Uusi elämä SIM-kortille

Kävimme ukkelin kanssa yhden teleoperaattorin, Airtelin, liikkeessä, kun intialainen normaalikokoinen SIM-korttini piti vaihtaa pienempään; sellaiseen, joka mahtuisi iPhoneen. Olimme nähneet Lifestyle-tavaratalon vieressä melko isolta näyttävän Airtelin toimiston, jonne suunnistimme.

Ukkelillekin piti saada pienempi SIM-kortti, ja koska hänellä on postpaid-liittymä, meidät ohjattiin liikkeen yläkertaan, jossa postpaid-asiat hoidettiin. Toinen kerros muistutti hieman rähjäistä vinttihuoneistoa, jossa oli kaksi huonetta sekä muutama toimistopöytä tietokoneineen ja tuoleineen. Yhden pöydän takana istui mies, joka kertoi, että heillä ei ollut pieniä SIM-kortteja mutta että tilaamalla semmoisia kyllä saisi. Pienemmän kortin saisi tehtyä myös isommasta kortista pienemmäksi leikkaamalla. Minusta SIM-korttien leikkely kuulosti vähintäänkin epäilyttävältä, mutta kun ukkeli sanoi, että kortteja leikellään Suomessakin ja että tämä ei ole mikään intialaisten keksimä vilunkikeino, suostuin kortin leikkaamiseen.

Ojensimme normaalikokoiset SIM-korttimme Airtelin miehelle, joka alkoi askarrella korttien kanssa. Ei mennyt kuin hetki, kun SIM-kortit olivat pienentyneet minikokoisiksi. Rupesimme asentamaan kutistuneita SIM-kortteja puhelimiimme, mikä vaati hieman sorminäppäryyttä, sillä iPhonen SIM-luukku on puhelimen sivussa, ja luukun avaamiseen tarvitaan jonkinlainen terävä esine. Paremman kapineen puutteessa riisuin toisen korvakoruni, jolla saimmekin SIM-luukut aika kätevästi auki. Airtelin mies jatkoi puolestaan puuhastelua oman puhelimensa kanssa, itsekseen naureskellen ja ihan toisella planeetalla ollen. Uudet SIM-kortit sisään saatuamme odottelimme hetken... ja molemmat puhelimet ilmoittivat, että verkkoa ei löydy.

Kun kumpikaan puhelin ei toiminut, Airtelin mies laittoi vastentahtoisesti oman puhelimensa sivuun ja alkoi tutkia puhelimiamme. Hän epäili, että puhelimissa saattoi olla operaattorilukitus päällä, koska "kyllä nämä leikatut SIM-kortit ovat aina ennenkin toimineet". Kyse ei kuitenkaan voinut olla siitä, joten miehen piti ruveta oikein töihin. Mies räpelsi hetken puhelinten kanssa, ja sanoi sitten kättään ojentaen: "madam, pin". Minä aloin luetella miehelle PIN-koodiani, mutta mies keskeytti minut: ei, ei, en minä PIN-koodia halua, vaan sen korvakorun - miehellä itsellään kun ei ollut mitään, millä hän olisi saanut SIM-luukun auki. Mitä suotta; asiakkaiden korvakoruthan ajavat saman asian.

Taaksemme oli ilmestynyt odottelemaan vuoroaan toinen asiakas, nuorukainen, joka oli tullut hakemaan postpaid-liittymää. Hän oli asioinut toimistossa ilmeisesti samalla asialla aiemminkin, koska vaikutti niin kyllästyneeltä. Airtelin mies huuteli meidän ylitsemme takanamme istuneelle nuorukaiselle: onko sinulla nyt kaikki tarvittavat dokumentit mukana; todistus asuinpaikasta, kuvallinen henkilötunnus, valokuva ja maksu?

Mukana oli kuulemma kaikki tarvittava... mutta kävisikö asuinpaikan todisteeksi isän nimellä oleva sähkölasku? Airtelin mies hymisteli, että eihän se riitä alkuunkaan; mene hakemaan lisää papereita ja tule maanantaina uudestaan. Nuorukainen oli kuitenkin sinnikäs ja tarjosi seuraavaksi luottokorttilaskuaan - riittäisikö se? Airtelin mies oli edelleenkin nuiva, mutta päätti lopulta, että kopiot kummastakin yhdessä riittäisivät. Kopiointi ei kuitenkaan onnistuisi Airtelin liikkeessä, vaan kopiointi pitäisi käydä suorittamassa viereisen Lifestyle-tavaratalon toisessa kerroksessa. Nuorukainen kasasi kamppeensa ja lähti kopiomatkalle.

Airtelin mies jatkoi puuhastelua meidän puhelimiemme kanssa; siirteli SIM-korttejamme edestakaisin puhelimesta toiseen ja pilkkoi vielä yhden ylimääräisen SIM-kortinkin - eivätkä puhelimet sittenkään toimineet. Lopulta hän huusi alhaalta hätiin toisen miehen, joka hänkään ei saanut ongelmaa ratkaistua.

Kun pulmaa ei saatu yläkerrassa ratkaistua, meidät lähetettiin toisen miehen matkassa alakertaan ja tiskin ääreen, jossa oli juuri yksi perhe suunnittelemassa iPhonen ostoa. Liikkeessä ei kuitenkaan ollut yhtään iPhonea, jota ostamista suunnittelevat asiakkaat olisivat voineet tutkia, joten mies tyrkkäsi minun puhelimeni perheen eteen: tässä on yksi iPhone; kokeilkaa sitä, millainen se on. Minä seurasin vierestä kiukusta kihisten, kuinka vieraat ihmiset näpelöivät puhelintani - ties mitä tietoja he onnistuisivat sieltä kadottamaan!

Lopulta alakerran mies sujautti puhelimeni pöytänsä alle, jossa hän ilmeisesti liitti puhelimen tietokoneeseen. Sitten seurasi jumppaosuus: mies kyykki välillä pöydän alla ja ponkaisi taas välillä pöydän yläpuolelle näkyviin. En yhtään tiedä, mitä mies puhelimelleni tiskin alla teki, mutta viidessä minuutissa verkko kuitenkin löytyi ja puhelin alkoi toimia. Oli jo aikakin, sillä liike alkoi sulkea oviaan siltä illalta: vartija alkoi rullata metallisermiä ikkunoiden eteen, ja myyjät alkoivat sammutella valoja. Sain vihdoinkin puhelimen toimivana käteeni, ja päätin, että nyt en enää luovuttaisi sitä kenenkään muun haltuun.

Loppuhuipennuksena Airtelin mies heitti vielä yliolkaisesti hinnan palveluksistaan: 500 rupiaa. Hinta oli naurettavan korkea - sen olisi kuulunut olla vain murto-osa tuosta - mutta maksoimme mukisematta, jotta pääsimme lähtemään toimistosta mahdollisimman äkkiä.

Viimeiseksi tarkistin vielä, että minulla oli molemmat korvakorut korvissa.