Raakoja, sanoi varas taateleista

Etelä-Intiassa juhlittiin eilen uutta vuotta, ugadia. Ajanlasku noudattaa täällä hindujen lunisolaarista kalenteria, joka perustuu sekä kuun että auringon liikkeisiin. Kullakin vuodella on oma nimensä, ja vuodet kulkevat 60 vuoden sykleissä niin, että sama vuosi tulee taas 60 vuoden päästä. Eilen oli Vijaya Nama Samvatsara -nimisen vuoden ensimmäinen päivä.

Kuva: Punjabigraphics.

Me emme ole koskaan juhlineet ugadia sen kummemmin (ugadin juhlinnasta olen kertonut aiemmin täällä), mutta jos appivanhemmat olisivat olleet kaupungissa, olisimme varmasti käyneet siellä syömässä ugadin herkkuja. He olivat kuitenkin Tirupatissa, ja kun ukkelillakin oli vapaapäivä, päätimme lähteä huviajelemaan jonnekin.

Ukkeli oli tarjonnut autonkuljettajalle ugadia vapaaksi, mutta autonkuljettaja ei ollut vapaata halunnut, kun hän kuulemma pitkästyy kotona. Appivanhempien autonkuljettaja on nuori poika, ja hän tuli perheineen Hyderabadiin puolisen vuotta sitten, kun heidän kotiseutuaan vaivasi jatkuva kuivuus, eikä maanviljely enää tuonut leipää pöytään. Oli siis lähdettävä työnhakuun kaupunkiin. Autonkuljettaja on vain 16-vuotias, mikä tiesi ongelmia siinä vaiheessa, kun hänen piti saada ajokortti: ajokortin kun saa vasta 19-vuotiaana. Tätä ennen poika oli ajellut ilman ajokorttia, mutta nyt kun hänestä tuli virallisesti autonkuljettaja, niin korttikin piti saada.

Onneksi tällainen muutaman vuoden ikävaje ei ole Intiassa mikään ongelma. Täällä kun saa minkä tahansa dokumentin väärennettyä, kun vain tietää paikan, mistä kysellä. Minäkin rupesin eräänä päivänä pohtimaan omaa tulevaisuuttani, ja kysyin ukkelilta, että eikö minusta voisi tehdä esimerkiksi rakettitieteilijää. Ei kuulemma onnistu, ei mitenkään.

Autonkuljettaja on todella mukava poika, vaikka anopin mielestä hieman lapsellinen. Mitä muuta voi odottaa 16-vuotiaalta pojalta? Ainakaan hän ei ole puolikiero, elämäänsä kyllästynyt ukko, josta ei koskaan tiedä, tuleeko hän töihin vai ei.

Yhtenä päivänä autonkuljettaja toi minulle vaaleanpunaisen maskottinsa, joka on ollut hänellä roikkumassa meidän pikkuauton peruutuspeilissä. Peilissä roikkui aiemmin minun pieni nalleni, mutta kun autonkuljettaja rupesi ajamaan meidän autoamme, hän korvasi minun nalleni omalla maskotillaan. Minun nalleni taas muutti appivanhempien auton peruutuspeiliin, kun appivanhemmat antoivat oman autonsa minun käyttööni, kun sitä oli polvivammaisen helpompi ajaa. (Jos joku ihmettelee, pitääkö auton peruutuspeilissä ylipäänsä roikkua jotain, niin vastaus on kyllä. Eihän autoa voi muuten ajaa! )

Autonkuljettaja ojensi minulle maskottinsa ja sanoi, että se on likaantunut. Voisikohan sen pestä? Häkellyin hetkeksi - oikeinko tosiaan autonkuljettaja halusi, että pesisin hänen lelunsa - mutta tokenin hämmennyksestäni pian. Tokihan minä sen pesisin! Onko toiveita: pestäänkö pesukoneessa vai käsin?

Minulla ei ole hirveästi kokemusta karvaisten lelujen pesusta (oma nalleni inhoaa vettä - melkein yhtä paljon kuin koiria!), joten päätin ottaa varman päälle ja pestä lelun shampoolla. Anoppi on nimittäin neuvonut, että kurtat (tunikat) kannattaa pestä shampoolla, koska pyykinpesuaine vie niistä värit, ja tuumin, että shampoo olisi tässäkin tapauksessa turvallisempi vaihtoehto.Olisi kauheaa, jos tuhoaisin pojan rakkaan maskotin!

Niinpä sitten annoin autonkuljettajan lelulle hellävaraisen shampookylvyn. Sen jälkeen muutama tunti auringonottoa, ja lelu oli taas kuin uusi!

Koska meillä oli eilen tekemisen puutetta ja autonkuljettajalla tylsää, päätimme lähteä ajelemaan Nizamabadiin, noin 140 kilometrin päähän Hyderabadista. Matkalla olisi tehnyt mieli ottaa paljonkin valokuvia, mutta automme kiiti eteenpäin sellaista vauhtia, etten edes tohtinut ehdottaa pysähtymistä. Pari kertaa tuli jopa mieleen, että pitäisikö laittaa turvavyö kiinni, mutta en sitten kuitenkaan laittanut. Erityisesti olisin halunnut kuvata variksenpelättejä, sillä pelloilla oli niitä aika monipuolinen valikoima. Yksinkertaisimmillaan peläteillä oli vain musta muovipussi päänä ja valkoinen kangas vartalona, mutta taiteellisempien versioiden käsiksi ja ruumiiksi oli tungettu heinää, päänä oli ylösalaisin käännetty ruukku, ja vaatteetkin olivat hyvin värikkäät. Tosin kun tarpeeksi kauan bongailin variksenpelättejä, aloin luulla pelloilla köykisteleviä ihmisiäkin variksenpeläteiksi.

Pelloilla viljeltiin enimmäkseen maissia, ja maissintähkiä oli levitelty kuivumaan sivuteille. Oli hämmästyttävää nähdä teillä jättimäisiä maissintähkämeriä.

 

Myös tieltä ulos ajaneita rekkoja näkyi useampi kappale, mikä ihmetytti minua - kuinka rekat voivat ajaa ulos suoralla tieosuudella ja kellahtaa kumoon pellolle?

 

Hyderabadista Nizamabadiin ajetaan valtatietä numero 44 (NH 44), joka on Intian pisin valtatie ja joka kulkee koko Intian halki etelästä pohjoiseen. Sitä pitkin olisi päässyt maan pohjoisimpaan kolkkaan Kashmirin Srinagariin sekä eteläisimpään kärkeen Kanyakumariin. Srinagariin olisi pitänyt ajaa 2 600 kilometriä ja Kanyakumariin vaatimattomat 1 335. Rekat saattavat ajaa pitkiäkin matkoja halki Intian, ja kun täällä ei tunneta mitään päivittäisiä työaika- tai ajomatkarajoituksia (mikä ei varmaan ole yllätys kenellekään!), niin kuskit saattavat yksinkertaisesti nukahtaa kesken matkan ja ajaa pellolle. Vielä varmemmin kuski löytää itsensä pellolta, jos hän on nautiskellut ajon aikana alkoholipitoisia juomia.

Autonkuljettajakin oli vielä maaseudulla asuessaan ajanut joskus pientä rekkaa. Kerran yön pimeinä tunteina, keskellä-ei-mitään, rekasta oli puhjennut kumi, ja autonkuljettaja oli mennyt ulos rengasta vaihtamaan. Silloin autonkuljettaja oli nähnyt paholaisen. Paholainen oli tullut ylös pusikosta, leijunut hetken ilmassa ja kadonnut sitten jonnekin. Paholainen oli kuulemma ollut monta metriä pitkä, mutta kun yritin udella autonkuljettajalta, miltä paholainen oli tarkalleen näyttänyt, poika ei osannut kuvailla olentoa sen tarkemmin. Hän mietti tapahtunutta ja totesi sitten: "jos paholainen on olemassa, niin jumalakin varmasti on". Aika looginen päätelmä minusta!

Mikäs se tämä on?

Hiemen ennen Kama Reddy -nimistä kaupunkia pysähdyimme yhteen APTDC:n (Andhra Pradesh Tourist Development Corporation) omistamaan tienvarsiravintolaan syömään lounasta.

Paikalla oli meidän saapuessamme vain yksi perhe, joka kuitenkin lähti aika pian, ja jäimme koko isoon ravintolaan yksin. Tienvarsiravintoloissa oli muutenkin todella vähän porukkaa, monissa ei ketään. Olisiko johtunut ugadista?

Menimme istumaan ja odottelemaan ruokaa ulos, mutta tarjoilijamies tuli sanomaan, että tulkaa tuonne sisätiloihin, minä laitan ilmastoinnin päälle. Hän ilmeisesti ajatteli, että minä kuukahdan, jos istun ulkona.

Ruoan laatu hieman epäilytti, kun paikalla ei ollut ketään muita, mutta aivan suotta epäilimme, sillä ruoka oli ihan älyttömän hyvää.

Phulka, dal fry ja egg bhurjee.

Tässä vaiheessa olimmekin jo päättäneet, että emme ajaisikaan Nizamabadiin asti, koska olimme lähteneet matkaan (taas) vähän liian myöhään. Ukkeli tiesi, että jossakin lähistöllä oli Domakondan linnoitus, ja otimme seuraavaksi tavoitteeksemme sen. Tarjoilijalta kuulimme, että linnoitus olisi kymmenen kilometrin päässä mutta että se oli remontissa, joten emme todennäköisesti pääsisi sinne sisään. Päätimme kuitenkin lähteä katsomaan linnoitusta edes ulkoapäin.

Domakondan linnoitus on rakennettu joskus 1700-luvulla, ja se kuuluu nyt Kaminenin suvulle. Kaminenin sukuun kuuluu myös kuuluisan telugu-näyttelijä Chiranjeevin miniä, Upasna, jonka kihlajaisseremonia järjestettiin jokin aika sitten linnoituksella.

Harhailimme ensin itse Domakondan kylässä, ennen kuin löysimme linnoituksen.

Kylän unelias pääkatu.

Poikia uimassa.

Linnoituksen muurien sisäpuolella.

 

Ajoimme lähelle linnoituksen pääsisäänkäyntiä, ja paikasta tuli minulle todella paljon mieleen Taavetin linnoitus, jossa olen joskus käynyt etsimässä geokätköä.

Joka puolella oli isoja lappuja, joissa sanottiin, että työmaa-alue, asiattomilta pääsy kielletty. Päätin kuitenkin kokeilla, kuinka pitkälle pääsisin, ennen kuin sivummalla istunut vartija lähtisi perääni, joten rupesin kävelemään kohti linnoituksen pääovea.

Ovet olivat raollaan, mutta ne oli yhdistetty paksulla metallikettingillä, ja sisäänpääsystä oli turha unelmoidakaan. Ovessa oli aika hurjat metallikärjet - ne pitivät entisaikaan kutsumattomat vieraat varmasti aika tehokkaasti loitolla!

Meidän luoksemme ilmestyi jostakin mies, joka osoittautui korjaustöistä vastaavaksi henkilöksi. Hän pahoitteli hirveästi, kun palatsialue oli suljettu, ja vielä enemmän hän pahoitteli, kun ukkeli kertoi, että olimme ajaneet Hyderabadista varta vasten tätä linnoitusta katsomaan.

Autonkuljettaja ja korjausvastaava.

Miehen kävi ilmeisesti hieman sääliksi meitä, kun olimme ajaneet niin pitkän matkan turhan takia, joten hän viittilöi vartijalle: tulepas avaamaan ovet!

Portti meni taas takanamme kiinni, ettei kukaan muu päässyt livahtamaan sisään.

Vain kuninkaalliset saivat aikoinaan käyttää pääporttia, ja muu rahvas joutui kulkemaan tuosta kuvan oikeassa laidassa näkyvästä, maan tasalla olevasta pienestä aukosta, joka ei ollut varmaan edes metrin korkuinen.

Kyykkyyn, kansalaiset!

Näkymä portilta. Taustalla pääpalatsi.

Rakennukset olivat osittain aika hirveässä kunnossa.

Osa rakennuksista oli jo kunnostettu tai parhaillaan kunnostuksen alla, ja niistä voi arvailla, miltä alue mahtaa näyttää sitten, kun se on kunnostettu kokonaan.

Kaminenin suku kunnostelee linnoitusta pikkuhiljaa ja ilmeisesti myös itse rahoittaa projektin. Kun kysyin kunnostusvastaavalta, kuinka kauan remonttiin vielä menisi, hän naurahti epämääräisesti ja vastasi, että kauan. Varmasti ainakin vielä viisi vuotta.

Yläkuvassa oikella näkyvään rakennukseen suunnitellaan muun muassa kirjastoa ja kahvilaa, ja itse pääpalatsiin aiotaan tehdä hotelli ja ravintola. Rakennuksesta tulisi kyllä aivan ihana hotelli!

Emme olleet ensin päästä palatsiin sisälle ollenkaan - siellä saattaa olla vaarallista, kun korjaustyöt ovat vielä kesken - mutta korjausvastaava muutti kuitenkin mielensä, ja pääsimme sisällekin ihastelemaan upeita yksityiskohtia.

Linnoitusalueella oli myös erikoinen Shiva-temppeli.

Matkalla oli näkynyt runsaasti taatelipalmuja, ja autonkuljettaja oli saanut päähänsä, että meidän oli saatava tuoreita taateleita. En ole koskaan maistanut taateleita suoraan puusta, vaan olen syönyt vain niitä ruskeita ja ruttuisia, tosi makeita kaupan taateleita. Nämä puissa olevat taatelit olivat vihreitä ja keltaisia, ja meille oli arvoitus, olisivatko ne raakoja vai kypsiä.

Hetken ihmettelin, kuinka taatelit saa puusta alas, mutta pianhan se selvisi: kivittämällä näköjään.

Minäkin yritin kivittää taateleita, ja pari kertaa jopa osuin taateliterttuun, mutta eivät ne mokomat vain pudonneet alas! Vähän matkan päästä löytyi onneksi toinen, matalampi puu, jonka taateleihin autonkuljettaja ylettyi. Taatelien varret olivat vain niin uskomattoman sitkeitä, että terttuja ei meinannut saada irti millään, kun ei ollut tullut mitään kunnon työkalua matkaan. Harvemmin tulee ajeltua teräaseet auton takakontissa.

Autonkuljettaja repi ja raastoi oksia sinnikkäästi, mutta me päätimme ukkelin kanssa aikamme ähellettyämme mennä autoon odottamaan.

Pian huomasimme liinapäisen ukon, joka lähestyi meitä tien toiselta puolelta erittäin tuiman näköisenä.

Nyt meille kävisi varmaan kalpaten - emmehän me edes tienneet, kuuluivatko taatelipuut mahdollisesti jollekulle. Ukkeli huusi autonkuljettajalle, että nyt heti autoon sieltä! Autonkuljettaja vilkaisi lähestyvää liinapäätä, mutta päätti olla välittämättä tästä mitään ja jatkoi vain oksien kimpussa äheltämistä.

Liinapää tuli auton viereen seisomaan ja mulkoilemaan autonkuljettajan puuhia. Mitään mies ei kuitenkaan sanonut, mulkoili vain. Samassa taateliterttukin lähti irti, ja autonkuljettaja kantoi saaliin voittajan näköisenä autoon. Liinapää jäi mulkoilemaan peräämme, kun me kaasutimme hihitellen pois paikalta.

Kotona totesin, että taatelit olivat todella raakoja: ne olivat kivikovia ja ihan hirveän kitkeriä.

Raakaruokaa.

Taatelien oksat ovat ihan kumman näköisiä.

En tiedä, kypsyvätkö taatelit enää puusta irrottamisen jälkeen, mutta käärin ne joka tapauksessa sanomalehden sisään ja laitoin pahvilaatikkoon. Olisi kiva, jos taatelit kypsyisivät, jottei ryöstökeikka olisi ollut ihan turha!

(Anteeksi taas tämä hirveän pitkä sepustus, mutta en kerta kaikkiaan saanut lyhennettyä tätä mitenkään. )