Penkoessani eilen vaatehuoneen hyllyjä ylähyllyltä mätkähti lattialle painava Eurokankaan muovipussi. En muistanut lainkaan, mitä niin painavaa pussi mahtoi sisältää, joten raotin pussin suuta uteliaana. Kappas vain: viime kesänä ostamani takkikangas, josta minun oli ollut tarkoitus ommella itselleni syystakki. Olin tuolloin käynyt äitini kanssa Eurokankaassa ja päätynyt tonkimaan siellä ikävystyksissäni palakangaslaareja, jotka pursusivat kilohintaisia jäännöspaloja. Nostelin laareista ylös kankaita, levittelin niitä eteeni, ja yhtäkkiä ne alkoivat yksi toisensa jälkeen muuttua silmieni edessä upeiksi muotiluomuksiksi. Tunsin itseni melkein Muodin huipulle -kilpailijaksi, sillä aloin heti saada kankaista jännittäviä visioita.
Keräsin kainalooni useampaa kangasta, koska tämä tyttö rupeaisi nyt ompelemaan! Äitini ilmeisesti kuitenkin tuntee tyttärensä paremmin kuin tytär itse, sillä hän alkoi hieman toppuutella: kannattaisikohan nyt kuitenkin miettiä kaksi kertaa, ennen kuin ostat kaikki nuo kankaat, kun ne jäävät kuitenkin taas kuljeksimaan jonnekin. Asiaa mietittyäni totesin hieman vastentahtoisesti äitini olevan ehkä oikeassa, ja palautin kankaat laareihin. Takkikangas minun oli kuitenkin pakko ostaa, koska tarvitsin kipeästi uutta syystakkia, ja kangas oli niin halpakin: se maksoi vain 20 euroa!
Kotona takkikangas jäi odottelemaan sopivan kaavan löytymistä, koska niin muodin huipulla en vielä ole, että osaisin ommella ilman kaavoja. Inspiraatiotakin odottelin. Kaavan haeskelu kuitenkin keskeytyi, koska olimmekin lähdössä yhtäkkiä Intiaan, eikä Intiassa mitään syystakkia tarvitsisi. Takkikangas sai lopulta mukavan leposijan vaatehuoneen ylähyllyltä, josta se nyt sitten vuotta myöhemmin putosi silmieni eteen: Terve, tässä minä nyt taas olen! Vieläkö muistat, miten upea syystakki minusta piti tulla?
Näin jälkikäteen en voi kuin taas ihmetellä, mikä sai minut tuonkin takkikankaan ostamaan. Tosiasia on nimittäin se, että inhoan ompelemista yli kaiken! En tiedä, mistä inhoni johtuu, koska joskus menneisyydessä olen suorastaan tykännyt ompelemisesta ja saanut aikaiseksi ihan kokonaisia vaatekappaleita. Nyt saan algeerisen reaktion pelkästä ompelukoneen ajattelemisestakin, ja jos joudun pakosta ompelemaan jotain, kuten verhot tai lyhentämään housut, käytössäni ovat kyllä kaikki kirosanat, mitä suomen kielestä löytyy. Usein tulee keksittyä vielä muutama uusikin. :-) Ihailenkin suunnattomasti sellaisia ihmisiä, jotka tuosta vain surauttavat ompelukoneella valmiiksi upeita vaatteita, hymyssä suin ja hermojaan menettämättä.
Voisinkohan päästä ompeluinhoni yli jotenkin? Kaikkien ei tietenkään tarvitse pitää kaikesta eikä osata tehdä kaikkea, mutta olisi kiva saada ainakin tämä takki joskus valmiiksi. Ensin pitäisi kyllä ehkä vähän miettiä, miksi ompelu on minusta niin hirveän vastenmielistä. Sillä tavalla saattaisin päästä inhostani eroon.
Jo alkuun pääseminen on minusta ylitsepääsemättömän vaikeaa. Jos löydän sopivan kaavan, en löydä kivannäköistä kangasta. Jos löydän kivannäköisen kankaan, en löydä sopivaa kaavaa. Pitäisi kai mennä kirjastoon ja istua siellä 15 tuntia selailemassa käsityölehtiä - swahilinkieliset mukaan lukien - jotta sopiva malli löytyisi. Kangaskauppaan menokin aina hieman jännittää; minä kun en erota edes sisustuskankaita vaatetuskankaista. Tätäkin takkikangasta ostaessani piti vielä varmistella myyjältä, että onhan kangas varmasti takkikangasta. Myyjä oli hetken hiljaa ja totesi sitten, että kyllä siitä takinkin voi tehdä, vaikka se housukangasta onkin. :-D
Jos käy niin ihmeellisesti, että sopiva malli ja sopiva kangas sattuvat löytymään (ja molemmat päätyvät vielä minun haltuuni!), alkaa se hirvein vaihe: kaavojen piirtäminen ja kangaspalojen leikkely. Kaava-arkeista tulee mieleen ihan kouluaikojen suunnistuskartat, jotka olivat nekin täynnä kummallisia viivoja ja merkkejä ja jotka eivät nekään koskaan vastanneet todellisuutta. Kaavojen piirtämisen jälkeen pitäisi vielä leikata kankaasta samanmalliset palaset, ja auta armias, jos kaavapala tai kangas on väärinpäin: siinä meni sekin kallis kangas taas pilalle!
Hulpio, saumanvara, päärme, tukikangas, vinokaitale, koristekaitale, muotokaitale, halkiokaitale, aukileikkaus, ommeljuova... Siis täh? Mitä kieltä tämä on? Ei suomea ainakaan.
Koska minulla ei ole mitään erillistä työpöytää, jossa ompelukone voisi koko ajan köllötellä, konetta pitää raahata edestakaisin. Kun aloitan ompelun, kone pitää raahata keittiön pöydälle, ja kun taas lopetan, se pitää raahata takaisin vaatehuoneen lattialle. Vaatehuoneeseen, keittiöön, vaatehuoneeseen, keittiöön, vaatehuoneeseen...
Jos ompelu olisikin vain suoraan ajelua kangasta pitkin, niin ehkä minäkin silloin tykkäisin siitä. Mutta kun suurin osa "ompelemisesta" on oheistoimintoja, jotka kysyvät kärsivällisyyttä ja hermoja paljon enemmän kuin mitä minulle on suotu: ohjeiden tavaamista yhä uudelleen ja uudelleen (kun ei ymmärrä, niin ei ymmärrä), kangaspalojen asettelua, huolittelua, napinläpien kanssa nyhräämistä, laskostamista ja poimuttamista, vetoketjujen kanssa tuskailua, mittaamista ja PURKAMISTA, kun TAAS meni vikaan.
Jos sattuu käymään sellainen ihme, että vaate kaikesta huolimatta kuitenkin joskus valmistuu, saattaa käydä niinkin, että lopputulos ei miellytä minua lainkaan. Vaate on liian plörö, telttamainen, epäistuva, tönköttävä tai muuten vain ufon näköinen. On suunnattoman epäreilua, että ommellessa joutuu vuodattamaan verta, hikeä ja kyyneleitä, jos lopputulos ei sitten miellytäkään. Koskaan kun ei voi etukäteen tietää, millainen pulla uunista putkahtaa! (Tästä tulikin muuten mieleeni, että tämä on yksi niistä syistä, miksi vihaan myös leipomista. :-) Leipomisvihaani olenkin pohtinut jo aiemmin ruokablogissani.) Jos ja kun lopputulos ei miellytäkään, kaikki työ on mennyt hukkaan, ja se jos mikä ottaa päähän.
Nyt pitää varmaankin lähteä metsästämään niitä takin kaavoja, koska se kangashan minulla jo on. Vai odottelisinkohan vielä muutaman vuoden, jos takki vaikka sattuisi valmistumaan itsestään? :-D
Keräsin kainalooni useampaa kangasta, koska tämä tyttö rupeaisi nyt ompelemaan! Äitini ilmeisesti kuitenkin tuntee tyttärensä paremmin kuin tytär itse, sillä hän alkoi hieman toppuutella: kannattaisikohan nyt kuitenkin miettiä kaksi kertaa, ennen kuin ostat kaikki nuo kankaat, kun ne jäävät kuitenkin taas kuljeksimaan jonnekin. Asiaa mietittyäni totesin hieman vastentahtoisesti äitini olevan ehkä oikeassa, ja palautin kankaat laareihin. Takkikangas minun oli kuitenkin pakko ostaa, koska tarvitsin kipeästi uutta syystakkia, ja kangas oli niin halpakin: se maksoi vain 20 euroa!
Kotona takkikangas jäi odottelemaan sopivan kaavan löytymistä, koska niin muodin huipulla en vielä ole, että osaisin ommella ilman kaavoja. Inspiraatiotakin odottelin. Kaavan haeskelu kuitenkin keskeytyi, koska olimmekin lähdössä yhtäkkiä Intiaan, eikä Intiassa mitään syystakkia tarvitsisi. Takkikangas sai lopulta mukavan leposijan vaatehuoneen ylähyllyltä, josta se nyt sitten vuotta myöhemmin putosi silmieni eteen: Terve, tässä minä nyt taas olen! Vieläkö muistat, miten upea syystakki minusta piti tulla?
Näin jälkikäteen en voi kuin taas ihmetellä, mikä sai minut tuonkin takkikankaan ostamaan. Tosiasia on nimittäin se, että inhoan ompelemista yli kaiken! En tiedä, mistä inhoni johtuu, koska joskus menneisyydessä olen suorastaan tykännyt ompelemisesta ja saanut aikaiseksi ihan kokonaisia vaatekappaleita. Nyt saan algeerisen reaktion pelkästä ompelukoneen ajattelemisestakin, ja jos joudun pakosta ompelemaan jotain, kuten verhot tai lyhentämään housut, käytössäni ovat kyllä kaikki kirosanat, mitä suomen kielestä löytyy. Usein tulee keksittyä vielä muutama uusikin. :-) Ihailenkin suunnattomasti sellaisia ihmisiä, jotka tuosta vain surauttavat ompelukoneella valmiiksi upeita vaatteita, hymyssä suin ja hermojaan menettämättä.
Voisinkohan päästä ompeluinhoni yli jotenkin? Kaikkien ei tietenkään tarvitse pitää kaikesta eikä osata tehdä kaikkea, mutta olisi kiva saada ainakin tämä takki joskus valmiiksi. Ensin pitäisi kyllä ehkä vähän miettiä, miksi ompelu on minusta niin hirveän vastenmielistä. Sillä tavalla saattaisin päästä inhostani eroon.
Jo alkuun pääseminen on minusta ylitsepääsemättömän vaikeaa. Jos löydän sopivan kaavan, en löydä kivannäköistä kangasta. Jos löydän kivannäköisen kankaan, en löydä sopivaa kaavaa. Pitäisi kai mennä kirjastoon ja istua siellä 15 tuntia selailemassa käsityölehtiä - swahilinkieliset mukaan lukien - jotta sopiva malli löytyisi. Kangaskauppaan menokin aina hieman jännittää; minä kun en erota edes sisustuskankaita vaatetuskankaista. Tätäkin takkikangasta ostaessani piti vielä varmistella myyjältä, että onhan kangas varmasti takkikangasta. Myyjä oli hetken hiljaa ja totesi sitten, että kyllä siitä takinkin voi tehdä, vaikka se housukangasta onkin. :-D
Jos käy niin ihmeellisesti, että sopiva malli ja sopiva kangas sattuvat löytymään (ja molemmat päätyvät vielä minun haltuuni!), alkaa se hirvein vaihe: kaavojen piirtäminen ja kangaspalojen leikkely. Kaava-arkeista tulee mieleen ihan kouluaikojen suunnistuskartat, jotka olivat nekin täynnä kummallisia viivoja ja merkkejä ja jotka eivät nekään koskaan vastanneet todellisuutta. Kaavojen piirtämisen jälkeen pitäisi vielä leikata kankaasta samanmalliset palaset, ja auta armias, jos kaavapala tai kangas on väärinpäin: siinä meni sekin kallis kangas taas pilalle!
Hulpio, saumanvara, päärme, tukikangas, vinokaitale, koristekaitale, muotokaitale, halkiokaitale, aukileikkaus, ommeljuova... Siis täh? Mitä kieltä tämä on? Ei suomea ainakaan.
Koska minulla ei ole mitään erillistä työpöytää, jossa ompelukone voisi koko ajan köllötellä, konetta pitää raahata edestakaisin. Kun aloitan ompelun, kone pitää raahata keittiön pöydälle, ja kun taas lopetan, se pitää raahata takaisin vaatehuoneen lattialle. Vaatehuoneeseen, keittiöön, vaatehuoneeseen, keittiöön, vaatehuoneeseen...
Jos ompelu olisikin vain suoraan ajelua kangasta pitkin, niin ehkä minäkin silloin tykkäisin siitä. Mutta kun suurin osa "ompelemisesta" on oheistoimintoja, jotka kysyvät kärsivällisyyttä ja hermoja paljon enemmän kuin mitä minulle on suotu: ohjeiden tavaamista yhä uudelleen ja uudelleen (kun ei ymmärrä, niin ei ymmärrä), kangaspalojen asettelua, huolittelua, napinläpien kanssa nyhräämistä, laskostamista ja poimuttamista, vetoketjujen kanssa tuskailua, mittaamista ja PURKAMISTA, kun TAAS meni vikaan.
Jos sattuu käymään sellainen ihme, että vaate kaikesta huolimatta kuitenkin joskus valmistuu, saattaa käydä niinkin, että lopputulos ei miellytä minua lainkaan. Vaate on liian plörö, telttamainen, epäistuva, tönköttävä tai muuten vain ufon näköinen. On suunnattoman epäreilua, että ommellessa joutuu vuodattamaan verta, hikeä ja kyyneleitä, jos lopputulos ei sitten miellytäkään. Koskaan kun ei voi etukäteen tietää, millainen pulla uunista putkahtaa! (Tästä tulikin muuten mieleeni, että tämä on yksi niistä syistä, miksi vihaan myös leipomista. :-) Leipomisvihaani olenkin pohtinut jo aiemmin ruokablogissani.) Jos ja kun lopputulos ei miellytäkään, kaikki työ on mennyt hukkaan, ja se jos mikä ottaa päähän.
Nyt pitää varmaankin lähteä metsästämään niitä takin kaavoja, koska se kangashan minulla jo on. Vai odottelisinkohan vielä muutaman vuoden, jos takki vaikka sattuisi valmistumaan itsestään? :-D
Hehhe, hauskoja juttuja täällä taas vaikka kuinka paljon varastossa, mistä niin paljon keksitkin sanottavaa.
VastaaPoistaTämäkin kangasjuttu, näkisitpä minun kaappini... Siis joskus ammoin ompelin ahkeraan minäkin, vaan jo kauan kauan sitten lopetin, outoa vaan että kankaiden ostelu ei loppunut samaan aikaan..se on varmaan jonkunsortin vaikeasti eliminoitavissa oleva addikti. Nyt lopulta olen onnistunut vieroittamaan itseni ainakin sen verran, että kierrän kangaskaupat kaukaa.
Itsekin olen sortunut ostamaan monia monia kankaita ihan vain kun ne näyttävät hyvältä. Ja itse ompelu on joskus kestänyt niin kauan että paidan valmistuttua oma koko on jo ehtinyt muuttua että ei se sovikkaan päälle :).
VastaaPoistaTykkäisin kyllä ompelusta ja kaavojen piirtämisestä, jos joku leikkaisi minulle kankaat... Ja jos ne valmistuisivat takuuvarmasti ilman purkamisia (ohjeita ei sitten kannata etukäteen lukea liian pitkälle, arvaile vain miten ne jatkuvat).
Vinkkinä ompelukoneen säilyttämiseen: ei sitä siitä ruokapöydältä tarvitse siirtää, annat sen vain olla siinä reunalla, ainahan sitä siinä vieressä sopii syömään. Oma koneeni saattaa olla parikin kuukautta aina pöydällä odottelemassa jatkoa :)
Sirokko, no onneksi on muitakin, jotka varastoivat kankaita. :-) Minulle noita kankaita ei ole onneksi ihan hirveästi kertynyt, koska en tavallisesti kangaskauppoihin eksy. Mutta sitten jos satun jonkun kanssa sinne menemään, niin johan sieltä meinaa tarttua mukaan vaikka mitä. Minulla on myös aikamoinen varasto virkkaus- ja neulontalankoja, kun innostus on lopahtanut yhtä nopeasti kuin se alkoikin. :-D
VastaaPoistaPikku Silppu, tuo koon muuttuminen on tuttua minullekin. :-) Kaikkein nolointa on sellainen, jos rupeaa tekemään lapselle jotakin vaatetta, mutta sitten alkaakin jostain syystä laiskottaa kesken homman, ja homma jää kesken. Lapset kun kasvavat niin hirveän nopeasti! Minulla on varastossa mm. yksi kummipojalle neulottu pusero, joka ei koskaan päätynyt saajalleen...
Kiitos tuosta ohjeiden lukuvinkistä! Minulla onkin varmaan se ongelma, että yritän sisäistää koko ohjeen heti alussa, ja sitten epätoivo iskee, ennen kuin olen edes alkanut ommella. Pitäisi kai vain rohkeasti ryhtyä hommaan. Ompelukoneen säilyttämisvinkki on myös hyvä, vaikka meillä on jo muutenkin roinaa siinä pöydän kulmalla. ;-) Mutta ehkä se toimisi samalla myös jonkinlaisena kannustuksena ja muistutuksena kesken olevasta työstä: alapas taas ommella. :-)
Minullakin on monta pientä ompeluprojektia suunnitteilla, mutta en voi sietää ompelemista. Haaveilen siitä, että voisin tehdä kotiin verhot, tyynyt ja pussilakanat itse, mutta ei toivoakaan... saan vaan koneen neulan katkaistua ja hirveät solmut aikaiseksi 5 minuutin aikana. Uskon todella siihen, että jotkut on luotu ompelemaan ja toisilla ei ole toivoakaan...
VastaaPoistaOdotan mielenkiinnolla, mitä takistasi tulee... onhan tuo aika kunnianhimoinen projekti joten jos saat sen valmiiksi niin itsekunnioitus varmasti kasvaa kertaheitolla! Tsemppiä.
Minullakin on nyt aika reilusti kankaita kaapissa kun löysin niitä halpoja Vallilan kankaita,jotka vaan ovat kaapissa,enkä osaa edes ommella! Minulla on trauma ompelukoneista,sillä ihan tokalla tai ekalla luokalla neula meni sormen läpi,mutta joskus olen fantasisoinut siitä,että osaisin käyttää konetta.Sinusta paljastui uusi juttu,että osaat ommella ja vielä takinkin. Ehkä se ompeluinho menee ohitse jos löytyy joku aivan tosi hyvä 'kaava;D
VastaaPoistaHahaa, tämä ei ollut mikään helppo postaus, hampaiden kiristely alkoi jo alkumetreillä, sen verran hyvin kuvasit kaikkia omia tuntemuksiani :D
VastaaPoista"Nostelin laareista ylös kankaita, levittelin niitä eteeni, ja yhtäkkiä ne alkoivat yksi toisensa jälkeen muuttua silmieni edessä upeiksi muotiluomuksiksi. Tunsin itseni melkein Muodin huipulle -kilpailijaksi, sillä aloin heti saada kankaista jännittäviä visioita."
Kyllä, siis kaikkihan näin tekee vai mitä?
Siinä vaiheessa kun kaapissa on neljä äärimmilleen täyteen tungettua supermarketin muovipussia täynnä kankaita voisi hiljalleen pohtia a.osaanko ommella b.kannattaako hamstrata kankaita ja päätelmänä c. kannattaako mennä ylipäätään kangaskauppaan... :DD
Myötätuntoa herätti myös pohdintasi onko joku kangas sisustuskangasta vai vaatekangasta ja minkä vaatteen kangasta... Monet kummeksuvat katseet olen myös saanut myyjien puolelta osalleni kun olen kailottanut kaupassa tekeväni milloin mistäkin sadetakkimateriaalista tyynynpäällisen tms. :)
Anna, olen ihan samaa mieltä siitä, että kaikkia ei vain ole luotu ompelemaan! Minustakin olisi ihanaa, jos osaisi itse ommella kaikkia kodinsisustusjuttuja, mutta kun ei, niin ei. Viimeksi yritin ommella verhoja, ja se oli ihan kamalaa! En saanut millään verhoa saman mittaiseksi, vaan toinen puoli oli aina pitempi kuin toinen. Ja ne reunojen käännösjututkin (en nyt muista, miksi niitä kutsutaan, hihii) jäivät roikkumaan rumasti, kun käänsin ne vain silleen yhteen kertaan. Nyt ne verhot kuitenkin komistavat meidän makuuhuonetta, ja minua ärsyttää joka kerta, kun vain vilkaisenkin niitä. :-D
VastaaPoistaYaelian, minusta on jo tarpeeksi hirveää, jos neula katkeaa ommellessa, saati sitten että se menisi vielä sormenkin läpi! Auts! En kyllä yhtään ihmettele, jos sinulle on jäänyt siitä trauma.
Periaatteessa minä kai osaisin ommella, kun olen joskus ennenkin osannut, mutta en muista ompelusanastoa enää yhtään, ja kaikki muukin tuntuu unohtuneen. Viimeistään homma tyssää kärsivällisyyden puutteeseen, jos ei muuhun. :-)
Taika, hihii, ihanaa kun on olemassa sielunsisaria, ainakin tässä asiassa. :-)
En tiedä, saavatko kaikki muutkin kankaista jotain visioita, mutta ehkä niiden muiden visioilla on enemmän mahdollisuuksia toteutua. Minulla kun se tuntuu menevän niin, että mitä hienommat visiot, sitä varmemmin ne jäävät pelkiksi visioiksi. :-D
Voi että minua nauratti nuo sinun neljä muovipussiasi. Oikein pystyn näkemään ne silmissäni, kuinka ne tursuavat kankaita. :-D Kannattaisi ehkä vältellä sitä kangaskauppaa kokonaan, hihii.
Miksei kangaskaupoissa voi olla selvästi merkitty, mitkä kankaat ovat sisustukseen tarkoitettu ja mitkä vaatteisiin. Aina joudun kyselemään myyjiltä, että missä mikäkin osasto on, ja tuntuu niin hirveän nololta, kun en erota verhokangasta paitakankaasta. Mutta ehkä kankaiden osto olisi liian helppoa, jos niissä vielä lukisikin, mihin ne on tarkoitettu. :-)
Ompeleminen.. huokaus.. en ole kyllä ikinä osannut ommella yhtään mitään. Haastoin ystäväni ninarskun tyynyntekoon kerran. Deadline oli huhtikuun loppu... pari vuotta sitten. huokaus. Minun kangas on vieläkin hyllyllä pussissa. Ei uskalla! iiiiik! Ompeleminen on pelottavaa.
VastaaPoistaLaura, ompeleminen on pelottavaa! Kun siihen liittyy niin paljon sellaisia juttuja mitä ei osaa, ja on niin paljon mitä voi mennä vikaan. Mutta olen nyt päättänyt ainakin yrittää sitä perhanan takin tekoa, tai ehkä teen vain jonkun munkin kaavun, kun siinä ei ainakaan ole hirveästi ompelemista, hihii.
VastaaPoistaAivan ihana neulatyyny! Itse rakastan neulatyynyjä ja lempparini on mummola peritty, jossa täytttenä on mummon omia hiuksia varmaan 50-luvulta :).
VastaaPoistaKiitos, Suzhouren. Minullekin tuo neulatyynyt on kovin rakas; onhan se ihan omin pikku kätösin tehty. :-) Onpa sinulla neulatyynyssä arvokasta täytettä!
VastaaPoista