikautena erilaisiin sadekauden aiheuttamiin tauteihin ja talvella kylmyyteen. Eikä kyse ole mistään pienistä ihmismääristä, sillä tämänkin (nyt jo onneksi päättyneen) lämpöaallon seurauksena pelkästään Andhra Pradeshissa menehtyi yli 500 ihmistä lämpöhalvaukseen. Olisi helppo syyttää näistä kuolemista lämpöaaltoa ja ilmastonmuutosta, mutta kuten eräs ympäristötieteiden professori totesi, kuolemantapaukset eivät johdu säästä, vaan ne johtuvat sosiaalisista, kulttuurisista ja taloudellisista syistä ennemminkin kuin ympäristöstösyistä.

Jäin miettimään, mitä nämä syyt mahtaisivat olla, ja mieleeni tulivat lähinnä köyhyys ja koulutuksen puute. Kaikkien ei ole mahdollista istua päivät pitkät ilmastoiduissa huoneissa ja siemailla pullotettua vettä, vaan monet joutuvat tekemään töitä polttavan auringon alla tai olemaan ainakin jatkuvassa kuumuudessa. Myös vedestä on kesäkuumalla puutetta, eikä sitä ole aina saatavilla ollenkaan. Sen lisäksi monet ihmiset eivät tiedä auringon ja kuumuuden aiheuttamia vaaroja eivätkä tunnista niitä oireita, joiden takia pitäisi lähteä lääkäriin - ja vaikka tunnistaisivatkin, heillä ei ole ehkä varaa, mahdollisuutta tai halua mennä.

Nyt lämpöaalto on onneksi jo ohi, ja parina päivänä oli vähän harmaata ja vettäkin tuli. Tänä aamuna paistaa taas onneksi aurinko! Myös lämpötilat ovat pudonneet vähän alle neljänkymmenen, ja eilen aamulla - sateen jäljiltä - oli vain 25 astetta, mikä tuntui jo vähän kylmältä. Monsuunia ei kuitenkaan vielä näy, vaikka monet (erityisesti maanviljelijät) sitä kovasti jo odottavatkin. Spekulointi monsuunin saapumisajankohdasta alkoi jo noin kuukausi sitten, ja viimeisimpien arvioiden mukaan monsuuni saapuu Andhra Pradeshiin tänä vuonna hieman etuajassa, kesäkuun 10. päivä, kun se normaalisti saapuu kesäkuun 12. ja 16. päivän välillä.

Mennyt lämpöaalto vaikutti suoraan kuluttajiin sillä tavalla, että vihannesten hinnat nousivat ennennäkemättömän korkealle. Joidenkin vihannesten hinnat nousivat jopa 100 prosenttia tai enemmänkin. Erityisesti vihreiden papujen ja tomaattien hinnat nousivat niin korkeiksi, että monet jättivät nämä vihannekset kokonaan ostamatta, vaikka ne kuuluvatkin niin olennaisena osana intialaiseen ruoanlaittoon. Ei siksi, että niitä ei olisi ollut varaa ostaa, vaan siksi, että ensi viikolla niitä saattaa taas saada halvemmalla. Televisiouutisissa vitsailtiin, että tomaattien ostamista varten pitää ottaa lainaa, ja pavut ovat niin arvokkaita, että ne pitää piilottaa vaatekaappiin (sinne samaan laatikkoon kultaesineiden kanssa).

Hinnat saavat sanattomaksi: pavut 80 rupiaa (1,10 euroa) per kilo, tomaatti 60 ja inkivääri jopa 180 rupiaa.

Hintojen raju nousu johtui kuumuudesta ja akuutista vesipulasta. Meneillään oleva hääsesonki on sekin nostanut vihannesten hintoja (appivanhemmilla on ollut viikon sisällä kolmet häät!). Monista vihanneksista on ollut myös pulaa, sillä helmikuun epätavalliset sateet aiheuttivat suurta tuhoa sadoille.

Intian maatalous on erittäin riippuvainen sateista, sillä vain 40 prosenttia Intian maanviljelyksestä perustuu kasteluun. Loput 60 prosenttia maanviljelyalasta kastuu vain silloin, kun sataa, joten viljelyn vaiheet on tärkeää ajoittaa oikein. Jos sade viivästyy, tulee ongelmia: taimet saattavat olla oikean kokoiset, mutta ne eivät kasva, jos ne eivät saa vettä. Jos monsuuni ei tule ajallaan, maanviljelijät alkavat tähyillä taivaalle yhä vain epätoivoisemmin: näkyisikö siellä sateen merkkejä?

Se, tuleeko sadosta hyvä vai huono (vai tuleeko sitä ollenkaan), riippuu siis yksinomaan sateesta, ja joskus maanviljely osoittautuu niin kannattamattomaksi, että se ei kata edes kustannuksia. Jotkut yrittävät paikkailla tilannetta ottamalla lainaa, ja jotkut luopuvat maanviljelystä kokonaan ja yrittävät keksiä jonkin muun elinkeinon.

Lainoista ei yleensä hyvä seuraa, sillä laina otetaan yleensä yksityisiltä rahanlainaajilta hirvittävän korkealla korolla, ja laina pitää maksaa joskus takaisinkin. Eilisessä lehdessä oli juuri surullinen (mutta niin kovin tyypillinen) kertomus eräästä maanviljelijästä, joka oli ottanut lainaa poratakseen porakaivoja pelloilleen. Poraaminen ei kuitenkaan onnistunut, ja sato kuoli pystyyn. Mies oli ottanut lainaa myös sisarensa häitä varten, ja rahanlainaajat painostivat miestä maksamaan lainansa takaisin. Kun maanviljelijä ei enää kestänyt painostusta, hän teki itsemurhan syömällä tuholaismyrkkyä. Mieheltä jäi vaimo ja kaksi tytärtä.

Autonkuljettajamme on myös muuttanut vanhempineen ja perheineen maalta kaupunkiin samasta syystä, maanviljelyn kannattamattomuuden takia. Pojan sukua muutti Hyderabadiin samalla kertaa lähemmäs 20 henkeä, ja autonkuljettaja asuu vanhempiensa ja veljensä kanssa hyvin pienessä asunnossa. Pojan sisar opiskelee ilmaisessa valtion koulussa ja asuu kouluaikana asuntolassa, mutta nyt loman aikana hänkin asuu samassa asunnossa. Pojan äiti työskentelee kotiapulaisensa kahdessa perheessä ja saa siitä kuukaudessa 3000 rupiaa (41 euroa). Pojan isä on saanut töitä muurarina, mutta työ on hyvin epäsäännöllistä, ja siksi hänelle maksetaan päiväpalkkaa, 300 rupiaa päivässä. Isä on kova juoppo, ja iltaisin - vedettyään kännit halvalla viinalla - hän alkaa haastaa riitaa ja usein myös hakkaa vaimonsa, lasten nähden. Joskus autonkuljettajalla on aamulla silmät turvoksissa, kun hän on valvonut lähes koko yön vanhempiensa huutamisen ja riitelyn takia. Joinakin iltoina poika ei ole mennyt kotiin ollenkaan. Muutama viikko sitten poika oli kahtena päivänä niin itkuinen, että appivanhemmilla olleet vieraatkin ihmettelivät, mikä poikaa oikein vaivaa. Työpaikka - autonkuljettajan pesti siis - on pojalle pakopaikka kotoa, ja siksi hän tulee usein vapaapäivinäänkin pesemään autoamme. Ruokaakin poika saa kotonaan kehnonlaisesti (siksi hän varmasti onkin niin laiha), ja anoppi onkin erittäin tarkka siitä, että poika saa edes heidän luonaan kunnolla syödäkseen.

Tällaista on tämän perheen elämä kaupungissa.

Autonkuljettajan elämä ja kohtalo on tullut jotenkin niin lähelle, että se on saanut minut tarkistamaan käsitystäni kotiapulaisista ja palvelusväestä yleensä. Eikö ole loppujen lopuksi aika itsekästä ajatella, että en voi ottaa kotiapulaista tai autonkuljettajaa siitä syystä, kun minä en kestä katsoa, kuinka he syövät lattialla, ja kun minä en kestä epätasa-arvoa heidän ja itseni välillä? Eikö tällainen asenne ole loppujen lopuksi aika ylimielinen ja itsekeskeinen? En edelleenkään halua palkata kotiapulaista, autonkuljettajaa tai muutakaan palvelusväkeä, mutta en enää ajattele asiasta yhtä jyrkästi kuin ennen. Appivanhempien autonkuljettaja on saanut minut ymmärtämään, että tämä(kään) asia ei ole niin yksioikoinen kuin olin luullut sen olevan.

Minun intialaistumiseni on edennyt huolestuttavaan vaiheeseen. Kotitalouteemme ilmestyi nimittäin toissapäivänä esine, jonka en olisi ikinä uskonut meille ilmestyvän.

Paljon on elämää takana. Ehkä edessäkin?

En tiedä tämän nimeä suomeksi, mutta englanniksi tämä on käsittääkseni winnowing tray ja teluguksi ceeta. Tällä heitellään esimerkiksi riisinjyviä ilmaan, ja heittelyn tarkoituksena on tietenkin päästä eroon roskista ja mahdollisista ötököistä. Heittely vaatii hieman taitoa, ja kun kokeilin heittelyä anoppilassa, minusta tuntui, että puolet riisistäkin lensi maahan. Osaavat hoitavat homman esimerkiksi näin. Ceetan ääni - kun riisi läiskähtää koria vasten - jää mieleen hyvin nopeasti, ja heti kun kuulee parvekkeella tai pihalla kummallista lätkytystä, tunnistaa, mistä ääni tulee.

En tiedä, mikä mielenhäiriö minuun iski, kun tämän kotiini toin. Lopullinen sinetti oli ehkä se, kun anoppi kehui, miten helppo ceetalla olisi viedä ruoka-aineet aurinkoon kuivumaan (olen totaalisen kyllästynyt levittelemaan aurinkoon sanomalehtiä). En tosin tiedä vielä, sopiiko tämä siihenkään tarkoitukseen, koska tämä kyseinen ceeta haisee aivan kamalasti  korianterijauheelle. En tiedä, mitä anoppi on mahtanut tällä tehdä (pitää varmaan kysyä)! Vaikka ceeta on parvekkeella ja parvekkeen ovi on kiinni, korianterin haju tulvii silti sisään. Jännityksellä odotan, milloin ukkeli äkkää tämän kapistuksen. Hän kun ei voi sietää mitään äitinsä vanhoja rojuja (varsinkaan sellaisia, jotka haisevat, hih), ja kun ukkeli saa tästä vainun, tämä tulee lentämään melko varmasti kaaressa parvekkeelta alas.

Seuraavaksi onkin tulossa sitten postaus viikon ruokaostoksista (Petran innoittamana). Mukavaa ja kesäistä viikonloppua kaikille!

Lehtikuva Sakshista. (Muut omista arkistoista löydettyjä.)

Tässä sulle hyvä mies (huomio kaikki alle 40-vuotiaat)

Toissa sunnuntaina aamulehteä lukiessani minulta meinasi mennä kahvit rinnuksille. Lehdessä oli nimittäin yhden sivun kokoinen ilmoitus nimeltä He is a great guy - wish to marry him? Silmäilin ilmoitusta, ja luulin sitä ensin vitsiksi tai mainokseksi, mutta kun aukeman toisella sivulla oli avioliittoilmoitukset, ja tämänkin sivun ylälaidassa luki matrimonials, arvelin tämän olevan ihan todellinen puolisonhakuilmoitus.

Olen kyllä ennenkin nähnyt isoja puolisonhakuilmoituksia, mutta en koskaan koko sanomalehden sivun kokoista!

Ilmoituksen alussa herra nimeltä Din (oikealta nimeltään Dinshah) kertoo etsivänsä epätoivoisesti vaimoa, koska hänen vaimonsa kuoli kolme vuotta sitten auto-onnettomuudessa, eikä mies ole koskaan ollut poikamiestyyppiä. Heti alussa - lukijoiden aikaa säästääkseen - Din kertoo, millaista naista hän haeskelee.

"Sinun täytyy tietenkin puhua englantia ja olla peruskoulutuksen saanut. En välitä siitä, miten paljon rahaa sinulla on tai ei ole. Sinun tulisi olla seikkailunhaluinen ja halukas viettämään jännittävää elämää. Et ole yli 40-vuotias, olet hoikka, etkä ole kasvissyöjä. Ei haittaa, vaikka olisit eronnutkin, mutta lapsia ei ehdottomasti saa olla. Minä olen paljon vanhempi kuin 40, mutta sydämeni on nuori, ja olen hyvin aktiivinen ja fyysisesti nuori. Kenen tahansa yli 40-vuotiaan tytön olisi varmasti vaikea pysytellä mukana aktiivisessa elämäntyylissäni."

Tässä vaiheessa leukani oli jo pudonnut parvekkeen lattialle, ja kun en jaksanut nostaa sitä, jatkoin vain lukemista. Mikä ihmeen tyyppi tämä tämmöinen oli? Kuinka vanha hän itse oli? Kuka hän oikein kuvittelee olevansa?

Kävi ilmi, että Din muutti aikoinaan Intiasta Kanadaan ja sieltä USA:han ja perusti siellä menestyvän yrityksen, jonka hän möi 11 vuoden kuluttua, koska hän oli "tehnyt riittävästi rahaa ollakseen rikas koko loppuelämänsä". Lentäminen on miehen intohimo, ja hän kertoo edesmenneen vaimonsa kanssa tekemästään lentomatkasta Atlantin yli hyvinkin seikkaperäisesti. Kuvauksen lopussa mies toteaa: "Jos tämä ei saa sinua kananlihalle, sinun on parasta lähteä lääkäriin".

Moottoripyöräily on lentämisen ohella miehen toinen rakas harrastus, ja mies tunnustaa olevansa nopeushullu.

"Inhoan yli kaiken ajamista Amerikan moottoriteillä, koska niillä on niin tiukat nopeusrajoitukset. Meksikossa ajamista sen sijaan rakastan! On Meksikossakin tietysti nopeusrajoituksia, mutta siellä on niin vähän poliiseja, että saan kaasuttaa sydämeni kyllyydestä. Tavallisesti kruisailen 160 - 200 kilometrin tuntivauhtia, enkä ole vielä kertaakaan saanut ylinopeussakkoa!

Miehellä on vielä yksi - ja vähän rauhallisempi - rakas harrastus, pienoislentokoneiden kokoaminen. Tulevan vaimonkin tulisi osallistua lentokoneiden näpertelyyn, koska edesmennyt vaimokin teki niin.

"Vaimoni rakasti olla vierelläni, kun rakentelin pienoismalleja, ja hänellä oli usein parempia ideoita kuin minulla! Jos sinä et tunne kiinnostusta tehdä samoin, meillä tulee olemaan ongelma."

Mies on asunut viimeiset 18 vuotta Meksikossa itse suunnittelemassaan ja rakentamassaan talossa, josta on tullut Hermosillon kaupungin maamerkki (talo on tuo lentokenttähallin näköinen rakennus ilmoituksen oikeassa laidassa). Hermosillon pormestari on käynyt illastamassa talossa, ja Amerikan konsulaattikin on viettänyt siellä kolme tuntia "hyvin raskaana" olevan vaimonsa kanssa.

Jos tämän miehen naisi, ei kuulemma voisi mennä vikaan.

"Ajattele miten upeaa elämää ulkomailla minä sinulle tarjoan: lentokonetta ja sen mukanaan tuomaa vapautta; taloa, joka on kaunis palatsi; kahta hienoa autoa, joista toinen tulee olemaan sinun; huolettomuutta raha-asioiden suhteen ja rakastavaa aviomiestä, jolle tulet aina olemaan hänen ihana pieni prinsessansa. Vannon, että en koskaan olisi sinulle uskoton, enkä koskaan voisi kohdella sinua huonosti. Pääasiallinen tehtäväni tulee aina olemaan sen varmistaminen, että sinä olet maailman onnellisin tyttö. Vertaa tätä nykyiseen elämääsi ja siihen, miltä tulevaisuutesi näyttää, jos et nyt tee mitään."

Olipahan ilmoitus.

Niin utelias minä olin, että piti oikein etsiä googlesta lisää tietoa tästä miehestä. Minua kun jäi hämäämään ensinnäkin se, minkä ikäinen mies itse on, kun hän ei tuonut sitä missään vaiheessa ilmi.

Kävi ilmi, että miehellä itsellään on ikää 69 vuotta!

Hei kaikki alle nelikymppiset lapsettomat hoikat lihansyöjät. Tässä teille namupala.

Tämä ei myöskään ollut ainoa ilmoitus, jonka mies oli jättänyt, vaan näitä samaisia koko sivun jätti-ilmoituksia on ollut lehdissä pitkin Intiaa. Mies oli ensin haeskellut vaimoa Meksikosta ja USA:sta, mutta oli tavannut siellä vain "idiootteja", joten hän oli palannut vanhan kotimaansa kamaralle paremman onnen toivossa. Mies on haastatellut Intiassa kymmeniä kandidaatteja mutta saanut kokea pettymyksen toisensa jälkeen. Muutama nainen oli tuntunut oikein miellyttävältä, mutta heidän ulkomuotonsa oli ollut pettymys. "Minua ei haittaa, vaikka naama ei olisikaan nätti, mutta tykkään hoikasta vartalosta. Niillä naisilla oli isot lihavat takapuolet. En pidä sellaisesta."

Monet naisista olivat osoittautuneet myös onnenonkijoiksi, jotka olivat pelkästään rahan perässä. Joku haastateltava taas oli suutahtanut siitä, että mies oli halunnut tietää, pitääkö nainen yhdynnästä, ja pitääkö hän siitä mahdollisesti paljonkin.

Toistaiseksi Dinin pitää kuitenkin laittaa itse ruokansa, vaikka "ei olekaan siinä kovin hyvä". Melkein sääliksi käy.

Minä lähden nyt soittamaan pari puhelua.

Ilmoittelen heti, jos tälle blogikirjoittajalle tulee lähtö Meksikoon.
 

Kuva täältä ja täältä.

Taikalaatikko

Ukkeli on ollut viime viikot Suomessa, ja minä olen viettänyt aika paljon aikaa anoppilassa. Ajattelin etukäteen, että kun ukkeli on poissa, teen sitä ja tätä ja käyn siellä ja täällä. Polven kanssa tuli kuitenkin niin pahasti takapakkia, että elinpiiri kutistui taas aika olemattoman pieneksi, enkä ole käynyt yhtään missään tai tehnyt mitään mainitsemisen arvoista.

Alun perin appivanhemmat ehdottivat, että muuttaisin heille siksi ajaksi, kun ukkeli on poissa. Appiukko korjasi nettiyhteydenkin, jotta pääsisin heilläkin nettiin. Vaikka ajatus oli kultainen, koti on kuitenkin aina koti, enkä minä muutenkaan näe mitään syytä, miksi minun pitäisi lähteä kotoani jonnekin vain siksi, että ukkeli on poissa. Eihän täällä ole mitään pelättävääkään. Ovet ovat lukossa, alakerrassa on vartija ja talossa on valvontakameratkin. Hieman huvittuneena mietiskelin, että minua pelottaa enemmän Suomessa vanhempieni luona järven rannalla ja metsän siimeksessä kuin täällä Intiassa. Iltaisin ja öisin Suomen maaseudun hiljaisuudesta tulee minulle pelottava peikko, ja pienikin rapsahdus saa mielikuvitukseni heti valloilleen. Täällä saa kuunnella kaikenlaista meteliä läpi vuorokauden, ja kun meluun tottuu, siitä tulee turvallisen tuntuista taustahälinää.  

Anoppilassa on tullut katsottua niin paljon televisiota, että oikein hävettää tunnustaa. Ohjelmatkaan kun eivät ole olleet mitään ruudinkeksimisdokumentteja vaan lähinnä melodramaattisia tv-sarjoja ja kokkiohjelmia. Älykkyysosamääräni on tämän kuluneen parin viikon jälkeen varmaankin samaa luokkaa kuin porkkanalla. En tosin väitä, että se olisi ollut aiemminkaan mitenkään korkea. Uutisia on tullut katsottua sen verran, että tiedän, että kullan hinta on 26 340 rupiaa (366 euroa) per kymmenen grammaa ja hopean 43 337 rupiaa (603 euroa) per kilo. Kullan hinta on täällä niin tärkeä asia, että monella uutiskanavalla hintatiedot välkkyvät jatkuvasti ruudun alaosassa - sen näkemiseltä ei siis voi välttyä. Senkin tiedän, että intialaista syntyperää oleva tyttö keksi minikokoisen laturin, joka lataa kännykän 20 sekunnissa. Kiva, kiva. Minä se odottelen niitä seuramatkoja kuuhun.

Intiassa kärvistellään tällä hetkellä lämpöaallon kourissa, ja kymmeniä ihmisiä on kuollut lämpöhalvaukseen. Jossakin päin maata on käyty jopa yli 48 asteen lämpötiloissa, mutta Hyderabadissa on "vain" 44 astetta. On se ihmeellistä, miten kaikesta tulee suhteellista ja kaikkeen tottuu. Mitenköhän se ukkeli on siellä Suomen kylmyydessä pärjännyt - en ole muistanut kysyä. On varmaan taas miehellä hieman totuttelemista, kun palaa tänne.

Telkkarissa on kyllä ainakin se hyvä puoli, että se synnyttää keskustelua. Kokkiohjelmia katsoessamme minä ja anoppi - kaksi oman elämämme huippukokkia - kommentoimme kilpaa ruokia, joita ruudussa tehdään. Erityisesti kotirouvien kokkauksia on hauska katsoa, kun rouvat ovat keksineet omasta mielestään hyvinkin innovatiivisia ruokia, joiden en voi kuvitella parhaalla tahdollanikaan maistuvan hyviltä. Vakituinen kauhistelun aiheemme on erityisesti se öljyn määrä, mitä ihmiset ruokiinsa laittavat. Onko ihan kaikki pakko uppopaistaa? Yksikin kokkiohjelma on erään öljyfirman sponsoroima, joten rouville annetaan palkinnoksi kokkauksistaan viiden litran kanisteri öljyä. Ennen he saivat sentään lahjaksi sarin!

Koska katson kotona yleensä vain nauhoitettuja ohjelmia, en tavallisesti katso mainoksia, vaan kelaan ne pois, mutta anoppilassa on tullut mainoksiakin nähtyä. Osa mainoksista on huvittavia, osa hauskoja ja osa suorastaan typeriä.

Yksi tuoteryhmä, jonka mainoksilta ei Intiassa voi välttyä, ovat vaalennusvoiteet. Voiteiden taustalla on tietenkin se ajatus, että intialaiset haluaisivat olla mahdollisimman vaaleita, ja jos ihmistä on siunattu kovin tummalla iholla, ihoa pitää yrittää vaalentaa jotenkin. Fair & Lovely on yksi tunnetuimmista vaalennustuotemerkeistä, ja sitä käyttävät anopin mukaan kaikki, miehet ja naiset, kotiapulaiset ja hienostorouvat (anoppi ei kuulemma kuitenkaan).

Hindinkielisen Fair & Lovely -televisiomainoksen voi käydä kurkkaamassa vaikkapa tästä:



Luin jokin aika sitten lehdestä, kuinka moni intialainen kärsii D-vitamiinin puutoksesta (en enää muista lukua, mutta korkea se oli). Tähän joku nerokas lääkäri suositteli auringossa oloa: jokaisen tulisi viettää auringossa päivittäin puoli tuntia, jotta saisi auringosta tarvittavan määrän D-vitamiinia. Kyseinen lääkäri taisi kuitenkin unohtaa sen pienen yksityiskohdan, että intialaiset välttelevät aurinkoa kaikin keinoin, etteivät vain tummuisi!

Jotkut mainostettavat tuotteet ovat kerrassaan hupaisia, kuten tämäkin Addiction Killer, joka tepsii kuulemma kaikenlaisiin addiktioihin - viinaan, tupakkaan ja "muihin aineisiin". 

Jauhe sisältää kahtakymmentä eri ayurvedista ainetta sekä neljäätoista eri vitamiinia ja mineraalia. Tuotetta mainostettiin ostoskanavalla kovasti, ja yleisön joukossa istuneet kertoivat omia kokemuksiaan tuotteesta ja siitä, kuinka heidän elämänsä oli parantunut sen jälkeen, kun he olivat alkaneet käyttää Addiction Killeriä. Parasta tuotteessa on se, että jauheen voi sekoittaa myös ruokaan, esimerkiksi sambhariin tai chapati-leipään. Näin Addiction Killeriä voidaan antaa myös semmoiselle, joka ei itse suostu ottamaan lääkettä.

Minulla ei ole mitään addiktiota, mutta jos olisi, voisin kokeilla lääkettä ihan piruuttani. Ei maksaisikaan kuin vain 2 990 rupiaa (41 euroa) per purkki. Toimisikohan lääke nettiaddiktioon? Tosin ei minulla sitäkään nähtävästi ole; sen verran vähän minua on täällä viime aikoina näkynyt.

Tämä Bingo! Tangles -perunalastumainos on minusta aika hauska, vaikka tässä leikitäänkin vähän vakavalla asialla.



Olen ihmetellyt, miten kaikki intialaiset viettäisivät vapaa-aikansa, jos televisiota ei olisi. Televisio tuntuu olevan jonkinlainen magneetti ja vapaa-ajan täyte, kun monella ei ole mitään erityisiä harrastuksiakaan. Kaukosäätimestä käydään kovaa kilpailua, ja sen avulla surffataan toiselle kanavalle heti, jos yhden kanavan ohjelmatarjonta ei miellytä. Kuka sitä nyt huonoja ohjelmia viitsisi katsoa?

Kun anoppilassa oli aiemmin täyspäiväinen kotiapulainen, joka asui appivanhempien luona, tyttö oikein odotti, että appivanhemmat lähtisivät ulos ja hän jäisi yksin kotiin. Tuskin oli ovi ehtinyt sulkeutua, kun tyttö oli jo kaukosäädin kädessään telkkarin edessä. Tämän on anoppi joskus tirkistysreiästään oikein todistettavasti todennut. Appivanhempien poissaollessa tytön työt eivät juurikaan edistyneet, ellei sitten ollut kyse sellaisista töistä, jotka saattoi tuoda television eteen, kuten papujen pätkiminen, maapähkinöiden kuoriminen tai sarin ompelu. Appivanhempien nykyinen autonkuljettaja on myös huvittava tapaus: jos televisio on päällä, kun hän astuu sisään, poika suorastaan nauliintuu paikalleen tuijottamaan televisiota, tuli sieltä mitä tahansa (esimerkiksi vaippamainos). 

Monelle televisio on ainoa portti ulkomaailmaan ja toisenlaiseen elämään, ja siksi laatikko kai koetaankin täällä niin kiehtovaksi. Sen kautta voi kurkkia muihin maihin, nähdä toisennäköisiä ihmisiä, eläimiä ja paikkoja. Lukutaidottomille televisio on myös keino oppia uusia asioita, sillä tulee telkkarista paljon asiaakin. Enemmän televisio taitaa kyllä olla pakokeino todellisuudesta, kuten elokuvatkin. Niiden avulla voi vähän aikaa kuvitella olevansa jossakin ihan muualla tai olevansa ihan joku toinen.

Ennen pitkää käy yleensä näin: anoppi nukahtaa.

On sitä tehty anopin kanssa muutakin kuin katsottu televisiota. Yhtenä päivänä meillä oli herkkutehdas pystyssä, kun teimme muun muassa simpukanmuotoisia makeita ja suolaisia naposteltavia, gavvoja.

Niiden tekemiseen tarvitaan erikoinen työväline, ja vaikka anopilla on niitä kuulemma kaksi, hän ei löytänyt kumpaakaan. Anoppi rupesikin miettimään, millä työvälineen voisi korvata, ja tuli lopulta siihen tulokseen, että hiuskampa olisi aika hyvä korvike. Siinä vaiheessa, kun anoppi rupesi pesemään isoa kampaansa, touhu alkoi kuulostaa minusta jo hieman liian eksoottiselta. Onneksi anoppi luopui varasuunnitelmastaan ja kävi hakemassa naapurista oikean työvälineen lainaksi.

Minä en ollut koskaan ennen gavvoja tehnyt, mutta ei se loppujen lopuksi kovin vaikeaa ollut.

Taikina pyöriteltiin palloiksi, pallo liu'utettiin peukalon alla (kamman näköistä!) työvälinettä vasten, ja muodon saanut "simpukka" uppopaistettiin. Anoppi värväsi puuhaan autonkuljettajankin, kun tämä sattui olemaan sopivasti vapaana, ja autonkuljettaja pyöritteli taikinan palloiksi, minä painoin ne kampaa vasten ja anoppi paistoi. Autonkuljettaja ei kyllä ollut pestistä hirveän innoissaan.

Yhtenä päivänä matkalla anoppilaan autonkuljettaja esitteli minulle pimeässä loistavia tarratähtiä, joita hän oli ostanut jostain. Tähdenmuotoiset tarrat liimataan kattoon, ja sitten kun sammuttaa valot, tarrat loistavat pimeässä kuin tähtitaivas. (Minulla on ollut joskus Suomessa samanlaisia tarroja!) Luulin, että autonkuljettaja meinaa liimata tähdet kotiinsa, ja meinasin revetä hillittömään naurupuuskaan, kun näin, mitä poika oli tehnyt: hän oli liimannut tähtiä auton sisäkaton täyteen! Nyt meillä on sitten autossa ihan oma tähtitaivas.

Haasteita

Kirjoitteluinnostusta odotellessani ajattelin vastata pariin haasteeseen.

Toinen, Liebster Blog -tunnustus, tuli aurinkoiselta Matkattarelta. Haasteessa pitää vastata seuraaviin kysymyksiin.

1. Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin?
2. Viisi kirjaa, joita suosittelet muille?
3. Viisi materialistista joululahjatoivetta?
4. Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä?
5. Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua (ja varsinaisesti negatiivisia ei tarvitse laittaa, eihän )?
6. Viisi elämänohjetta, jotka haluat jakaa muille?

Toinen haaste tuli Jenniltä kaukaa Georgiasta - tai siis nykyään Luxemburgista. Tässä kahdeksan kuvan haasteessa kuuluu näyttää kahdeksan satunnaista kuvaa kuvateksteineen. Etsiskelin siis kuvakansioiden kätköistä vanhoja ja erittäin satunnaisia kuvia.

Olen taas tylsä, enkä laita kumpaakaan haastetta eteenpäin. Napatkaa mukaanne, jos tahdotte!

Kotikatu. Tie oli ennen nelikaistainen, mutta sittemmin siitä tuli kuusikaistainen. Kysymys kuuluu: kuinka saadaan nelikaistaisesta tiestä kuusikaistainen? No tietenkin piirtämällä tiehen yhdet kaistaviivat lisää! (Kuva on otettu jonakin sunnuntaipäivänä. Normaalisti tiellä on paljon enemmän liikennettä - ja meteli on sen mukainen.)

1. Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin?

Tähän oli helppo vastata! Otin tämän nimittäin ihan kirjaimellisesti.

Ensinnäkin tarvitsen shampoota (ja hoitoainetta), koska jos en saa hiuksiani aamulla pestyä (joka aamu siis, huoh), minusta tulee päivän mittaan ihan sietämätön muija. Tukanpesussa tarvitsen tietysti myös pyyhettä ja kampaa.

Tarvitsen päivittäin myös vessapaperia, vaikka olen kyllä yrittänyt perehtyä intialaiseen paperittomaan vesikipposysteemiin. En ole päässyt sinuiksi intialaisen systeemin kanssa, koska en edelleenkään ymmärrä, kuinka takapuoli kuivuu, jos ei ole mitään sen kuivaamista varten. Koska en halua kuljeskella märällä takapuolella, käytän mieluusti paperia (vettä toki myös). Anoppikaan ei osannut vastata takapuolen kuivumiskysymykseen sen tarkemmin, vaan hän vain totesi hetken asiaa mietittyään, että "kuivuuhan se". Ehkä ilma löyhähtää sinne sarin tai salwar-asun alle sen verran, että takapuoli tosiaan kuivuu ihan itsekseen? Farkuissa on kyllä ikävä kulkea, jos on takapuoli märkä. Tarvitsen siis vessapaperia. Tulihan se nyt varmasti sanottua?

Viidentenä asiana tarvitsen hammasharjaa (ja mieluusti myös tahnaa). Jos laistan hampaiden pesusta, saan tuntea sen heti nahoissani, kun jokin viisaudenhampaistani tulehtuu. Pitäisi varmaan mennä poistattamaan hampaat, mutta ei ihan vielä...

Keräilen suihkumyssyjä, ja ilahdun aina kovin, jos hotellihuoneessa on tarjolla uusi suihkumyssy! 

2. Viisi kirjaa, joita suosittelet muille?

Olen kovin huono suosittelemaan kirjoja, koska olen ollut pitkään tavattoman huono lukija. Jos nyt yrittäisin kuitenkin kaapia kasaan joitakin.

Lapsena muistan pitäneeni kovasti kirjasta nimeltä Kuka söi auringon, joka kertoi auringonpimennyksestä eläinten silmin nähtynä. Se oli minusta valtavan kiehtova kirja, ja sitä tuli luettua (ja kuunneltua) aika monta kertaa. Ehkä se synnytti kiinnostukseni taivaan ilmiöihin ja tähtitieteeseen?

Rhonda Byrnen Salaisuus on minun elämänoppaani. Ystäväni lainasi kirjan kerran minulle, koska hän ajatteli, että se saattaisi olla minusta kiinnostava. Kirja lojui minulla lukemattomana varmaankin puoli vuotta. Availin kirjaa tuona aikana monesti, mutta en jaksanut koskaan ruveta lukemaan sitä, koska se vaikutti minusta ihan huuhaalta. En ole koskaan pitänyt minkäänlaisista itseapuoppaista, koska ne ovat minusta monesti tyhjää sanahelinää, jota en voi sietää. Kuka tahansa pystyy antamaan hyviä neuvoja, kuinka olisi hyvä elää, mutta aika harva pystyy kertomaan, kuinka nämä neuvot toteutetaan ihan käytännössä. Viime aikoina kiinnostukseni itseapuoppaisiin on kuitenkin lisääntynyt. Mistäköhän mahtaa johtua?!

Kirja oli ollut minulla lainassa niin pitkään, että minun oli viimein pakko palauttaa se, ja kun en kehdannut palauttaa sitä lukemattomana, päätin lukaista kirjan läpi. Ajatus vetovoiman laista kolahti minuun todella vahvasti: noinhan se juuri on. Ihan kaikkia kirjan "oppeja" en allekirjoita, mutta olen ehdottomasti samaa mieltä siinä, että voimme itse vaikuttaa (ajatuksillamme, tunteillamme ja käyttäytymisellämme) siihen, mitä elämäämme saamme. Jos on myönteinen, iloinen ja onnellinen, saa elämäänsä ihan taatusti enemmän hyviä asioita kuin sellainen henkilö, joka valittaa jatkuvasti kaikesta.

Sellaiselle, joka haluaa tutustua Intiaan ja intialaiseen mieleen syvällisemmin, voisin suositella Pavan K. Varman kirjaa Being Indian. Kirja on opettanut minulle todella paljon, ja olen lukenut sen pariinkin otteeseen. Toinen samankaltainen, mutta hieman käytännönläheisempi teos, on Sudhir Kakarin The Indians - Portrait of a People. Suosittelen lämpimästi.

Olen hirveän huono muistamaan lukemiani romaaneja jälkeenpäin, mutta Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on jäänyt mieleeni erittäin voimakkaana lukukokemuksena.

 Tirupatin maisemat ovat minusta niin kauniita.

Tirupatista ylös Tirumalan pyhään kaupunkiin johtaa n. 11 kilometrin mittainen kävelypolku, ja matkalla on yli 3500 porrasta. Olen tehnyt tämän matkan kahdesti, mutta enää en taida tehdä.

3. Viisi materialistista joululahjatoivetta?

• Uusi terve polvi
• Lahjakortti täydelliseen muodonmuutokseen (hiukset, meikki ja pukeutuminen)
• Isot laatikolliset kalorittomia Geishoja ja Maraboun Mint krokant- ja Daim-levyjä
• Sellainen läppäri, jota ei tarvitsisi aina hävetä lentokentän turvatarkastuksessa
• Kotikuntosali

En ole nähnyt täällä vielä ensimmäistäkään varoituskolmiota. Lähipuista kerätyt oksat ja tien viereltä löydetyt kivet ajavat saman asian.

4. Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä?

• Kiina
• Sahara
• Kuu
• Pripyat (ja hylätyt kaupungit muutenkin)
• Malediivit

Tämä tuli kerran sanomalehden välissä. Olin ilahtunut, kun joku kaipaili lemmikkiään näin kovasti - kunnes pääsin viimeiseen lauseeseen...

5. Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua (ja varsinaisesti negatiivisia ei tarvitse laittaa, eihän )?

Tämä oli kyllä kaikkein vaikein kysymys! Juuri kun olin keksivinäni jonkin itseäni kuvaavan adjektiivin, minulle tuli mieleen tilanteita, joissa adjektiivi ei sopinutkaan minuun.

Olen luotettava.

Olen nopea. Nopeus on kyllä vähän tulkinnanvarainen juttu - onko se hyvä vai huono asia - koska joskus touhu menee vähän säheltämiseksi. Täällä Intiassa nopeus tuntuu olevan kyllä hyvä (tai ainakin poikkeuksellinen!) asia, kun ihmiset tuntuvat aina ihastelevan sitä piirrettä minussa.

Olen huumorintajuinen. Huumorintaju tosin riippuu aika tavalla seurasta - joidenkin seurassa tulee vaikka mitä hauskaa mieleen, ja joidenkin kanssa sitä vain olla möllöttää. Minulla ja ukkelilla on valitettavasti ihan erilainen huumorintaju, ja sen takia olenkin joutunut vuosien mittaan tarkistamaan hieman käsityksiäni. Väitin nimittäin aiemmin, että samanlainen huumorintaju on yksi tärkeimpiä asioita parisuhteessa, mutta ilman sitäkin näköjään pärjää, jos on riittävästi muita yhdistäviä tekijöitä.

Olen ongelmanratkaisukykyinen. Tämäkin riippuu kyllä ongelmasta. Oman elämäni ongelmien suhteen olen aivan urpo ja sokea, mutta muiden ongelmia kuvittelen kyllä osaavani ratkoa. Erityisen hyvä olen ratkaisemaan sellaisia arkipäiväisiä, maalaisjärkeä vaativia, pulmia. Viimeksi sain harjoittaa tätä taitoa vajaat pari viikkoa sitten, kun ukkeli keksi, että vedetään katolta telkkariin tulevat satelliittilautasen piuhat kulkemaan parvekkeen ilmastointilaitteen aukon sijasta kylpyhuoneen ikkunan kautta. En pitänyt ideasta aluksi ollenkaan, ja ukkeli hermostui räpätykseeni niin, että komensi minut häipymään paikalta kokonaan. Lopulta palasin kuitenkin projektiin työnjohtajaksi. (Itse työn suoritti autonkuljettaja, joka on näköjään myös valtuutettu sähkömies.)

Olen auttavainen. Jos minulla on aikaa ja voimia enemmän kuin jollakin toisella, miksi ihmeessä en auttaisi?

Intialaiset rakastavat puistojaan. Niissä käydään kävelemässä, istuskelemassa, kuhertelemassa, pelaamassa krikettiä, leikkimässä, syömässä lounasta, lukemassa lehtiä, tapaamassa tuttuja, puhumassa kännykkään, hieromassa bisneksiä, joogaamassa, katselemassa ihmisiä, syömässä jäätelöä. Ja paljon muuta.

6. Viisi elämänohjetta, jotka haluat jakaa muille?

En tiedä, haluanko näitä mitenkään erityisesti jakaa, mutta nämä seuraavat ohjeet ovat minulle tärkeitä.

Kaikki mitä lähetämme toisten elämään, palaa takaisin omaan elämäämme.

Tärkeää ei ole se, mitä sinulle tapahtuu, vaan se, miten reagoit siihen.

Mitä enemmän yrittää hallita kaikkea ympärillään, sitä pahemmin kontrollin menettää.

Viisas ihminen on nöyrä ja tietää, että maailmassa on paljon häntä viisaampia. Viisas on rehellinen itselleen, niin hyvässä kuin pahassakin. Viisas tietää, milloin on väärässä ja milloin on hyvä olla hiljaa.

Ota huono päivä ilolla vastaan; huominen on taatusti parempi.

Näin tämän mainoksen kerran jollakin lentokentällä. Minusta tässä on paljon ajatusta. Ja nalle.

Tulitikkutyttö

Olen pahoillani, että kirjoitustauko on venähtänyt näin pitkäksi. Tauon syynä ei loppujen lopuksi ole ollutkaan kuumuus vaan se, että elämän ahdistus on iskenyt päälle ihan totaalisesti. Elämäni on ulkoisesti ihan samanlaista kuin ennenkin (päällisin puolin kaikki on hyvin), mutta mieli on solmussa. Olen tajunnut viime aikoina paljon kipeitä asioita, ja kaikki energia on mennyt niiden herättämien tunteiden käsittelyyn. Minulla ei ole vieläkään blogille mitään annettavaa, ja blogikirjoittelu tuntuu muutenkin vaativan nykyään niin paljon, että en ole ihan varma blogin tulevaisuudesta. Tämä kun on kuitenkin Intia-blogi, ja Intia tuntuu tällä hetkellä aika kaukaiselta asialta, vaikka intialaista ilmaa hengitänkin.

Ajattelin kuitenkin kirjoittaa yhdestä asiasta, joka on varjostanut koko elämääni ilman, että olen itse oikeastaan edes tajunnut sitä. Kyse on ulkopuolisuuden tunteesta: tunnen itseni isommassa ja vieraammassa joukossa lähes poikkeuksetta ulkopuoliseksi, vaikka siihen ei olisi mitään varsinaista syytäkään.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa jostakin näin henkilökohtaisesta asiasta, mutta toisaalta se voi olla minulle hyväksikin (tulee ainakin tosiasiat tunnustettua) - tai sitten ei. Ehkä jo tunnin päästä kaduttaa. Tästä postauksesta ei tule mikään kevyt ja leikkimielinen, joten iloista Intia-lukemista etsiskelevien kannattaa poistua tässä vaiheessa jonnekin ihan muualle. Enkä jaksa välittää siitäkään, vaikka minulta katoaisi tämän avautumisen myötä viimeinenkin lukija. Ihan sama.

Totuus on se, että olen menneisyyteni vanki. Olen antanut menneisyydessä koetun vaikuttaa minäkuvaani ja elämääni niin paljon, että en ole elänyt elämääni niin kuin olisin halunnut. Oikeastaan en ole edes elänyt elämääni, vaan olen vain ottanut sen vastaan sellaisena kuin se on tullut. Olen kuvitellut olevani helposti mukautuva ja sopeutuva ihminen, kun olen oikeastaan ollut passiivinen pelkuri. Olen aina keksinyt muka hirveän päteviä syitä, miksi en voi tehdä jotakin, kun kyse on ollut koko ajan siitä, että en ole vain uskaltanut. Olen pysytellyt mukavuusalueellani, helpossa ja mukavassa pikku elämässäni, joka ei (loppujen lopuksi) anna mitään, koska se ei otakaan mitään. Olen kehitellyt itselleni käyttäytymismallit, joita noudattamalla olen turvassa. En siis joudu kohtaamaan mitään yllättävää, joka asettaisi minut vastakkain menneisyyteni ja omien puutteideni kanssa. Samalla olen piileskellyt pusikossa ja jättänyt elämäni elämättä. En ole tehnyt sitä, mitä olisin halunnut, koska en ole muka pystynyt. En ole koskaan ollut tarpeeksi hyvä tai hyväksytty. Eihän keskinkertainen voi tehdä mitään; pitäisi olla paras tai ainakin täydellinen, jotta voisi ryhtyä johonkin! Ihmisiä käsketään aina elämään elämänsä sillä tavalla, ettei sitten vanhana tarvitse katua. Minun ei tarvitse odotella edes vanhaksi tuloa, sillä kadun elämääni jo nyt.

Viime aikoina on tullut eteen paljon sellaisia tilanteita, jotka ovat pakottaneet minut tunnustamaan tosiasiat. Ulkopuolisuuden tunteen jäljille minut johdattelivat viikon takaiset tapahtumat, kun eräs ukkelin kaveri oli perheineen kaupungissa. Kaveri kyläili erään lapsuudenystävänsä ja tämän perheen luona, ja he kutsuivat minut ja ukkelin lounaalle. Paikalla oli vielä kolmaskin perhe, ja kaikkien perheiden miehet (ukkelin kaveri mukaan lukien) olivat lapsuudenystäviä. Vaimot ja lapset olivat luonnollisesti ilmestyneet kuvaan vasta myöhemmin, ja vaimot ja lapset - kullakin perheellä on yksi poika - olivat myös ystävystyneet vuosien aikana.

Olen Suomessa tottunut siihen, että kun ollaan kylässä, kaikki istuvat yhdessä esimerkiksi olohuoneessa. Täällä seurustellaan kuitenkin joskus niin, että naiset seurustelevat keskenään eri huoneessa ja miehet eri huoneessa. Nyt miehet jäivät istumaan etuhuoneeseen, ja naiset johdattelivat minut yhteen makuuhuoneeseen, jossa istuimme kaikki sängyn päällä. Kaikki meni aluksi hyvin, ja juttelimme niitä näitä. Sitten rupesimme pelaamaan korttia, ja aloin tuntea oloni selittämättömällä  tavalla epämukavaksi. Yritin kuitenkin olla näyttämättä sitä ja yritin vain hymyillä. En ymmärtänyt kaikkea, mitä naiset puhuivat, ja tunsin itseni hölmöksi, kun en tajunnut nauraa heidän vitseilleen oikeassa kohdassa. Naiset olivat ystäviä jo monen vuoden takaa, ja mikä minä olin heidän joukossaan, ellen ulkopuolinen? Onneksi peli keskeytyi, kun tilattu biryani saapui, ja pääsimme syömään. Syömisen jälkeen me naiset istuimme television ääressä, ja minä olin muka katsovani televisiosta tulevaa mäiskimiselokuvaa kovinkin tiiviisti, vaikka tosiasiassa ajatukseni harhailivat, ja halusin vain päästä kotiin. Olin hirveän iloinen, kun pääsimme vihdoinkin lähtemään, sillä tiesin pääseväni epämukavasta olosta pian eroon. Olin jopa niin iloinen, että kutsuin kaikki perheet meille joskus kylään. Paino sanalla joskus. Siinä vaiheessa selvisi, että ukkeli olikin ollut vikkelä liikkeissään ja kutsunut kaikki kolme perhettä meille lounaalle - heti seuraavana päivänä.

Rehellisesti sanottuna en tiennyt, kuinka tulisin päivästä selviämään. Minun piti olla iloinen emäntä, joka huolehtisi kaikkien hyvinvoinnista, mutta kuinka pystyisin siihen, kun kaikki voimani menisivät siihen, että saisin pidettyä itseni jotenkuten kasassa? Tiesin nimittäin, että edellispäiväinen tunne ei häviäisi noiden naisten seurassa mihinkään, vaan se todennäköisesti vain pahenisi.

Seuraavan päivän kyläily oli alusta loppuun yhtä piinaa. Mitä enemmän yritin sopeutua naisten joukkoon, sitä kauemmaksi tunnuin liukuvan. Lopulta en pystynyt antamaan itsestäni mitään, ja ikään kuin vain tarkkailin tilannetta ulkopuolelta. Tunsin itseni tyhjäksi kuoreksi, näkymättömäksi, kärpäseksi katossa. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että joku naisista totesi heidän keskinäisen juttelunsa lomassa, että "Sadulla on varmaan tylsää". Ei minulla tylsää ollut, vaan tunsin oloni vain äärettömän surulliseksi, yksinäiseksi ja hylätyksi. Toivoin pääseväni ruokailun jälkeen pakoon keittiöön - tiskiä kun oli aika paljon - mutta sekin suunnitelma meni mönkään, kun ukkelin kaveri mölähti etuhuoneesta vaimolleen, että "Sadulla ei ole kotiapulaista". Vaimo tiuskaisi takaisin tietävänsä asian, ja siinä vaiheessa menetin keittiöni hallinnan aika lailla totaalisesti. Kun yritin päästä tiskaamaan, kaverin vaimo työnsi minut melkein väkivaltaisesti takaisin: hän tiskaisi astiat!

Kun koko porukka lähti meiltä, kaivauduin sohvalle ja söin ison jäätelöannoksen ja kaksi isoa kulhoa popcorneja. Oloni ei muuttunut ainakaan yhtään sen paremmaksi.

Kokemus oli niin voimakas, että en pystynyt työntämään sitä syrjään. Olen aiemminkin tajunnut ulkopuolisuuden tunteen joissakin samankaltaisissa tilanteissa, mutta olen aina onnistunut ravistelemaan kokemukset mielestäni. Nyt se ei jostain syystä onnistunut. Lopputulos oli se, että rupesin ajattelemaan elämääni taaksepäin, ja palasin niihin vuosiin, joita en suurin surminkaan ole tähän mennessä halunnut ajatella, eli ala-asteaikoihin ja niitä edeltäviin lapsuusvuosiin. Ulkopuolisuus oli silloin nimittäin ihan todellista. Olen kantanut ulkopuolisuuden tunnetta ilmeisesti sieltä asti mukanani - oli nykypäivän ulkopuolisuus sitten kuviteltua tai todellista.

En kuulunut ala-asteella meidän luokan kermaan, kauniisiin ja suosittuihin tyttöihin, vaan olin jonkinlainen hylkiö, jonka kanssa ei haluttu olla. Suoranaista kiusaamistakin oli, mutta onneksi kuitenkin aika vähän (tai ainakaan en muista sitä, mutta en muista paljon muutakaan noilta vuosilta). Kyllä minullakin kavereita oli, varsinkin ala-asteen ylemmillä luokilla, mutta alimmat luokat ovat jättäneet minuun niin syvät jäljet, että pystyn käymään niihin liittyviä tunteita vasta nyt läpi. Vielä tänäkään päivänä en ymmärrä, miksi en kelvannut kenellekään. Olinko niin tylsä tai ruma vai muuten vain sellainen ihminen, josta ei voi pitää? Mitä vikaa minussa oli?

Jos tytöt minua karsastivatkin, poikien seurassa en sen sijaan tuntenut itseäni koskaan hyljeksityksi. Heidän seuraansa kelpasin aina, tai siltä minusta ainakin tuntui. Varmasti sen takia tunnen itseni edelleenkin hyväksytymmäksi miesten joukossa - minun ei tarvitse miettiä sitä, olenko ulkopuolinen vai en, vaan voin vain olla. Erityisesti ikäisessäni vieraammassa naisjoukossa kyseenalaistan itseäni edelleen jatkuvasti, ja lopputulos on aina sama. Olen ulkopuolinen. Kaikkein hirveintä on se, että kaikesta tästä johtuen en oikeastaan edes tiedä, millainen ihminen minä todella olen. Olen vain jonkinlainen robotti, joka ohjelmoituu aina kuhunkin tilanteeseen sopivaksi - eikä siis sovi tai kuulu oikeastaan minnekään.

Jollakin tapaa ulkomailla on helpompi olla, koska täällä on joka tapauksessa ulkopuolinen, ulkomaalainen. On helppo selittää ulkopuolisuus ulkomaalaisuudella: tunne ei johdu minusta itsestäni vaan siitä, että kulttuuri, kieli ja ihmiset ovat minulle vieraita - ja minä yhtä lailla heille. Siksi ihmettelenkin, miksi juuri tämä kokemus oli niin voimakas. Miksi en vain pystynyt unohtamaan ja palaamaan siihen tuttuun ja turvalliseen elämääni ilman, että paska osui tuulettimeen ja levisi?

Kokemus aiheutti jonkinlaisen lumipalloefektin. Kun en enää sulkenut silmiäni menneisyydeltäni vaan annoin tunteiden tulla, mieleen tuli aina vain lisää asioita menneisyydestä. Aloin ymmärtää menneisyyden yhteyden nykyiseen elämääni ja elämäni aikana tekemiin ratkaisuihin. Tunsin - ja tunnen - suunnatonta surua, kun tajuan, miten erilaisen elämän olisin voinut elää, jos vain olisin uskaltanut. En jossittele menneisyyttä, mutta toisaalta en hehkuta tulevaisuuttakaan: mitä auttaa omien virheidensä tajuaminen, jos ei osaa elää toisinkaan? En osaa vain yhtäkkiä pyyhkäistä mennyttä sivuun, tulla pois mukavuusalueeltani ja ruveta elämään elämääni aivan toisin, koska aina on se vaara, että epäonnistun. Ja epäonnistuminen sattuu sitä enemmän, mitä enemmän on yrittänyt.

Kaaos päässä

Bloggaaminen ei ole viime aikoina jostain syystä oikein vetänyt puoleensa. Ajatuksia ja kirjoitusaiheita olisi kyllä paljonkin, mutta ne tuntuvat olevan päässä yhdessä kaaoksessa, enkä jaksa inspiroitua oikein mistään. Täytyy siis kai höpistä vain jotain sekavia, jotta tämäkin blogi päivittyisi joskus.

Kuumuus on varmaankin yksi syy siihen, miksi en nyt ole oikein terävimmilläni (muitakin syitä varmasti on!). Kesä on kuumimmillaan (eivät lämpötilat voi tästä enää ainakaan kovin paljon nousta): päivällä on 42 astetta, ja yölläkin on vielä 28 astetta. Täytyy vain olla iloinen siitä, että Hyderabad ei ole rannikolla. Täällä sisämaassa ilma on aika kuivaa, ja olisi kyllä aika tuskaisaa, jos ilma olisi vielä kosteaakin. 

Kuumuudesta huolimatta minä sinnittelen päivisin edelleenkin ilman ilmastointia - olin nimittäin päättänyt jo ennen kesän alkua, että minähän en tarvitse kesälläkään päiväsaikaan ilmastointia, vaan pärjäisin ilman sitäkin. Jotenkin minusta tuntuu, että jos ilmastointia käyttää jatkuvasti, kroppa tottuu siihen, ja sitten on entistä vaikeampi olla ilman sitä. Minua myös potuttaa sähkön korkea hinta, enkä halua maksaa sähköstä rupiaakaan enempää kuin on pakko. Yöllä käytämme kyllä ilmastointia, ja kuuman ja hikisen päivän jälkeen juuri mikään ei voi tuntua ihanammalta kuin viileä makuuhuone. (Ja nyt kun sanon näin, niin kohta se ilmastointilaite varmaan hajoaa. Sanokaa mun sanoneen!) Meidän asuntomme on talon ylimmässä kerroksessa, joten aurinko porottaa katon kauttakin. Saunasta ei enää paljon puutu. Ihmeesti sitä kuitenkin tottuu kuumuuteenkin, sillä minusta tuntuu, että hikoilukin on vähentynyt huomattavasti tässä kesän edetessä. Voisikohan jopa tämmöinen suomalainen keho tottua kuumuuteen ennen pitkää?

On kuumuudesta ja auringosta hyötyäkin. Kun tietää, että aurinko paistaa tänään, huomenna ja ylihuomennakin ihan satavarmasti, on hyvä tehdä esimerkiksi intialaisia mausteisia pikkelssejä, joista joitakin saatetaan pitää auringossa monta päivää. Aurinkoon levitellään toki kaikkea muutakin, ja olen nähnyt naapurin pihassakin kaikenlaista aina linsseistä ja pavuista hienoihin sareihin. Tänään auringossa lepäili kuitenkin jotain hyvin omituista.

Olisikohan tämä kalaa?

Tänä aamuna kävin anoppilassa, kun siellä on ollut pari päivää kylässä eräs vanha sukulaisnainen, ja minun piti käydä tapaamassa häntä. Naisella on ikää peräti 86 vuotta, mutta hän on aivan uskomattoman hyvässä kunnossa. Hänellä ei ole intialaisille naisille tyypillisiä polvivaivoja, hän kuulee hyvin, ja näkökin on vielä aika hyvä. Kun menin anoppilaan, anoppi makasi sohvalla valittaen selkäkipua, ja tämä "vanhus" istui lattialla risti-istunnassa kuorimassa maapähkinöitä! Nainen on tehnyt koko elämänsä kovasti töitä pellolla, kantanut polttopuita ja tehnyt paljon muutakin ruumiillista työtä, mikä on varmasti syy siihen, miksi hän on edelleenkin niin hyvässä kunnossa. Olen nähnyt Intiassa paljon samanlaisia, vielä vanhoilla päivilläänkin erittäin hyvässä kunnossa olevia vanhuksia, jotka ovat tehneet elämänsä aikana rankkaa ruumiillista työtä. Olenkin muodostanutkin siitä teorian, että suuri osa Intian terveysongelmista johtuu nimenomaan liikkumattomuudesta ja nykyaikaisesta, tekniikan helpottamasta elämäntyylistä, jonka intialaiset ovat omaksuneet vähän turhankin hyvin. Intialainen ruokavaliokin sopii paremmin ruumiillista työtä tekeville kuin päivät pitkät tietokoneen edessä istuville nahjuksille.

Toisaalta sitten taas ukkelin isoisä, taata, on 107-vuotias (vai onko hän ehkä jo 108), enkä tiedä, onko hän tehnyt elämänsä aikana montakaan päivää töitä. Mies on enimmän aikaa vain nauttinut elämästään - toisten kustannuksella tietenkin - ja pitänyt hauskaa toisen veljensä kanssa, joka on muuten hänkin päälle 100-vuotias. Nyt taata asuu yhden poikansa (appiukon veljen) kotona, ja hänestä on tullut vanhoilla päivillään entistä sietämättömämpi. Mies muun muassa paskantaa sänkyynsä ihan vain siksi, kun ei viitsi nousta pöntölle, joka on hänen sänkynsä vieressä. Appiukon veljen vaimolla on taatan kanssa tekemistä, ja viime käynnillämme nainen tokaisikin olevansa niin väsynyt, että kuolee varmasti ennen taataa.

Anoppi laittoi aamulla matkaani muun muassa pussillisen maapähkinöitä, koska pähkinät ovat kuulemma hyväksi polvelle. Kun mutisin jotain kaloreista (mulla on laihis menossa), anoppi käski syömään pähkinöitä palmusokerin kanssa, koska silloin pähkinät eivät nosta kolesterolia!

Terveysruokaa à la anoppi.

 
Kalorit ovat täysin tuntematon käsite anopille, kuten varmaan monelle muullekin intialaiselle. Käytän kahvissani kaloritonta makeutusainetta, ja kerran anoppi ihmetteli, miksi käytän sitä, kun minulla ei kerran ole sokeritautiakaan. (Kaikkia sokerittomia ja täysjyvätuotteita markkinoidaan täällä diabetes-potilaiden tuotteina.) Yritin selittää anopille jotain kaloreista, mutta hän ei oikein tuntunut ymmärtävän. Laihdutuskuuriakaan anoppi ei ymmärrä, koska hänen mielestään näytän paremmalta, kun poskeni eivät ole lommolla (tässä kohtaa kuvitelkaa anoppi demonstroimassa lommoposkisuus ja imemässä poskensa sisään).

Vaikka anoppi ei nykyajan moderneja termejä tunnekaan, intialaista ayurveda-tietoutta hänellä on kyllä aika paljon. Hän tietää, milloin mikäkin mauste tulee lisätä ruokaan, mitä mausteita voi yhdistellä keskenään, miten paljon kutakin tulee laittaa, mikä ruoka-aine auttaa mihinkin vaivaan ja mitkä ruoka-aineet nostavat tai alentavat kehon lämpötilaa. Nyt kesäaikana ei saisi esimerkiksi syödä munakoisoa, "rumpukeppejä" (drumsticks) eikä karvaskurkkua (bitter gourd), koska ne nostavat kehon lämpötilaa. Jääkaappikylmää vettä ei myöskään saisi juoda - samasta syystä. Minusta tuntuu aika nurinkuriselta, että kylmä vesi nostaa kehon lämpötilaa, mutta uskottava se kai on, kun kerran anoppi niin sanoo. Nyt kesällä pitäisi syödä paljon erityisesti jogurttia ja majjigaa (buttermilk), koska ne viilentävät kehoa. Ruoka-aineisiin ja ruoanlaittoon liittyvä ayurveda-tietous on minusta valtavan kiinnostava aihealue, ja aion kyllä opiskella aihetta vielä lisääkin.

Vappuna kävimme syömässä ukkelin kanssa yhdessä uudessa kattoravintolassa, joka oli paikkana ihan kiva. Jos olisin romanttinen ihminen, saattaisin väittää ravintolaa jopa hieman romanttiseksi, sillä sieltä oli hienot näköalat ympäröivään kaupunkiin.

Tämä näyttää nyt kyllä aika pimeeltä. Luonnossa näkymä oli (tietenkin) paljon hienompi.

Onneksi en kuitenkaan ole romanttinen ihminen, sillä tunnelma oli niin sanotusti pilalla jo ennen kuin olimme saaneet juomat pöytään. Vastakkaisella seinällä nimittäin lävähti projektori päälle, ja jättimäinen televisiokuva heijastui suoraan pöytämme yläpuolelle. Alkamassa oli Intian krikettiliigan IPL:n ottelu Hyderabad Sunrisers vastaan Mumbai Indians, ja siinä sitä romantiikkaa riittikin, kun hikiset ukot keikkuivat pöytämme yläpuolella.

Tässä pöytäseuraamme on liittynyt Hyderabadin joukkueen pelaaja nimeltään Shikhar Dhawan.

En yleensä juo intialaisissa ravintoloissa viiniä, koska viinien hinta-laatusuhde on täällä niin surkea, mutta nyt ukkeli kannusti ottamaan lasillisen, vapun kunniaksi (otin kaksi). Yllättäen se chileläinen viini, jota olin meinannut ottaa, oli loppu, mutta tarjoilija suositteli sen tilalle vastaavaa australialaista viiniä. Otin sitten sitä australialaista ja ukkeli otti tarjoilijan suosittelemaa sangriaa, ja niin vajosimme taas samaan ansaan: koskaan ei pitäisi ottaa sitä, mitä tarjoilija suosittelee, ei ainakaan Intiassa! Poskilihakset alkoivat nimittäin hieman kiristyä siinä vaiheessa, kun lasku tuli pöytään: viinilasi maksoi 750 rupiaa (10,60 euroa) ja sangria 900 rupiaa (12,70). Niin paljon suututti, että päätin olla menemättä tuohon ravintolaan enää koskaan, vaikka siellä lentelisi Spider-Man ikkunan takana.

Mukavaa viikonloppua! Minä lähden nyt keittelemään riisiä ja katsomaan, joko naapuri on korjannut kalansa pois.