Kruununhaka-päivä

Kävin taas pienellä pyrähdyksellä Itä-Suomessa vanhempiani moikkaamassa. Iskä siellä keräili metsästä ämpärikaupalla puolukoita, ja äiti sitten keitteli niitä.

Puolukka yli laidan!

Minä en tehnyt mitään erikoista moneen päivään, jollei kummityttöni synttäreitä lasketa mukaan. Kotiinviemisiksi mukaani lähti taas monta pakettia iskän kalastamia ahvenia, marjamehuja sekä puolukkaa joka muodossa, vaikka en mikään puolukan suuri ystävä olekaan. Jotenkin sitä vain iskee ahneus näissä metsän ja luonnon antimissa: onhan niitä otettava, kun kerran ilmaisiksi saa. :-)


Tämä Kruununhaka-päivä -postaus on vähän ajastaan jäljessä, sillä Kruununhakaa juhlittiin jo viime viikolla. (Kruununhaka on yksi Helsingin kaupunginosista.) Satuimme viettämään kyseisenä päivänä ystäväni kanssa aurinkoista loppukesän päivää Tervasaaressa, ja rupesimme ihmettelemään, miksi orkesteri soitti jossakin. Menimme uteliaina tietysti katsomaan, mistä oli kyse, ja päädyimme keskelle Kruununhaka-päivää, iltama-tapahtumaa, jonka ilmeisesti Kruununhaan asukasyhdistys järjestää vuosittain. Jäimme paikalle seurailemaan ohjelmaa ja nauttimaan ruokatelttojen antimista.

Mukana oli kaikenikäisiä ihmisiä, mutta erityisesti lapsiperheitä oli liikkeellä paljon.

Orkesteri paljastui puhallinorkesteri Toimela Brassiksi.

Orkesterin lisäksi tilaisuudessa esiintyi myös Jussi Raittinen, jolla oli suuria ongelmia esityksen käynnistämisen kanssa. Äänentoistolaitteet eivät meinanneet millään toimia, ja Raittinen joutui aloittamaan alusta ainakin kolme kertaa. Pari kertaa Raittinen käski orkesterin vetämään jonkun biisin sillä välin, kun laitteita korjattiin. Herralla taisi hermo hieman mennä. :-D

Raittisen kitara.

Raittinen ja kitara.

Raittisen musiikki ei oikein iske makuhermooni, mutta kyllähän sekin siinä juhliessa meni. :-) Melkein kyllä meinasi myötähäpeä iskeä, kun esitystä ei meinattu saada alkuun sitten millään. Ensimmäisen onnistuneen biisin jälkeen helpottuneet aplodit tulivatkin ihan suoraan sydämestä - viimeinkin onnistunut yritys!

Lohisoppa oli todella hyvää, ja sen kanssa sai talouspaperiin käärityn ruisleipäpalan. Makkarakin maistui hyvältä (ei ehtinyt kuvaan). :-)

Yleisöä.

Lisää yleisöä.

Naurujoogakin kuului ohjelmanumeroihin. Haha!

Lopulta ilta kääntyi yöksi, ja oli aika lähteä kotiin. Kotimatkalla minulla oli hieman teknisiä ongelmia, kun läksin metrolla vahingossa väärään suuntaan. Sellaista se on, kun lähtee Espoon perukoilta Helsingin keskustaan seikkailemaan. :-D Onneksi sentään huomasin virheeni heti seuraavalla asemalla - ja kerkesin vielä viimeiseen metroon!

Koiramaista elämää

Allun kirjoitettua postauksen ihanasta koiruliinista, joka osaa lätkäistä tassua high five -tyyliin, muistin, että yhdellä minunkin koiraystävälläni on erikoistaito: se osaa pyytää pöydästä herkkuja heiluttelemalla tassujaan hauskasti ilmassa. Tässä video todisteeksi ystäväni poikkeuksellisista taidoista. :-)


Olen monesti miettinyt, onkohan koiran elämä niin leppoisaa kuin miltä se näyttää. Onneksi pääsin raottamaan hieman koiraelämän saloja, kun pääsin käsiksi erään toisen koiruuden päiväkirjaan. Tässä ote tämän ystävän päiväkirjasta:

25.8.2011 Hau, hau, päiväkirja!

Aamu alkoi tavalliseen tapaan, kun kävin tervehtimässä postinjakajaa postiluukun raosta. Naapurin Pele komppasi minua, ja pian haukahtelimme toisillemme ovien läpi. Isäntä heitti minua sukalla, ja minä pomppasin isännän ja emännän päälle sänkyyn.

Kun isäntä oli lähdössä töihin, tein isännälle hieman jekkua, ja piilotin hänen kenkänsä. Isäntä haeskeli kenkäänsä tosi pitkään ja manasi koko ajan hirveästi. Minä seurasin tilannetta sohvan takaa. Lopulta isäntä löysi kenkänsä (pyykkikorista), mutta unohti lounasrasiansa kotiin.

Minulla oli kova pissihätä, mutta emäntä höpisi puhelimessa ihan hirveän kauan. Minä retuutin kaulapantaa ympäri huushollia ja vispasin hännälläni niin, että se meinasi lähteä irti. Yritin myös tehdä äänimerkkejä tiputtamalla muun muassa yhden kattilan tiskipöydältä. Lopulta pääsin ulos ja lempipuuhaani, eli haistelemaan kavereiden pissejä.

Vietimme koirapuistossa ainakin puoli päivää, ja emäntä valitti saaneensa raittiin ilman myrkytyksen. Mitähän sekin oikein tarkoittaa? Puistossa tapasin kaksi hyvää ystävääni, Sepon ja Toffen, joiden kanssa juoksin kilpaa niin, että aita meinasi kaatua. Emäntä heitteli frisbee-lätkää veteen, ja minä tunnollisena poikana noudin, vaikka en yhtään tykkää, kun turkki kastuu. Ravistelin itseäni pitkään ja hartaasti ihan emännän vieressä, ja emäntä kirkui. Minua nauratti niin, että piti kieriskellä vielä hiekassakin.

Kotimatkalla kävimme kaupassa, jonka edessä joku karvainen mies kävi rapsuttamassa minua. Olikohan hän jotain sukua koiralle? Kauppakassi haisi niin hyvälle, että nuuskin sitä melkein koko matkan kotiin. Kotona juoksin ympäri huushollia, koska tiesin, että pian saisin lempimakkaraani. Voi veljet, mikä nautinto!

Illalla kävimme vielä kävelyllä, joka kyllä loppui aika lyhyeen, koska minulla ei kuulemma ole mitään käytöstapoja. Minkä minä sille voin, että ihmiset levittelevät piknik-herkkujaan ympäri puistoa. Emäntä sanoi, että koska olin tänään niin tuhma, en saa huomenna ollenkaan koiranmakkaraa. Nyt mökötän sängyn alla enkä tule esiin, ennen kuin emäntä oikein maanittelee.

Hississäkö muka tylsää?

Meidän talossamme on maailmankaikkeuden hitain hissi. Katsoin kerran huvikseni kellosta, kuinka kauan hissimatka pohjakerroksesta seitsemänteen kerrokseen kestää, ja se kesti aika tarkalleen puoli minuuuttia. Jos siis matkustan edestakaisin hissillä keskimäärin kolme kertaa päivässä, seison hississä päivittäin yhteensä kolmen minuutin ajan. Kuukaudessa tämä tekee 90 minuuttia ja koko vuodessa peräti 18 tuntia!

Hissimme on myös äärettömän ruma, ja joskus huonoina päivinä se jää kerrosten väliin jumiin. Siellä ei voi oikein tehdä muuta kuin tuijotella räikeän oransseja seiniä tai omaa peilikuvaansa, joka näyttää hississä tavallistakin kammottavammalta. Loisteputki paljastaa joka ikisen rypyn, silmäpussit, töhriintyneen ripsivärin, väärissä paikoissa kasvavat ihokarvat ja kaikki muut kauneusvirheet armottomasti. Jos hissiin sattuu samaan aikaan muitakin, kauneusvirheiden tarkastelu on erityisen viihdyttävää puuhaa, kun voi samalla kommentoida toisenkin naamaa.

Hississä voisi kuitenkin tehdä paljon muutakin, jos vain olisi pokkaa! Löysin paljon hyviä vinkkejä, joiden avulla hissimatka sujuisi paljon rattoisammin. Pitäisiköhän yllättää naapurit ja kokeilla jotakin näistä. :-)

Näin saat vaihtelua hissimatkaan:

Astu hissiin hyvin pelokkaan näköisenä ja kerro muille
matkustajille, että tämä on sinun ensimmäinen lentosi.

Kättele jokaista hissiin tulijaa ja kerro, että olet tämän hissin
hissikapteeni. Kysy, mihin kerrokseen jokainen kyytiin tuleva
matkustaja on menossa, ja paina hänelle kyseisen kerroksen nappia.

Sano kesken matkaa "ring, ring", vetäise taskustasi esiin banaani
ja ala puhua siihen.

Päästele suustasi ralliauton ääniä aina, kun joku astuu kyytiin
tai jää kyydistä pois.

Jos hississä on itsesi lisäksi vain yksi matkustaja, koputa
häntä olkapäälle ja teeskentele sitten, että se et ollut sinä.

Laita käteesi käsinukke ja juttele muille matkustajille
sen välityksellä.

Kun joku yrittää täpötäydessä hississä puhua jotakin, ala kiljua:
"jotkut yrittävät nukkua täällä!"

Pidä hissin ovea auki ja sano, että odotat ystävääsi. Sulje ovi
hetken päästä ja ala kysellä kuulumisia näkymättömältä
ystävältäsi.

Ota mukaasi kamera ja zuumaile pitkään ja hartaasti kaikkia
kanssamatkustajia.

Raota kassiasi, tuijottele huolestuneena sen sisään ja kysy:
"onko siellä tarpeeksi happea?"

Selitä kaikille hississä olijoille, että tämä hissi näyttää aivan samalta
kuin kaikkien muidenkin kerrosten hissit.

Sano "ding" jokaisen kerroksen kohdalla, jonka ohi hissi menee.


Ota mukaasi twister-peli ja kysy, haluaisivatko muut pelata.


Tuijota herkeämättä jotakuta kanssamatkustajaasi. Ilmoita sitten
suureen ääneen: "sinä olet yksi NIISTÄ", ja siirry hissin
kauimmaiseen nurkkaan.

Teeskentele levitoivasi ja kysy sen jälkeen muilta matkustajilta,
kuinka korkealle nousit.

Tuo mukanasi kukkaruukkuja ja asettele niitä hissin strategisiin
paikkoihin. Kun joku kysyy, mitä oikein teet, vastaa, että et
matkusta hissillä, joka ei ole fung shwei.

Astu hissiin paljain päin ja kysele muilta matkustajilta, mitä
mieltä he ovat hatustasi.

Tönäise ohimennessäsi jotakuta, madalla ääntäsi
ja kuiskaa: "tuntuiko se sinustakin hyvältä?"

Kun olet tulossa omaan kerrokseesi, heittäydy tunteelliseksi
ja pyydä muilta ryhmähali. Sano, ettet koskaan unohda
heitä.

Vinkit on löydetty täältä, täältä ja täältä.

Oli Lohjalla pienoinen kahvila

Harrastimme joskus muinoin ukkelin kanssa aika paljon huviajeluja. Homma eteni niin, että menimme autoon istumaan, lähdimme ajamaan ja katsoimme, mihin lopulta päätyisimme. (Ai miten niin meidän elämä on tylsää? :-D) Yhden tämmöisen ajelun seurauksena päädyimme muutama vuosi sitten Tammisaaren kautta Lohjalle, Kahvitupa Nina Maria -nimiseen kahvilaan.

Tänä kesänä mies on ollut niin töihin uppoutunut, ettei huviajeluista ole ollut puhettakaan. Tänään hän kuitenkin oli pitkästä aikaa hieman töistä vapaa ja ilmoitti vielä kaiken kukkuraksi haluavansa lähteä käymään jossakin. Mieleeni tuli tuo lohjalainen kahvila, joka oli valloittanut minut heti ensi visiitillä: voitaisiinko lähteä käymään siellä? Niin sitä sitten ajettiin kahville viidenkymmenen kilometrin päähän. :-)

Ulkoapäin kahvila ei näytä mitenkään erityiseltä...

...mutta heti sisälle astuttaessa kahvila hurmaa vanhan ajan hengellään.

Kahvilassa on kaksi tasoa, katutaso sekä kahvilan takaosassa sijaitseva korotettu tila, joka on kuin suoraan mummon kammarista. Siellä voi nauttia kahvinsa ja siirtyä samalla ajassa vuosikymmenien taakse.

Kahvilassa on paljon ihania yksityiskohtia ja kauniita esineitä vuosien takaa.

 

Ruoka- ja juomapuolikin on kunnossa, sillä kahvilan tuotteet ovat aikamoisen herkullisia.

Hinnat on kirjoitettu hauskasti vitriinilasiin.

Oma annokseni, pala tyrnimarjajuustokakkua ja kahvi. Herra vetäisi karjalanpiirakan munavoilla ja jättimäisen palan Brita-kakkua. Eikä ollut laktoosi-intoleranssista tietoakaan. :-)

Kahvilakäynnin jälkeen tarkastelimme Lohjaa hieman muutenkin, ja minä halusin käydä katsomassa Lohjan kirkkoa, joka katto komeili kadun päässä miltei pahaenteisen näköisenä.

Kirkon edessä oli hienoimpiinsa pukeutunutta väkeä, minkä syy selvisi, kun näimme pihalla odottelevan auton.

Kirkossa oli siis häät, mutta koska kirkon ulko-ovet olivat auki, yritin päästä sisälle töllistelemään. Yritykseni tyssäsi kuitenkin sisäovelle, jossa minua oli vastassa joku kirkon työntekijä. Hän hätisti minut ulos miltei kauhistuneen näköisenä: tuommoinen hampuusi yrittää tunkea tänne hienojen häävieraiden keskelle.:-D

Emme siis nähneet kirkkoa sisältä, vaan jouduimme tyytymään pieneen kävelyyn hautausmaalla. Mies ihmetteli, kun Suomessa hautausmaat ja kirkot ovat aina vierekkäin; Intiassahan hautausmaat ja temppelit ovat eri paikoissa. Temppeleitä pidetään Intiassa puhtaina ja pyhinä paikkoina ja hautausmaita kuolleiden takia "saastuneina". Siksi temppelit ja hautausmaat eivät mitenkään voi olla toistensa läheisyydessä.

Kaikki hindut eivät polta kuolleita, vaan jotkut hautaavat ne hautausmaille aivan kuten mekin. Minäkin olen nähnyt Hyderabadissa aika monta hautausmaata. Vaikka olemme olleet ukkelin kanssa yhdessä iät ja ajat, tulin vasta nyt kysyneeksi, millainen käytäntö heidän perheessään on. Olin jotenkin ihan automaattisesti ajatellut, että mieheni perhe ilman muuta polttohautaa. Ällistykseni olikin melkoinen, kun mies kertoi, että heidän perheessään kuolleet haudataan maahan, heidän omalle perhehautausmaalleen, joka sijaitsee mieheni isoisän kotipaikan lähellä. Kuolema on kai sen verran karteltava puheenaihe, ettei tämmöisistäkään ole tullut ennen keskusteltua.

Ompelukammoisen vuodatuksia

Penkoessani eilen vaatehuoneen hyllyjä ylähyllyltä mätkähti lattialle painava Eurokankaan muovipussi. En muistanut lainkaan, mitä niin painavaa pussi mahtoi sisältää, joten raotin pussin suuta uteliaana. Kappas vain: viime kesänä ostamani takkikangas, josta minun oli ollut tarkoitus ommella itselleni syystakki. Olin tuolloin käynyt äitini kanssa Eurokankaassa ja päätynyt tonkimaan siellä ikävystyksissäni palakangaslaareja, jotka pursusivat kilohintaisia jäännöspaloja. Nostelin laareista ylös kankaita, levittelin niitä eteeni, ja yhtäkkiä ne alkoivat yksi toisensa jälkeen muuttua silmieni edessä upeiksi muotiluomuksiksi. Tunsin itseni melkein Muodin huipulle -kilpailijaksi, sillä aloin heti saada kankaista jännittäviä visioita.

Keräsin kainalooni useampaa kangasta, koska tämä tyttö rupeaisi nyt ompelemaan! Äitini ilmeisesti kuitenkin tuntee tyttärensä paremmin kuin tytär itse, sillä hän alkoi hieman toppuutella: kannattaisikohan nyt kuitenkin miettiä kaksi kertaa, ennen kuin ostat kaikki nuo kankaat, kun ne jäävät kuitenkin taas kuljeksimaan jonnekin. Asiaa mietittyäni totesin hieman vastentahtoisesti äitini olevan ehkä oikeassa, ja palautin kankaat laareihin. Takkikangas minun oli kuitenkin pakko ostaa, koska tarvitsin kipeästi uutta syystakkia, ja kangas oli niin halpakin: se maksoi vain 20 euroa!

Kotona takkikangas jäi odottelemaan sopivan kaavan löytymistä, koska niin muodin huipulla en vielä ole, että osaisin ommella ilman kaavoja. Inspiraatiotakin odottelin. Kaavan haeskelu kuitenkin keskeytyi, koska olimmekin lähdössä yhtäkkiä Intiaan, eikä Intiassa mitään syystakkia tarvitsisi. Takkikangas sai lopulta mukavan leposijan vaatehuoneen ylähyllyltä, josta se nyt sitten vuotta myöhemmin putosi silmieni eteen: Terve, tässä minä nyt taas olen! Vieläkö muistat, miten upea syystakki minusta piti tulla?

Näin jälkikäteen en voi kuin taas ihmetellä, mikä sai minut tuonkin takkikankaan ostamaan. Tosiasia on nimittäin se, että inhoan ompelemista yli kaiken! En tiedä, mistä inhoni johtuu, koska joskus menneisyydessä olen suorastaan tykännyt ompelemisesta ja saanut aikaiseksi ihan kokonaisia vaatekappaleita. Nyt saan algeerisen reaktion pelkästä ompelukoneen ajattelemisestakin, ja jos joudun pakosta ompelemaan jotain, kuten verhot tai lyhentämään housut, käytössäni ovat kyllä kaikki kirosanat, mitä suomen kielestä löytyy. Usein tulee keksittyä vielä muutama uusikin. :-) Ihailenkin suunnattomasti sellaisia ihmisiä, jotka tuosta vain surauttavat ompelukoneella valmiiksi upeita vaatteita, hymyssä suin ja hermojaan menettämättä.

Voisinkohan päästä ompeluinhoni yli jotenkin? Kaikkien ei tietenkään tarvitse pitää kaikesta eikä osata tehdä kaikkea, mutta olisi kiva saada ainakin tämä takki joskus valmiiksi. Ensin pitäisi kyllä ehkä vähän miettiä, miksi ompelu on minusta niin hirveän vastenmielistä. Sillä tavalla saattaisin päästä inhostani eroon.

Jo alkuun pääseminen on minusta ylitsepääsemättömän vaikeaa. Jos löydän sopivan kaavan, en löydä kivannäköistä kangasta. Jos löydän kivannäköisen kankaan, en löydä sopivaa kaavaa. Pitäisi kai mennä kirjastoon ja istua siellä 15 tuntia selailemassa käsityölehtiä - swahilinkieliset mukaan lukien - jotta sopiva malli löytyisi. Kangaskauppaan menokin aina hieman jännittää; minä kun en erota edes sisustuskankaita vaatetuskankaista. Tätäkin takkikangasta ostaessani piti vielä varmistella myyjältä, että onhan kangas varmasti takkikangasta. Myyjä oli hetken hiljaa ja totesi sitten, että kyllä siitä takinkin voi tehdä, vaikka se housukangasta onkin. :-D

Jos käy niin ihmeellisesti, että sopiva malli ja sopiva kangas sattuvat löytymään (ja molemmat päätyvät vielä minun haltuuni!), alkaa se hirvein vaihe: kaavojen piirtäminen ja kangaspalojen leikkely. Kaava-arkeista tulee mieleen ihan kouluaikojen suunnistuskartat, jotka olivat nekin täynnä kummallisia viivoja ja merkkejä ja jotka eivät nekään koskaan vastanneet todellisuutta. Kaavojen piirtämisen jälkeen pitäisi vielä leikata kankaasta samanmalliset palaset, ja auta armias, jos kaavapala tai kangas on väärinpäin: siinä meni sekin kallis kangas taas pilalle!

Hulpio, saumanvara, päärme, tukikangas, vinokaitale, koristekaitale, muotokaitale, halkiokaitale, aukileikkaus, ommeljuova... Siis täh? Mitä kieltä tämä on? Ei suomea ainakaan.

Koska minulla ei ole mitään erillistä työpöytää, jossa ompelukone voisi koko ajan köllötellä, konetta pitää raahata edestakaisin. Kun aloitan ompelun, kone pitää raahata keittiön pöydälle, ja kun taas lopetan, se pitää raahata takaisin vaatehuoneen lattialle. Vaatehuoneeseen, keittiöön, vaatehuoneeseen, keittiöön, vaatehuoneeseen...

Jos ompelu olisikin vain suoraan ajelua kangasta pitkin, niin ehkä minäkin silloin tykkäisin siitä. Mutta kun suurin osa "ompelemisesta" on oheistoimintoja, jotka kysyvät kärsivällisyyttä ja hermoja paljon enemmän kuin mitä minulle on suotu: ohjeiden tavaamista yhä uudelleen ja uudelleen (kun ei ymmärrä, niin ei ymmärrä), kangaspalojen asettelua, huolittelua, napinläpien kanssa nyhräämistä, laskostamista ja poimuttamista, vetoketjujen kanssa tuskailua, mittaamista ja PURKAMISTA, kun TAAS meni vikaan.

Jos sattuu käymään sellainen ihme, että vaate kaikesta huolimatta kuitenkin joskus valmistuu, saattaa käydä niinkin, että lopputulos ei miellytä minua lainkaan. Vaate on liian plörö, telttamainen, epäistuva, tönköttävä tai muuten vain ufon näköinen. On suunnattoman epäreilua, että ommellessa joutuu vuodattamaan verta, hikeä ja kyyneleitä, jos lopputulos ei sitten miellytäkään. Koskaan kun ei voi etukäteen tietää, millainen pulla uunista putkahtaa! (Tästä tulikin muuten mieleeni, että tämä on yksi niistä syistä, miksi vihaan myös leipomista. :-) Leipomisvihaani olenkin pohtinut jo aiemmin ruokablogissani.) Jos ja kun lopputulos ei miellytäkään, kaikki työ on mennyt hukkaan, ja se jos mikä ottaa päähän.

Nyt pitää varmaankin lähteä metsästämään niitä takin kaavoja, koska se kangashan minulla jo on. Vai odottelisinkohan vielä muutaman vuoden, jos takki vaikka sattuisi valmistumaan itsestään? :-D

Helvetin naapurit

Yksi kerrostaloasumisen iloja on naapureiden läheisyys ja runsaslukuisuus. Naapureita on alla, päällä ja sivuilla, eikä koskaan voi etukäteen tietää, millainen tyyppi naapuriksi osuu. Jos huonosti käy, naapuri saattaa olla juoppo örveltäjä, ketjupolttaja, pianon pimputtaja, öinen bilettäjä tai - mikä pahinta - ulkomaalainen, joka ei tiedä alkuunkaan, kuinka suomalaisessa yhteiskunnassa tulisi elää.

Meillä on käynyt naapurien suhteen aika hyvä tuuri, sillä naapureistamme ei ole minkäänlaista häiriötä. Naapurimme ovat todella hiljaisia, itse asiassa niin hiljaisia, että heiltä ei kuulu koskaan minkäänlaisia ääniä. Joskus havahdunkin ihmettelemään, olenko ainoa ihminen koko talossa, kun mistään ei kuulu mitään. Ja talossamme on sentään 24 asuntoa. Silloin tällöin junnuttava hissin ääni kuitenkin todistaa sen, että kyllä täällä muitakin on. Jonkun ovikin saattaa silloin tällöin paukahtaa käytävässä, mutta sen jälkeen tulee taas hiirenhiljaista, kun koti imaisee menijän mustaan aukkoonsa.

Naapuriemme hiljaisuus on tietenkin vallan mukava asia - tiettyyn rajaan asti. Meillä kun ei aina muisteta hyssytellä, ja välillä tuleekin mieleen, että kuuluvatkohan meidän elämisen äänet kovinkin pitkälle, ja mahtavatkohan ne häiritä jotakuta. Ei meilläkään mitenkään mekasteta, mutta televisio saattaa pauhata joskus myöhäänkin, vessaa vedetään keskellä yötä pitkin Espoon katuja ja suihkussakin käydään silloin, kun muistetaan.

Talomme rakenteet ovat siinä mielessä jotenkin kummalliset, että äänet kuuluvat kaikista huoneistoista kaikkein selvimmin alakerran naapureille. Onneksi meidän alakerran naapurimme on todella kultainen, hieman iäkkäämpi nainen, joka ymmärtää, että äänet kuuluvat normaaliin elämään. Kun olimme pitkään Intiassa, hän tunnusti suorastaan huolestuneensa, kun meiltä ei kuulunut minkäänlaisia ääniä. Yöllisistä vessanvetämis- ja suihkuäänistä hän on todennut, että eivät ne häntä häiritse, koska "hänhän nukkuu yöllä". Yhden ystävällisen vinkin hän kuitenkin kerran antoi: makuuhuoneessa ei kannata riidellä, koska juuri makuuhuoneen äänet kuuluvat hänelle kaikkein selvimmin. :-D

Talomme hiljaisuudesta huolimatta talossamme on kuitenkin yksi keski-ikäinen naisihminen, joka kuulee talossa vaikka minkälaisia ääniä. Pesukoneet jauhavat keskellä yötä, kotieläimiä pahoinpidellään ja rappukäytävässä kolistellaan. Näistä elämää hankaloittavista äänistä, joita ei kuule kukaan muu kuin tämä kyseinen naishenkilö, nainen sitten tiedottelee alakerran ilmoitustaululla. Hän käy ripustamassa ilmoitustaululle käsin raapustettuja isoja lappusia, joihin on merkitty häiriöiden tarkat kellonajat, huoneistojen numerot, tapahtuneen häiriön laatu ("23.09 kova kolahdus huoneistosta D 55") sekä tietysti myös uhkaus ottaa yhteyttä isännöitsijään, "jos ei se kotieläinten rääkkääminen lopu". Kaikki talomme asukkaat ovat jo niin tottuneita näihin pilipali-lappusiin, että kukaan ei ota niitä vakavissaan: se joka ensimmäisenä näkee lappusen ilmoitustaululla, syöttää sen lähimmälle roskikselle. Nyt olenkin vähän ihmetellyt, kun ilmoitustaululle ei ole ilmestynyt pitkään aikaan minkäänlaisia viestejä. Tässähän tulee suorastaan jo vieroitusoireita.

Naapurit myös tunnetusti vahtivat toistensa tekemisiä, ihan suoranaiseen kyttäämiseen asti. Meilläkin on viereisessä talossa yksi naapuri, joka aina tupakalla käydessään (noin kerran tunnissa) kuikkii parvekkeeltaan ensin alas pihalle ja sen jälkeen meidän talon parvekkeille, jos siellä vaikka näkyisi jotakin mielenkiintoista töllisteltävää. Tämän naapurin parvekkeelta näkee suoraan meidän olohuoneeseemme, erityisesti ilta-aikaan, jos meillä ei ole verhoja edessä, ja on pakko tunnustaa, että naapurin pällistely on joskus ärsyttänyt minua hyvinkin paljon. Ärsytykseni lientyi hieman sen jälkeen, kun satuin kerran näkemään jossakin ilmaisjakelulehdessä kuuman keskustelun kyttäävistä naapureista. Keskustelun aloittaja valitti itseään kyttäilevästä naapurista, ja vastaukseksi saadut kommentit olivat niin oivaltavia, että minunkin oli pakko katsoa hieman peiliin: Luuletko, että sinun elämäsi on naapurin mielestä niin kiinnostavaa, että hän haluaa kuluttaa päivänsä vahtimalla sinua? Ehkä naapurisi on vain yksinäinen tai pitkästynyt ja käy siksi välillä parvekkeellaan katselemassa maailmaa. Onko teillä jotain salattavaa, kun niin pelkäät naapureiden katseita, ja pelkäätkö, että naapuri saa salaisuutenne selville? Kuinka voit tietää, että naapuri kyttää sinua, ellet itse kyttäile naapuria? :-D

Olin aiemmin aina tuudittautunut siihen uskoon, että talossamme ei puhuta toisten asioista, eikä kukaan kiinnitä tekemisiimme mitään huomiota. Väärässäpä olin, sen sain havaita huomata heti ensimmäisenä kesänä, kun olimme vasta muuttaneet tähän asuntoon. Mieheni serkku oli tuolloin meillä kylässä, ja hän heitteli (tietämättäni) tupakannatsoja parvekkeeltamme alas. Seuraavana päivänä saimmekin sitten yllättävää postia, sillä postiluukusta kolahtivat talon järjestyssäännöt, kaikki 175 ja puoli sivua. Kohta, jossa kiellettiin tupakantumppien heittely parvekkeelta, oli yliviivattu keltaisella tussilla. Kun olimme tulleet kotiin viimeisimmältä Intian-reissultamme, eräs naapuri, joka osui samaan aikaan hissiin ja jonka kanssa en yleensä hirveästi juttele, totesi, että "ai te olette jo palanneet sieltä Intiasta". Tähän perään hän vielä ihmetteli, kun en ollut yhtään ruskettunut, vaikka olin ollut Intiassa niin pitkään. Koska vietimme lähes koko talven Intiassa, automme oli hautautunut yli puolimetrisen lumikasan alle. Ennen kotiinpaluutamme vanhempani kävivät meillä, ja isäni helpotti paluutamme puhdistamalla automme lumesta. Isäni lumenluontioperaatio herätti useammankin naapurin huomion, ja yksikin kertoi huolestuneena seurailleensa isäni touhuja: "nyt siellä on joku vieras mies niiden auton kimpussa". Vaikka siis kerrostalossa asummekin, emme kuitenkaan ole niin huomaamattomia kuin olin kuvitellut. Emme myöskään voi elää kuin siat pellossa. :-D

Entäpä sitten se "ulkomaalainen naapuri" -osio? Siitähän minulla luulisi olevan kokemusta, koska mieheni on intialainen: eikö siitä aiheudu vaikka minkälaisia konflikteja suomalaisten kanssa?

En tiedä, minkälaisia konflikteja mies on mahtanut poikamiesvuosinaan aiheuttaa, mutta nykyään hän on sopeutunut (lue: muija on kouluttanut) suomalaiseen yhteiskuntaan niin hyvin, että mitään selkkauksia ei tule. Suomi-Intia -ongelmia syntyykin nykyään lähinnä kauhan varressa heiluvasta vaimosta, jonka intialaiskeitosten hajut leviävät aika usein käytäväänkin. Intialainen ruoka kun tunnetusti tuoksuu aika voimakkaasti, ja naapurit siksi väkisinkin tietävät, milloin meillä syödään jotain muuta kuin keittyjä pottuja. Hajut eivät ilmeisesti kuitenkaan haittaa ketään sen suuremmin, koska valituksia ei ole koskaan tullut. Päinvastoin: eräskin naapuri totesi kerran minulle hississä, että "teiltä tulee aina niin hyvät curryn hajut". :-D

Naapurisopua kerrakseen!
(Kuva: Metaldesign-furniture.co.uk)

Elämän unelmia

Ellei meillä ole unelmia, niiden ei ole koskaan mahdollista toteutua.

- Kiinalainen sananlasku -

Törmäsin Times of Indian nettisivuilla artikkeliin Dreams and beyond, joka hätkähdytti ja pisti miettimään. Artikkelin mukaan meidän kaikkien elämä on täynnä unelmia, olivat ne sitten unelmia hyvästä terveydestä, rakkaudesta, uudesta kodista, sopivasta työpaikasta, lomasta, laihtumisesta tai rikastumisesta. Unelmat seuraavat meitä läpi elämän; ne vain muuttavat matkan varrella muotoaan. Lapsena unelmoimme eri asioista kuin aikuisena, mutta unelmat ovat ja pysyvät. Unelmointi on hyvä asia, koska ilman unelmia elämämme on tylsää ja kuollutta.

Kauhistuin. Mutta eihän minulla ole unelmia! Ei minkäänlaisia! Toki toivon elämältä monia asioita, niitä samoja, joita varmaan kaikki muutkin: terveyttä itselle ja läheisille, rakkautta, iloa, taloudellista turvaa. Mutta en mitenkään aktiivisesti unelmoi näistä asioista, ja harvemmin edes tulen ajatelleeksi niitä. Ne ovat varmaan vähän niin kuin elämän itsestäänselvyyksiä, joiden arvon tajuaa vasta sitten, kun ne menettää.

Hämmennyin. Miksi minulla ei ole unelmia? Olenko realisti, joka ei halua unelmoida siksi, koska unelmat eivät toteudu kumminkaan. Vai enkö vain uskalla unelmoida: unelmathan saattaisivat vieraannuttaa todellisuudesta ihan kokonaan. Vai onko minulla muka kaikki, mitä elämältäni voin kaivata, eikä minulla ole enää mitään unelmoitavaa jäljellä? Vai onko minulla sittenkin unelmia, mutta en vain tunnista niitä tai tunnusta niiden olemassaoloa, koska eihän järkevän aikuisen kuulu unelmoida?

Lapsena ja nuorena unelmoin paljonkin. Tuli unelmoitua sellaisistakin järjettömyyksistä, että Ritari Ässä tai Michael Jackson rakastuisi minuun ja hakisi tämän ihanan suomalaistytön omakseen. (Ja paloauto oli väriltään...punainen...) Oli minulla "järkevämpiäkin" unelmia: halusin esimerkiksi tulla Suomen presidentiksi, päästä astronautiksi ja omistaa Ford Scorpion.

Missä vaiheessa ja miksi unelmointi loppui, sitä en tiedä. Osa unelmista tallautui luultavasti muun elämän alle: ei muka ollut enää aikaa unelmoida. Osa unelmista kariutui siinä vaiheessa, kun joutui tunnustamaan omat rajansa: kaikki ei vain yksinkertaisesti ole minulle mahdollista. En voisi koskaan ruveta esimerkiksi astronautiksi, koska kärsin ahtaan paikan kammosta, enkä pyrkiä Suomen presidentiksi, koska minua ei kiinnosta politiikka (varsin huomattava rajoite presidenttiydelle, haha!). Muutenkaan elämän realiteetteja ei voi aikuisena noin vain sivuuttaa: kuinka voisin unelmoida esimerkiksi loma-asunnosta jossakin Välimeren rannalla, kun asuntolainaa on kotimaassakin maksamatta vielä vaikka kuinka paljon?

Aikuisena unelmointi tyssää useimmiten siihen, että ruvetaan järkeilemään ja pohtimaan sitä, millä keinoilla unelmat voisi saavuttaa. Unelmien toteutumisen tiellä nähdään kaikenlaisia esteitä ja vaikeuksia, ja unelmista kiinni pitäminen alkaa tuntua vaikealta: on harmillista haaveilla sellaisesta, jonka toteutumisen toteaa alun perinkin mahdottomaksi. Pitäisi vain uskaltaa unelmoida, vaikka järki kuinka yrittäisi heittää kapuloita rattaisiin. Pitäisi palata lapsuuteen ja lapsen kykyyn osata keskittyä itse unelmaan, siihen ilon tunteeseen, jota pelkkä unelmointi antaa. Ehkä elämästäkin tulisi aivan uudenlainen seikkailu, jos antaisi itselleen luvan leijua joskus pilvissä. Ehkä joku unelmista saattaisi toteutuakin!

Minäkin haluaisin oppia taas unelmoidaan, mutta ensin pitäisi tietää, mistä haluaisin unelmoida ja millaista olisi minun unelmaelämäni. Kuulostaa naurettavalta, mutta juuri sitä minä en tiedä. Onneksi on olemassa viisaita ihmisiä, kuten kouluttaja ja konsultti Kristiina Harju, joka on auttanut tuhansia ihmisiä löytämään unelmansa ja toteuttamaan ne. Hän antaa hyviä neuvoja kaikille unelmattomuuden suossa tarppoville:

Omaan unelmaan pääsee kiinni, kun rauhoittuu miettimään, millaista on hyvä elämä: millaisessa työssä, ihmissuhteissa ja oloissa olisi onnellinen.

Unelmat pulpahtavat mieleen, kun rauhoitumme ja annamme aivojen eri osien tehdä yhteistyötä ja tuottaa tietoisuuteen erilaisia oivalluksia tai näkymiä.

Unelman tajuaminen voi kuitenkin viedä aikaa. Kun Kristiina Harjua aikoinaan alkoi askarruttaa, millaisessa elämässä hän olisi onnellinen, häneltä kesti kahdeksan kuukautta, ennen kuin vastauksia alkoi pulpahdella. Hän kysyi itseltään joka päivä saman kysymyksen. Kun vastauksia ei kuulunut, hän ajatteli rennosti ottavansa seuraavana päivänä uuden sisäpuhelun.

Kuulostaa helpolta - ja samalla aivan kauhean vaikealta. Pelottavaakin tällainen oman elämänsä tonkiminen on. Harjukin toteaa: "unelmat voivat myös pelottaa ja paljastaa jotain sellaista, mikä on pielessä."

Ehkä unelmattomuus onkin jonkinlainen keino tuudittautua siihen uskoon, että omassa elämässä kaikki on täydellisen hyvin. On kauhean vaarallista ja pelottavaa ruveta haaveilemaan uusista asioista, koska se paljastaa oman elämän epäkohdat ja puutokset. Ihmiset, jotka uskaltavat unelmoida, ovatkin itse asiassa harvinaisen rohkeita ihmisiä. Meitä muita lohduttavat Harjun sanat: "unelmoida voi myös siitä, että se hyvä, mikä on, pysyisi".

Kuvat: free-extras.com ja leeheiss.com