Olen saanut lukijoilta mielenkiintoisia Intiaan liittyviä kirjavinkkejä, ja nyt Suomessa pääsin vihdoinkin perehtymään näihin kirjoihin. Mitään syvällisempiä kirja-arvosteluja en meinaa tehdä, koska
viisaampien kirjoittamia arvosteluja löytyy netistä pilvin pimein, vaan ajattelin kirjoitella lähinnä niistä ajatuksista, joita kirjat minussa herättivät.
Ensimmäiseksi lukaisin Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet, joka kertoo keski-ikäisestä ruotsalaisesta miehestä Göran Borgista, joka lähtee Intiaan viikon matkalle mutta joka jääkin sinne lopulta hieman pidemmäksi aikaa.
Kirja oli kokonaisuutena viihteellinen teos, joka teki mieli ahmaista nopeasti. Omaa lukukokemustani häiritsi kuitenkin hirveästi tarinan päähenkilön ja intialaisen teollisuuspohatan vaimon rakkaussuhde, joka oli minusta hirveän epäuskottava (tarvitseeko romaanin tarinan edes olla uskottava?). Kuinka monen intialaisen teollisuuspohatan vaimo rupeaisi suhteeseen ruotsalaisen miehen kanssa - tai ainakaan kuhertelisi tämän kanssa julkisesti puistossa? En vain kerta kaikkiaan pysty kuvittelemaan korkeassa asemassa olevan intialaismiehen vaimoa imuttelemassa ruotsalaismiehen (tai ylipäänsä kenenkään muunkaan miehen, edes omansa) kanssa keskellä Delhiä! Ehkä luin kirjaa väärin silmin, liian kriittisesti. Olisi varmaankin pitänyt vain antautua tarinan vietäväksi, mutta en vain pystynyt siihen.
Vaikka kirja ei mikään varsinainen matkakirja ollutkaan, siinä oli kuitenkin aimo annos hauskoja (ja totuudenmukaisia) havaintoja Intiasta. Erityisesti Göran Borgin intialaisystävä Yogi paljastui mainioksi filosofiksi, jonka lausahdukset antoivat ajattelemisen aihetta:
Yksi kirjan hupaisista Intia-havainnoista oli listaus intialaisista televisiokanavista, joka sai minut hihittelemään riemusta.
Toinen lukemani kirja oli jo 1980-luvulla julkaistu Dominique Lapierren Ilon kaupunki, joka kertoo Kalkutan slummeista ja niiden ihmisistä.
Kirjan kannen kuvan ja esittelytekstin perusteella odotin aivan erilaista lukukokemusta kuin kirja lopulta oli. Odotin jonkinlaista länsimaisin silmin nähtyä ulkopuolista kuvausta slummielämästä, enkä olisi ikinä osannut arvata, että lukija temmataan niin syvälle slummielämän varjopuoliin. Kirja tuntui minusta paikoitellen niin rankalta, että olin totta puhuakseni aikeissa jättää kirjan pari kertaa kesken ihan siitä syystä, että minusta tuntui, että nyt en enää pysty lukemaan enempää.
Kirja on ilmeisesti ollut aikanaan hyvinkin suosittu, ja kirjasta on tehty elokuvakin. Mieleen tuli väistämättäkin toinen uudempi, samaisesta slummiaiheesta tehty elokuva, Slummien miljönääri. Vaikka Slummien miljönääri (jota en ole itse nähnyt, koska en ole tuntenut kiinnostusta katsoa sitä) nousi länsimaissa suureen suosioon, intialaiset itse eivät innostuneet kyseisestä elokuvasta ollenkaan. Eräänkin mielestä elokuva on täynnä kliseitä, ja se näyttää Intian huonossa valossa: miksi ulkomaalaisten pitää keskittyä aina Intian köyhyyteen ja surkeuteen sen sijaan, että he näkisivät Intian talouden kasvun ja nousevan keskiluokan?
Samaa kysymystä olen ihmetellyt itsekin, enkä ole vieläkään löytänyt vastausta. Mikä slummeissa, köyhyydessä ja surkeudessa oikein viehättää länsimaalaisia? Miksi slummielämä on niin houkutteleva aihe länsimaalaisille kirjailijoille ja elokuvan- tai dokumentintekijöille? Onko kyse siitä samasta "onneksi kyseessä ei ole minun elämäni; minun asiani ovat sentään suhteellisen hyvin" -ilmiöstä, jota olen pohtinut jo aiemminkin. Kärjistetysti sanoen: saako länsimaalainen jonkinlaista kieroa tyydytystä intialaisten kurjuudesta? Tunteeko hän itsensä elävämmäksi ja onnellisemmaksi, kun saa verrata omaa (usein hyvinkin epätäydelliseltä tuntuvaa) elämäänsä äärimmäiseen köyhyyteen?
Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen, että luin Ilon kaupungin. Kirja horjutti minun mukavaa pikku maailmaani, ja olen siitä jollakin epämääräisellä tavalla tyytyväinen. En tiedä, opinko kirjasta myötätuntoa tai kykyä myötäelää Intian köyhälistön ongelmia, mutta ainakin olen tietoisempi heidän läsnäolostaan. Ainakin katson tästä lähtien aivan eri silmin riksakuskeja; naapuritalon talonvahtia, jonka koko perhe joskus oksentelee ruokamyrkytyksen kourissa pitkin pihaa; hökkelikylissä asuvia; niitä yritteliäitä ihmisiä, jotka kauppaavat kadun varrelle kyhätyissä kojuissa teetä ja ikivanhoja pipareita; jopa kerjäläisiä. Ehkä näen heidät tästä lähtien enemmän ihmisinä enkä vain jonain epämääräisenä ihmislaumana, jonka kanssa ei tarvitse onneksi olla missään tekemisissä.
En suosittele Ilon kaupunkia helposti ahdistuville ihmisille, enkä varsinkaan kehota ketään perustamaan koko Intia-kuvaansa tämän kirjan varaan!
Viimeiseksi luin Satu Rommin Moottoripyörällä Himalajalle, joka on itsenäinen jatko-osa Rommin aiemmalle kirjalle Kahvia ja guruja.
Rommi kertoo Intiasta tavalla, josta näkee, että hän on ollut Intiassa pitkään ja että hän tuntee Intian ja intialaisten metkut hyvin. Inhoan kirjoissa (ja muutenkin) sellaista kauhistelevaa tyyliä, että "voi kauheeta, kun Intia on sellainen ja tällainen". Rommi ei sorru kertaakaan tällaiseen, vaan hän kertoo asioista aika objektiivisesti. Tunnistan Rommin ajatuksista paljon omia mietteitäni, mutta erityisesti seuraavan lausahduksen voin allekirjoittaa sataprosenttisesti:
Rommin kirjassa oli ainoastaan yksi huono puoli: se oli aivan liian lyhyt! Kirja oli luettu, ennen kuin olin päässyt oikein kunnolla vauhtiinkaan. Lisäksi olen viime aikoina alkanut kaivata aivan valtavasti matkakertomuksiin (varsinkin intialaisiin) kuvia: tiedän, että Intiaa ei voi kuvata sanoilla, vaikka kuinka yrittäisi, vaan sanojen tueksi pitäisi olla aina vähintään kuvia. Mieluummin sitä tietysti katselisi videota, ja kaikista mieluiten sitä menisi itse paikan päälle ihmettelemään. Blogin kirjoittaminen ja muiden blogien lukeminen on varmaankin tehnyt minusta jotenkin visuaalisemman, kun olen tottunut siihen, että sanojen tueksi on usein myös kuvia. Kuvat kun ihan oikeasti kertovat enemmän kuin tuhat sanaa - ja Intian ollessa kyseessä enemmän kuin kymmenentuhatta sanaa.
 |
| Kuva täältä. |
Ensimmäiseksi lukaisin Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet, joka kertoo keski-ikäisestä ruotsalaisesta miehestä Göran Borgista, joka lähtee Intiaan viikon matkalle mutta joka jääkin sinne lopulta hieman pidemmäksi aikaa.
Kirja oli kokonaisuutena viihteellinen teos, joka teki mieli ahmaista nopeasti. Omaa lukukokemustani häiritsi kuitenkin hirveästi tarinan päähenkilön ja intialaisen teollisuuspohatan vaimon rakkaussuhde, joka oli minusta hirveän epäuskottava (tarvitseeko romaanin tarinan edes olla uskottava?). Kuinka monen intialaisen teollisuuspohatan vaimo rupeaisi suhteeseen ruotsalaisen miehen kanssa - tai ainakaan kuhertelisi tämän kanssa julkisesti puistossa? En vain kerta kaikkiaan pysty kuvittelemaan korkeassa asemassa olevan intialaismiehen vaimoa imuttelemassa ruotsalaismiehen (tai ylipäänsä kenenkään muunkaan miehen, edes omansa) kanssa keskellä Delhiä! Ehkä luin kirjaa väärin silmin, liian kriittisesti. Olisi varmaankin pitänyt vain antautua tarinan vietäväksi, mutta en vain pystynyt siihen.
Vaikka kirja ei mikään varsinainen matkakirja ollutkaan, siinä oli kuitenkin aimo annos hauskoja (ja totuudenmukaisia) havaintoja Intiasta. Erityisesti Göran Borgin intialaisystävä Yogi paljastui mainioksi filosofiksi, jonka lausahdukset antoivat ajattelemisen aihetta:
"Katsos kun kaikella on tarkoituksensa tässä kaikkein suurimmassa maailmassamme, herra Gora [Göran Borg]. Aivan kuten meillä kaikilla on vähintään yksi sisäinen jumala, tai itse asiassa niitä on varmasti paljon enemmänkin, kun tarkemmin ajattelen, samoin meillä on myös kaikkein pahimmat sisäiset demonit. Ja aivan kuten meidän pitää päästää sisäinen jumala pintaan, meidän pitää vetää myös demonit kaikkein kirkkaimpaan valoon. Asia on nimittäin niin, herra Gora", Yogi sanoi ja kietoi käsivartensa harteilleni, "asia on niin, että jos demonit tulevat kaikkein kirkkaimpaan auringonvaloon, heidän pullistuneista rintakehistään katoaa ilma. Ymmärrätkö?"
Yksi kirjan hupaisista Intia-havainnoista oli listaus intialaisista televisiokanavista, joka sai minut hihittelemään riemusta.
"Vaikka televisiokanavia oli lähes sataviisikymmentä, ohjelmia oli ainoastaan kuutta eri tyyppiä toisiaan muistuttavina variaatioina:
1. Käsittämättömiä Bollywood-elokuvia, joissa poika tapasi tytön, joissa tyttö aina itkeä tirautti ja joissa kaikki alkoivat yhtäkkiä, ilman mitään näkyvää ennakkovaroitusta, tanssia ja heiluttaa käsiään intialaisen popmusiikin tahdissa.
2. Käsittämättömiä krikettiotteluita enimmäkseen kahdeksankymmentäluvun alusta, jotka selostettiin englannin sekaisella käsittämättömällä keskiluokan hindillä. (Voi luoja että minä kaipasin Eurosportin uusintoja Bundesliigan otteluista!)
3. Käsittämättömiä iltapäiväsaippuasarjoja, joissa näytettiin vuorotellen erittäin vihaisia miehiä ja äärimmäisen kärsivästi ilmehtiviä erittäin alistuneita naisia dramaattisen musiikin säestyksellä.
4. Käsittämättömiä uutislähetyksiä, joiden kuluessa ruudun alareunassa vilkkui jatkuvasti teksti "BREAKING NEWS". Myös sääennustuksen aikana.
5. Käsittämättömiä uskonnollisia kokoontumisia, joissa valkoiseen tai sahraminkeltaiseen asuun pukeutunut miespuolinen intialainen lahkonjohtaja lateli tai huusi maanisesti käsittämättömyyksiä, jotka saivat istuvan naispuolisen yleisön laulamaan ja keinuttamaan ylävartaloaan.
6. Käsittämättömiä kykykilpailuja, joissa hassuihin vaatteisiin pukeutuneet lapset ja aikuiset joko lauloivat ja tanssivat tai kertoivat käsittämättömiä vitsejä, jotka saivat yleisön räjähtämään käsittämättömiin naurunremakoihin."
 |
| Kuva täältä. |
Toinen lukemani kirja oli jo 1980-luvulla julkaistu Dominique Lapierren Ilon kaupunki, joka kertoo Kalkutan slummeista ja niiden ihmisistä.
Kirjan kannen kuvan ja esittelytekstin perusteella odotin aivan erilaista lukukokemusta kuin kirja lopulta oli. Odotin jonkinlaista länsimaisin silmin nähtyä ulkopuolista kuvausta slummielämästä, enkä olisi ikinä osannut arvata, että lukija temmataan niin syvälle slummielämän varjopuoliin. Kirja tuntui minusta paikoitellen niin rankalta, että olin totta puhuakseni aikeissa jättää kirjan pari kertaa kesken ihan siitä syystä, että minusta tuntui, että nyt en enää pysty lukemaan enempää.
Kirja on ilmeisesti ollut aikanaan hyvinkin suosittu, ja kirjasta on tehty elokuvakin. Mieleen tuli väistämättäkin toinen uudempi, samaisesta slummiaiheesta tehty elokuva, Slummien miljönääri. Vaikka Slummien miljönääri (jota en ole itse nähnyt, koska en ole tuntenut kiinnostusta katsoa sitä) nousi länsimaissa suureen suosioon, intialaiset itse eivät innostuneet kyseisestä elokuvasta ollenkaan. Eräänkin mielestä elokuva on täynnä kliseitä, ja se näyttää Intian huonossa valossa: miksi ulkomaalaisten pitää keskittyä aina Intian köyhyyteen ja surkeuteen sen sijaan, että he näkisivät Intian talouden kasvun ja nousevan keskiluokan?
Samaa kysymystä olen ihmetellyt itsekin, enkä ole vieläkään löytänyt vastausta. Mikä slummeissa, köyhyydessä ja surkeudessa oikein viehättää länsimaalaisia? Miksi slummielämä on niin houkutteleva aihe länsimaalaisille kirjailijoille ja elokuvan- tai dokumentintekijöille? Onko kyse siitä samasta "onneksi kyseessä ei ole minun elämäni; minun asiani ovat sentään suhteellisen hyvin" -ilmiöstä, jota olen pohtinut jo aiemminkin. Kärjistetysti sanoen: saako länsimaalainen jonkinlaista kieroa tyydytystä intialaisten kurjuudesta? Tunteeko hän itsensä elävämmäksi ja onnellisemmaksi, kun saa verrata omaa (usein hyvinkin epätäydelliseltä tuntuvaa) elämäänsä äärimmäiseen köyhyyteen?
Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen, että luin Ilon kaupungin. Kirja horjutti minun mukavaa pikku maailmaani, ja olen siitä jollakin epämääräisellä tavalla tyytyväinen. En tiedä, opinko kirjasta myötätuntoa tai kykyä myötäelää Intian köyhälistön ongelmia, mutta ainakin olen tietoisempi heidän läsnäolostaan. Ainakin katson tästä lähtien aivan eri silmin riksakuskeja; naapuritalon talonvahtia, jonka koko perhe joskus oksentelee ruokamyrkytyksen kourissa pitkin pihaa; hökkelikylissä asuvia; niitä yritteliäitä ihmisiä, jotka kauppaavat kadun varrelle kyhätyissä kojuissa teetä ja ikivanhoja pipareita; jopa kerjäläisiä. Ehkä näen heidät tästä lähtien enemmän ihmisinä enkä vain jonain epämääräisenä ihmislaumana, jonka kanssa ei tarvitse onneksi olla missään tekemisissä.
En suosittele Ilon kaupunkia helposti ahdistuville ihmisille, enkä varsinkaan kehota ketään perustamaan koko Intia-kuvaansa tämän kirjan varaan!
 |
| Kuva täältä. |
Viimeiseksi luin Satu Rommin Moottoripyörällä Himalajalle, joka on itsenäinen jatko-osa Rommin aiemmalle kirjalle Kahvia ja guruja.
Rommi kertoo Intiasta tavalla, josta näkee, että hän on ollut Intiassa pitkään ja että hän tuntee Intian ja intialaisten metkut hyvin. Inhoan kirjoissa (ja muutenkin) sellaista kauhistelevaa tyyliä, että "voi kauheeta, kun Intia on sellainen ja tällainen". Rommi ei sorru kertaakaan tällaiseen, vaan hän kertoo asioista aika objektiivisesti. Tunnistan Rommin ajatuksista paljon omia mietteitäni, mutta erityisesti seuraavan lausahduksen voin allekirjoittaa sataprosenttisesti:
"Intia turruttaa minut. Minusta ei ole tullut empaattisempaa tai myötätuntoisempaa, vaan vähemmän empaattinen ja vähemmän myötätuntoinen. Voin käskeä pientä nälkäistä kerjäläislasta painumaan helvettiin. Voin katsoa puolikuollutta vauvaa kantavaa naista silmiin hänen ojentaessaan kättään taksin avoimen ikkunan läpi ja voin sulkea ikkunan tuntematta mitään muuta kuin lievää ärsytystä. Tämä ei ole hyvä juttu, mutta luulen, että mieli kehittää tämän asenteen eräänlaiseksi henkiseksi suojautumiskeinoksi, koska muuten minua ympäröivä uskomaton kurjuus tekisi minut hulluksi."
Rommin kirjassa oli ainoastaan yksi huono puoli: se oli aivan liian lyhyt! Kirja oli luettu, ennen kuin olin päässyt oikein kunnolla vauhtiinkaan. Lisäksi olen viime aikoina alkanut kaivata aivan valtavasti matkakertomuksiin (varsinkin intialaisiin) kuvia: tiedän, että Intiaa ei voi kuvata sanoilla, vaikka kuinka yrittäisi, vaan sanojen tueksi pitäisi olla aina vähintään kuvia. Mieluummin sitä tietysti katselisi videota, ja kaikista mieluiten sitä menisi itse paikan päälle ihmettelemään. Blogin kirjoittaminen ja muiden blogien lukeminen on varmaankin tehnyt minusta jotenkin visuaalisemman, kun olen tottunut siihen, että sanojen tueksi on usein myös kuvia. Kuvat kun ihan oikeasti kertovat enemmän kuin tuhat sanaa - ja Intian ollessa kyseessä enemmän kuin kymmenentuhatta sanaa.
Ensimmäinen kirja vaikuttaaa sellaiselta mukavalta että taidankin pistää tuon ylös.Ilon kaupungin olen nähnyt leffana ,kauan sitten ja muistankin että se oli vähemmän iloinen.
VastaaPoistaJoitakin länsimaalaisia tuo erilaisuus on kai niin eksoottisen erilaista,että se kiinnostaa. Mun täytyy tunnustaa että halusin kauheasti lähteä slummeihin Venezuelassa asuessa,mutta loppujen lopuksi olin vain siinä suurimmassa,johon pääsee metrolla.Ei se sitten mitenkään kauhean erilainen ollut paitsi että siellä oli niin tuhottomasti ihmisiä että hyvä kun pääsi eteenpäin.
Minäkin kyllä vähän ihmettelin, että missä se ilo tuossa kirjassa oikein oli. No olihan sitä tietysti, juhlissa ja noin, mutta jotenkin se kyllä hautautui omalla kohdallani spitaalisilta putoilevien raajojen alle.
PoistaEihän siinä mitään pahaa ole, jos slummit kiinnostavat. Ehkä ne kiinnostavat jo erilaisuutensa takia, eivätkä vain jonkinlaisina paikkoina, joissa näkee, kuinka köyhät asuvat. Voihan slummeja ajatella myös eräänlaisena kaupunkitutkimuskohteena. :-)
Minä en myöskään ymmärrä kiinnostusta slummeihin. Tuntuu ihan vieraalta ajatukselta lähteä katsomaan onnettomia elämänkohtaloita silmästä silmään vain uteliaisuudesta. Eri asia ehkä jos siihen slummiin menoon on joku muukin syy kuin vain nähdä omin silmin miltä suuri köyhyys näyttää.
VastaaPoistaOlen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka ei haluakaan suorastaan lähteä kuikuilemaan miten köyhissä oloissa eletään, ympäröivästä köyhyydestä täytyy silti olla tietoinen ja siihen jotenkin suhtautua muutenkin kuin sulkemalla autonikkuna kerjäävän käden tieltä... Ymmärrän kyllä hyvin tuon turtumisen, mutta haluan itse yrittää kaikin voimin sitä vastaan tapella.
Luulen, että Slummien miljönääri vetosi ihmisiin aikoinaan monestakin syystä. Voi tietysti olla, että monille elokuvan katsojille ennen kaikkea oli kyse halusta kurkistella slummien elämää elokuvasalin turvallisesta pimeydestä; mutta ei ole missään sanottu, etteikö elokuva rikkaista ja hyvintoimeentulevista intialaisista voisi myös käydä sopivissa olosuhteissa ja sopivalla juonirakenteella kaupaksi maailman yleisöille. Tuo kyseinen elokuva oli kuitenkin minun mielestäni ennen kaikkea tarina toivosta, ja toivoonhan voivat kaikki samaistua alkuperästä ja elinolosuhteista huolimatta.
Tuossa edellä jo mietiskelin, että ehkä minäkin ymmärrän slummikäyntejä sitten, jos tarkoitus on jokin muu kuin köyhien töllistely.
PoistaMinä olen siinä mielessä kurja ihminen, että olen kovettunut/kovettanut itseni aika menestyksekkäästi tuon ympäröivän köyhyyden suhteen. Erityisesti minua ärsyttää se, jos joku kerjäläinen tulee tunkemaan amputoitua raajaansa nenäni eteen tai rupeaa roikkumaan minussa kiinni, kun kävelen kadulla. En halua olla julma, mutta aggressiivinen päälletunkeminen ei ainakaan yhtään lisää empatiaani vähempiosaisia kohtaan.
Ja kaiken lisäksi - sanon tämän silläkin uhalla, että joku pitää minua ihan kauheana ihmisenä - onnettomat eläinkohtalot surettavat minua paljon enemmän kuin onnettomat ihmiskohtalot. Kai se on niin, että mieli jotenkin olettaa tai toivoo, että ihmisellä on aina kuitenkin jonkinlainen mahdollisuus tehdä jotain oman kohtalonsa hyväksi, mutta eläimillä ei ole. Vaikka Intiassa se ei todellakaan ole näin, koska köyhäksi syntynyt tavallisesti myös kuolee köyhänä.
Ehkä minunkin pitäisi katsoa tuo Slummien miljönääri, kun se olisi siellä Intiassa nauhallakin. Ehkä se kuuluu jonkinlaiseen yleissivistykseen Intiasta puhuttaessa. :-)
Ei Slummien miljönääri mielestäni mikään erityisen loistokas elokuva ollut, että pärjäät kyllä varmaan ilmankin. Mutta luulen, että siinä vetosi ihmisiin tosiaan muukin kuin vain se slummielementti. Rakkaustarinat ja pikarikastumistarinat näyttävän myyvän elokuvamarkkinoilla hyvin :)
PoistaRakkauden kieltä ymmärtävät kai kaikki. :-)
PoistaHyvät ja kiinnostavat analyysit kirjoista! Viimeisen noista voisin laittaa omalle lukulistalleni, jota on siis hyvä jo alkaa tehdä Suomen kesälomaa odotellessa ;)
VastaaPoistaListaa on tosiaan hyvä alkaa tehdä ajoissa. :-) Harmi vain, kun tuo vika kirja oli niin nopeasti lukaistu.
PoistaIlon kaupunki oli minulle jotenkin järisyttävä lukukokemus, ostin kirjan silloin isällenikin lahjaksi. En enää muista tapahtumia tarkasti, lähinnä sen fiiliksen. Ja se oli välillä myös toiveikas ja onnellinen! Ja huvittavaa oli tämän slummiinmuuttajan paperisota :D
PoistaMitä nyt Intiadokkareissa on tullut niitä isoja slummeja nähtyä niin nehän ovat olleet ihan omia kaupunkejaan - siellä omat työt ja kaupat. Muistan erään Krishna nimisen miehen joka toimitti satelliitteja (tai antenneja) slummin asukkaille jotta he voisivat katsoa televisiota. Krishna sanoi jotain sen suuntaista että "Kun isä aamulla lähtee töihin niin mitä muuta hänen vaimonsa ja lapsensa tekisivät ellei heillä olisi tv:tä?" ;)
Mulla onkin toi moottoripyörällä Himalajalle kirjapinossa odottamassa, täytyykin se lukea, kiitos suosituksesta!
Oletko lukenut Arudhati Royn Joutavuuksien Jumalan (The God of small things)? Siitä pidin itse. Ja vähemmän viihteellisestä mutta sitäkin mielenkiintoisemmasta "Kaikkihan rakastavat kunnon kuivuutta". Ja "sopiva nuori mies", ah! Ihan kuin intialainen elokuva, jatkuu ja jatkuu vaan ja kun se lopulta loppuu en millään malttaisi päästää irti sen henkilöistä! Ja iik, luin juuri että kirjalle on tulossa tänä vuonna jatko-osa (20v. alkuperäisen ilmestymisen jälkeen)!
Järisyttävä kokemus se oli minullekin, sen voin kyllä sanoa. :-) Minulla jotenkin se toiveikkuus ja onnellisuus peittyi kaikkien niiden kamalien juttujen alle, kun kauhulla vain odotin, että mitähän sieltä seuraavaksi tulee...
PoistaHih, telkkari on kyllä intialaisille ajanviete numero yksi, vaikka asunto olisi millainen. Kerran katselin junan ikkunasta, kun radanvarren hökkelialueella kymmenet ihmiset olivat kerääntyneet ulos katsomaan yhtä televisiota. Telkkari oli yhdessä hökkelissä, ja ihmiset istuivat kaikenlaisilla kyhätyillä penkeillä ulkona, kun sisälle ei mahtunut niin paljon väkeä. :-)
Mun täytyy nolona tunnustaa, että olen lukenut tosi vähän intialaisia romaaneja, vaikka intialaista asiakirjallisuutta olen lukenutkin paljon. Joutavuuksien jumalaa ja Sopivaa nuorta miestä olen kumpaakin yrittänyt lukea, mutta ne ovat jääneet kesken. Joutavuuksien jumala oli minusta kai vain tylsä (anteeksi!), ja Sopiva nuori mies keskeytyi syystä, joka minua aina häiritsee intialaisissa romaaneissa: niissä on väkeä kuin pipoa. :-) En tykkää siitä, jos pitää jatkuvasti palata taaksepäin katsomaan, että mikäs tyyppi tämä tällainen Manoj taas olikaan. Mutta niinhän se on oikeassakin elämässä, että intialaiset suvut ovat käsittämättömän isoja ja laajoja. Mulla on ollut kauan suunnitelmissa sellainen projekti, että piirrän sukupuun kaikista ukkelin sukulaisista, jos vaikka sellainen kaavio auttaisi muistamaan, kuka on kukin. Kyllähän minä lähimmät sukulaiset muistan, mutta sellaiset appiukon serkun tyttären aviomiehet tuppaavat unohtumaan. :-)
Ihanaa, jos on tulossa jatko-osa noin pitkän ajan jälkeen!
Hehe, sukupuu hahmottamaan oman suvun tilannetta olisi aika hauska :D Muistan kyllä itsekin tuon kirjan alussa palanneeni ärtyisänä tarkistamaan kuka on kuka, mut lopulta jäin ihan täysin koukkuun. Mulla on usein niin että kirjan alkumetreillä meinaan luovuttaa mutta sitten se tempaiseekin mukaansa kun palaa halusta tietää mitä niille henkilöille käykään ;)
PoistaSarah Macdonaldin Holy cow on myös hauska, siihen olet varmaan törmännytkin kun sitä tuntui Intiasta pursuavan joka kirjakaupan hyllystä...
Minä varmaan luovutan kirjojen kohdalla yleensäkin liian helposti. Ei ehkä pitäisi. :-) Hitsi jos olisi enemmän aikaa, hakisin Sopivan nuoren miehen vielä kirjastosta, mutta nyt en taida enää ehtiä lukea sitä ennen lähtöä. :-) Ja meinaan kyllä ihan oikeasti sen sukupuun vielä tekaista, hihii.
PoistaHoly Cow'hunkin olen törmännyt, mutta enpä ole sitäkään avannut. :-O
Voih olisipa täältä teleportaali suomalaisiin kirjastoihin,sillä kaikki suomalaiset kirjat ovat harvinaista herkkua,pitäisi opetella lukemaan tolla ipadillä,mutta sitten ne maksavat ihan hulluna.Ensi syksynä raahaan matkalaukullisen luettavaa tänne :)
VastaaPoistaLuen englanniksi ja espanjaksi paljon mutta suomi kun kielenä kaikken kivoin lukea.Pitää ensi kesänä käydä katsomassa löytyykö näitä kirjastosta..
Mä en yhtään tykkää lukea kirjoja miltään elektroniselta laitteelta – kirjan pitää olla kirjan mallinen ja kirjan sivujen pitää rapista, kun niitä kääntelee. :-) Toivottavasti aidot ja oikeat kirjat eivät koskaan katoa maailmasta!
PoistaMinä olen ollut tosi pitkään laiska lukemaan mitään, mutta nyt kun olen taas innostunut, niin olen minäkin suunnitellut, että vien Intiaan kasan suomalaisia kirjoja - jos ne vain mahtuvat painonsa puolesta mukaan, vaikka itseni tuntien pelkään kyllä että ei. :-( On ihan totta, että omalla äidinkielellä lukeminen on ihan toista kuin vierailla kielillä, vaikka vieraalla kielellä tulee ehkä ”makusteltua” kirjaa enemmän eikä vain hotkaistua sitä. :-)
Kiitos mielenkiintoisista kirjavinkeistä! Rommi ja Bergstrand ovat vielä lukematta, mutta kiinnostavat kovasti. Ilon kaupungin luin vuosia sitten ja vaikutuin kovasti.
VastaaPoistaVarmasti nuo syyt slummeista kiinnostumiseen ovat moninaiset. En kyllä ymmärrä mitään "slummiturismia", mutta minusta varmasti suurinta osaa slummeista (tai muunlaisesta kurjuudesta tai vääryyksistä) kirjoittavia tai muuten tiedottavia motivoi äänen antaminen sellaisille ihmisille (ja tilanteille), joilla sitä ei muuten olisi, ja sitä kautta ymmärryksen lisääminen ja ehkä jopa muutos. Aina nuo kirjat ja elokuvat ja artkkelit ja tieto inspiroivat joitakin ihmisiä, jotka löytävät 'kutsumuksensa' tai jotain, johon laittaa oman työpanoksensa ja sen kautta parantaa maailmaa pieneltä osin.(Idealistista? Uskon silti niin!)
Onhan Intia tietenkin paljon muutakin kuin slummit ja slummeilta voi aika helposti välttyäkin reissatessa. Mutta ihan hyvä että niistä puhutaan, sillä kymmenet miljoonat ihmisethän niissä oloissa asuvat ja luku taitaa vain kasvaa kasvamistaan? Ja sitten on tietenkin vielä isoja eroja slummien välillä: on laittomia ja laillisia, hökkeleitä ja 'pikkukaupunkeja'... Monimutkaisia juttuja nämä.
Minusta Slummien miljonääri on kyllä ihan viihteellinen puppuleffa, eli en yhtään ihmettele, ettei se ole saanut intialaisia innostumaan. Hollywood-kamaa.
Ilon kaupunki oli tosiaan vaikuttava kirja, eikä se päästänyt lukijaa ihan helpolla. Mutta toisaalta yksi hyvän kirjan määritteistä on minusta se, että se jää mieleen – kuinkakohan monta sellaista läpäläpä-kirjaa olen lukenut, jotka ovat tyystin unohtuneet mielestä jonkin ajan päästä.
PoistaOlet ihan oikeassa, että slummeista kirjoittaminen antaa äänen niille, jotka eivät itse muuten saa ääntään kuuluville. En ollut ajatellut tuota ollenkaan noin. Kiitos. :-)
Avunanto on minusta monesti vähän kaksipiippuinen juttu. On tietysti hyvä, että köyhiä autetaan, mutta avun pitäisi pureutua köyhyyden syihin. Rahan tai avun syytäminen ei yksin auta, koska niillä vain tehdään ihmiset riippuvaisiksi ulkopuolisesta avusta. Tämän takia en hirveästi pidä ulkomaalaisten kutsumuslähtöisestä intialaisten auttamisesta, koska ulkomaalaisilla ei välttämättä ole syvempää tietoa intialaisesta yhteiskunnasta ja siitä, missä ongelmien ydin piilee, minkä seurauksena apu saattaa jäädä aika pinnalliseksi. Terveydenhuolto on tietysti aina myönteinen asia, mutta kuinka paljon apua terveydenhuollosta voi pitkällä tähtäimellä olla, kun slummeissa kuitenkin joudutaan elämään luonnon armoilla ja saastan keskellä. Sairauden syyt ovat siis edelleenkin olemassa, vaikka niiden seurauksia hoidettaisiinkin.
Slummien kasvu on kai seurausta kaupungistumisesta, kun entistä useampi lähtee paremman elämän toivossa maalta kaupunkiin. Intian maanviljely on vielä niin riippuvainen vuosittaisista sateista ja siitä, tulevatko ne ajallaan, että sateettomat kaudet voivat ajaa perheen perikatoon. Appivanhempien nykyisen autonkuljettajan perhekin on yksi näistä maalta kaupunkiin muuttaneista perheistä, vaikka he eivät slummissa asukaan. Näitä asioita voisi pohtia kyllä vaikka kuinka pitkään tulematta yhtään sen viisaammaksi.
Vau Hippu, olin itse slummissa töissä ja syy niiden slummien muodostumiseen oli juuri tuo sateiden puute/kuivuus ja maanviljelijöiden (plus perheen) pakkomuutto kaupunkiin.
PoistaOlen samaa mieltä monista noista kehitysyhteistyöprojekteista, joissa rahaa palaa paljon ja pyörää keksitään yhä uudestaan, ja jotka ovat jotenkin irrallaan paikallisesta yhteiskunnasta ja elämästä. Onneksi paljon on myös avustus- ja kehitysprojekteja, jotka ovat aivan paikallisten perustamia ja mielestäni oikeista lähtökohdista ponnistavia. Sellaisessa olin itse töissä ja opin juuri sen vuoksi paljon, koska tein paikallisten kanssa töitä eikä pitänyt juuri arvailla mitään :-)
Tuollaisia yhteiskuntaa muuttavia projekteja ei mielestäni voida ollenkaan tuoda ulkoapäin ja niihin tarvitaan valtava määrä työtä ja aikaa, koska kysessä ovat niin monisyiset, syvät, toisiinsa liittyvät asiat (kulttuuri, historia, politiikka, talous, uskonto jne). Minusta oli kuitenkin hienoa, että laitoin työpanokseni ja 'kutsumukseni' slummin lasten koulunkäyntiin. Esimerkiksi sellainen seikka kuin lukutaito, voi muuttaa ihmisen elämän täydellisesti! Sain mahdollisuuden tutustua ihan eläviin esimerkkeihin siitä, kuinka ihmisen (ja perheen) elämä voi muuttua varsin pienenkin rahallisen panoksen seurauksena (lukutaito, uusi ammatti, ompelukone) eikä tuollainen apu aiheuta riippuvuuta avustuksesta, vaan ihminen voi jatkaa elämäänsä ja itse parantaa elämänlaatuaan. Eli noissa tapauksissa tiedän omakohtaisesti, että avusta on 'oikeaa' apua ihmisten elämässä, vaikka se ei yhteiskunnan rakenteita muuttaisikaan.
Kuulostaa tosi hienolta! Paikallisten perustamia avustusjärjestöjä minäkin kannatan, ja juuri tuollaista avustamista peräänkuulutin, että autetaan tekemään ihmisestä omillaan toimeentuleva. Vain semmoinen on minusta pitkällä tähtäimellä kannattavaa, kun siinä annetaan ikään kuin tulevaisuuden avaimet henkilön omiin käsiin. Todella hienoa työtä olet kyllä tehnyt! <3
PoistaSanna, saanko udella millä järjestöllä olit töissä? :) Kiinnostaisi kovin joskus tulevaisuudessa tehdä joku (oikeasti mahdollisimman hyödyllinen) vapaaehtoiskeikka Intiassa, sitten kun omat lapset ovat vanhempia.
PoistaKyllä ulkopuolinenkin kehitysapu parhaimmillaan pyrkii vastaamaan juuri paikallisten toiveisiin ja tarpeisiin. Kutsumuslähtöiset auttajat niin kuin amerikkalaiset lähetystyöntekijät ovat tietysti luku sinänsä enkä laskisi heidän varaansa kovin paljon... mutta esimerkiksi Euroopan unioni tekee kyllä maailmalla paljon hyvääkin työtä.
PoistaEsimerkiksi täällä Belizessä EU on rahoittanut suurten projektien lisäksi myös ihan pienimuotoisia kuvioita ostamalla vaikkapa ompelukoneita naisryhmälle, joka on sitten voinut aloittaa pienen korjausompelubisneksen. EU on myös rahoittanut Belizessä esimerkiksi peruskoulun opettajien koulutusta, jota ei aikaisemmin ollut maassa käytännössä ollenkaan. Koulutetut opettajat antavat entistä paremman opetuksen myötä suuremmalle osalle lapsista ja nuorista tilaisuuden saada elämästä kiinni.
Iso ja ulkopuolinen ei aina ole itsestäänselvästi huono tai elämästä ja paikallisten todellisista tarpeista vieraantunut :)
Kiitos, Kata, esimerkeistäsi. :-) Joskus tulee ajateltua vähän yksisilmäisesti, ja tämä bloggaaminen on siitä(kin) niin ihanaa, että voi laajentaa maailmankuvaansa tällä tavalla. :-)
PoistaOnko sinua vastaan tullut Matti Rämön kirja Polkupyörällä Intiassa? Mielenkiintoinen sekin.
VastaaPoistaOlen lukenut Rämön kirjan. Kiva kirja. :-)
PoistaMinulle on usean lukukerran jälkeen jäänyt Ilon kaupungista aina päällimmäisenä mieleen nimenomaan ilo ja elämänhalu, sekä omien murheitten mitätöityminen slummi-ihmisten murheitten rinnalla. Kirjan henkilöitten, ihka oikeitten ihmisten, elämänasenne ja sinnikkyys on jotakin ihan uskomatonta.
VastaaPoistaLeffa sen sijaan oli aika kamala. Nostetaan sivuhenkilöistä yksi, se ainoa länsimaalainen kalpeanaama, pääosaan, ja tehdään intialaisista statisteja.
Ehkä minunkin pitäisi sitten antaa Ilon kaupungille vielä toinen mahdollisuus. Omat murheet todellakin kyllä mitätöityivät kirjan ihmisten murheiden rinnalla! Minusta on käsittämätöntä, miten vahvoja nuokin slummin asukkaat voivat henkisesti olla, että jaksavat vain mennä eteenpäin kaikesta huolimatta. Itselläni olisi kyllä paljon opeteltavaa!
PoistaElokuvaa en taida vaivautua edes katsomaan...
Hih hih, leffasta nousi vielä mieleen yksi länsimaalaisia katsojia kosiskeleva älyttömyys... Kun kirjassa Amritaa järjestetään naimisiin peri-intialaiseen tyyliin ja myötäjäisten kokoamisen vaikeus on yksi kirjan teemoista, osallistuuhan koko Palin perhe siihen, niin leffassa hänet on pantu flirttailemaan jonkun slummipojan kanssa länsimaiseen tyyliin. Epäilemättä tällaistakin tapahtuu ainakin nyky-Intiassa, mutta tuossa on hyvä esimerkki siitä miten eräs kirjan kantavista ideoista vesitettiin.
VastaaPoistaSamasta syystä minäkään en vieläkään ole saanut katsotuksi Slummien miljonääriä. Kirja oli kyllä loistava. Ja sen kantavana superhyperloistoideana oli että päähenkilö on nimeltään Ram Mohammad Thomas, eli löytölapsi on nimetty varmuuden vuoksi kaikkien Intian kolmen suurimman uskonnon yleisimmillä etunimillä koska kukaan ei tiedä mitä uskontoa hän edustaa. Takaumissaan hän ottaa käyttöön aina sen kaikista kätevimmän nimen tai uskonnon riippuen siitä missä kulloinkin seikkailee. Tämä teoksen punainen lanka on vesitetty leffassa tekemällä pojasta vaan yksinkertaisesti muslimi.
No höh, kuulostaapa aika tökeröltä.
PoistaMinusta monikin hyvä kirja on vesitetty siinä vaiheessa, kun se on tehty elokuvaksi. Tietysti jossain määrin se on ymmärrettävääkin, että ajanpuutteen takia kaikkia alkuperäisen teoksen hienoja ajatuksia ei pystytä tuomaan elokuvassa esille, mutta joskus ideat tuntuvat muuttuvan elokuvissa suorastaan ihan toisiksi kuin mitä kirjailija oli ehkä tarkoittanut. Jos olisin kirjailija, en varmaankaan katsoisi omasta kirjastani tehtyä elokuvaa. :-)