Muistoja - ensi kertaa sukuloimassa Intiassa

Suurimman osan ajasta tykkään olla Intiassa, ja joskus ajattelen jopa rakastavani (no huh, huh) tätä hullua maata. Tämä on kovin mielenkiintoista siksi, että Intia oli aiemmin melkeinpä viimeinen maailmankolkka, johon olisin halunnut matkustaa - olisin mieluummin matkustanut vaikkapa pohjoisnavalle kuin Intiaan. Intiassa kammotti etukäteen ajatus ihmispaljoudesta, kerjäläisistä ja muista häslääjistä, ja kaikki tämä liittyy varmaankin jotenkin omaan reviiriin ja siihen, että en tykkää, jos joku "tungettelija" tulee liian lähelle. Tuskin olisinkaan koskaan tullut lähteneeksi Intiaan, ellei olisi ollut ihan pakko - täytyihän ukkelin suvulle joskus käydä näyttäytymässä! Onnistuin välttelemään Intiaan matkustamista yli kuusi vuotta, sillä tuon verran meillä oli ukkelin kanssa yhteistä historiaa takana, kun ensimmäisen kerran matkustimme yhdessä Intiaan. Sukulaiset olivat kyllä puhelimessa jo kuulleet, että herra asuu jonkun suomalaisen tytön kanssa ja on mennyt sen kanssa kihloihinkin. Onneksi ukkelin suku ei ole kovin konservatiivista tai vanhoillista, ja ne sukulaiset jotka sellaisia ovatkin, heidän mielipiteistään ei välitetä, heh.

Jotta minulla olisi silloin ensimmäisellä kerralla ollut mahdollisimman pehmeä lasku Intiaan, ukkeli päätti, että lennämme Goaan ja vietämme siellä ensin pari päivää. Nuo pari päivää Goassa olivat kuitenkin vastenmielisimmät päivät, jotka olen Intiassa viettänyt, vaikka ei minulla sinänsä mitään Goaa vastaan ole. Ehkä en tutustunut paikkaan tarpeeksi hyvin tai jotakin, koska niin monet tuntuvat tykkäävän Goasta. Minusta kuitenkin tuntui Goassa siltä kuin olisin ollut jossakin loppuun kulutetussa Espanjan lomakohteessa, jossa ukot huutelevat naisihmisille kaikenlaisia törkeyksiä - liikkuipa sitten miehen kanssa tai yksin. Olinkin iloinen, kun tuli aika lähteä Goasta Chennaihin, jossa mukaamme liittyi yksi ukkelin serkku ja jossa taas vietimme pari päivää. En olisi millään halunnut lähteä Chennaista ukkelin kotiin Nelloreen, mutta eteen tuli sekin hetki, että sinne oli lähdettävä. Muistan, että yritin venyttää tuota parin, kolmen tunnin automatkaa kaikin mahdollisin tavoin - piti mm. pysähtyä ottamaan valokuvia jokaisesta puskasta ja tienpientareesta - koska minua hermostutti niin kovin mennä ukkelin kotiin, jossa oli tietysti puoli sukua vastaanottamassa poikaa ja uutta miniää.

Riisipeltoa.

Kun saavuimme Nelloren laitamille iltapimeässä, järkytyin. Olin kuvitellut Nelloren ihan toisenlaiseksi paikaksi, jonkinlaiseksi suureksi kaupungiksi, jossa on korkeita taloja ja modernia elämänmenoa - olihan Nelloressa kuulemma melkein yhtä paljon asukkaita kuin Helsingissä. Katselin kauhistuneena Nelloren elämää illan pimeydessä: rakennukset näyttivät ihan hökkeleiltä, ihmiset kummallisissa vaatteissaan joistakin savimajoista tempaistuilta ja koko elämänmeno näytti minusta ihan alkeelliselta. Hajut ja äänet olivat kuin suoraan jostakin heimojuhlista, joissa kohta teurastetaan sika ja tanssitaan nuotion ympärillä lanteet hytkyen. Tunsin, kuinka todellinen paniikki alkoi hiipiä - tällaisessa paikassako minun pitäisi viettää kuukauden päivät!? Vaikka olin niin kauhistunut, löysin jostakin vielä sen verran järkeä, että sain sanotuksi itselleni hiljaa mielessäni: koska minä nyt kerran olen täällä, minun on vain pakko sopeutua; tämä on Intia, ja minun on hyväksyttävä maa sellaisena kuin se on. Aavistelin, että erilaisuuden hyväksyminen ja vertailun unohtaminen heti alkuunsa helpottaisi omaa olemistani huomattavasti, ja niin se on tehnytkin.

Nelloren katua - päivänvalossa tosin.
Nämä rakennukset ovat sieltä paremmasta päästä.

Minulla ei ollut hajuakaan intialaisista käytöstavoista - miten esimerkiksi tervehdittäisiin ihmisiä, millaisia vaatteita olisi soveliasta käyttää, miten kuului syödä ja niin edespäin. Kun olin yrittänyt kysellä ukkelilta näistä asioista, hän oli aina vastannut vain, että ei minun tarvitsisi mitenkään erikoisesti "käyttäytyä". Onneksi tuo mukana ollut serkku oli ottanut kyselyni hieman enemmän tosissaan ja opastanut minua edes pikkuisen. Siitä huolimatta, kun pääsimme ukkelin kotiin, ja kohtasin kaikkien niiden sukulaisen naamat, tunsin itseni ihan ulkoavaruudesta tulleeksi. Ainoa ihminen, jonka tuosta ensitapaamisesta muistankin, on ukkelin serkku, joka tuolloin asui ukkelin kotona. Serkku tuntui heti tuosta ensimmäisestä illasta lähtien kauhean ymmärtäväiseltä ja samalla aaltopituudella olevalta, ja nyt, vuosien päästä, hän osaa jo lukea ajatuksenikin. :-)

Anoppilassa kävi käsky tietysti heti ruokapöytään, ja tämäkös minua hermostutti. En nimittäin koskaan ennen ollut syönyt sormin, eikä minulla ollut hajuakaan, miten se onnistuisi. Sen verran sentään tiesin, että vasemmalla kädellä ei saanut syödä! Ihan turhaan olin kuitenkin tätä sormilla syömistäkin etukäteen murehtinut, sillä minulle oli varattu lusikka ja haarukka. Kaiken kukkuraksi juuri sillä hetkellä, kun kävimme pöytään, tuli sähkökatkos. Söimme (romanttisesti, hah!) kynttilänvalossa, eikä kukaan olisi edes nähnyt, onko minulla käsi rannetta myöten sambhar-kulhossa - ja tuskin se olisi ketään kauheasti kiinnostanutkaan. Anoppi oli vielä tehnyt minulle "salaattiakin", viipaloituja kurkkuja, porkkanoita ja tomaatteja, koska ukkeli oli sanonut, että suomalaiset syövät salaattia.

Hermostumiseni katosi pikkuhiljaa, kun huomasin, kuinka sydämellisiä ihmiset tuntuivat olevan. Melkein alusta lähtien tuntui siltä, kuin olisin kotiini tullut. Kaikessa ajateltiin aina minun mukavuuttani - ensimmäisen yömmekin vietimme paikallisessa hotellissa, koska talossa oli niin paljon väkeä, ettei siellä olisi voinut kovin mukavasti majoittautua. Olin tuossa hotellissa varmasti ensimmäinen länsimaalainen yöpyjä ikinä, ja hotellin väki töllisteli minua kuin viimeistä päivää. Kymmentä vaille puolenyön, kun olimme olleet nukkumassa jo hyvän tovin, huoneemme ovelle koputettiin, ja me ihmettelimme, kuka kumma siellä mahtaa tähän aikaan olla. Joku hotellin väestä oli vain saanut päähänsä tulla kysymään, haluaisimmeko vettä!

Ihana Soni-koira.

Seuraavana päivänä sitten, kun suurin osa vieraista lähti, muutimme hotellista anoppilaan. Vaikka en tuolloin osannut kieltä sitäkään vähää, mitä nyt osaan, kaikki tuntuivat valtavan ystävällisiltä ja kotiuduin anoppilaan aika pian. Suurin - ja oikeastaan ainoa - ärsytyksen aihe oli se vieraiden määrä, joka anoppilassa joka päivä ravasi. En tiedä, jaksaisinko minä olla kuten anoppi, jatkuvasti keittämässä kahvia tai teetä ja laittamassa vieraille jotakin tarjottavaa. Se on oikeasti kokopäivätyötä!

Anoppilassa oli Soni-koira, joka ensimmäisenä iltana haukkui ja murisi minulle, eikä suostunut tulemaan metriä lähemmäs. Soni oli oikea appiukon koira, sillä jos appiukko lähti johonkin matkalle muutamaksi päiväksi, Soni vajosi masennukseen ja lopetti syömisenkin kokonaan, kunnes appiukko taas palasi. Pikkuhiljaa Soni päästi minutkin lähelleen, eikä mennyt kauaa, kun korvan takaa rapsuttelusta tuli Sonin mielipuuhaa. :-) Nyt Soni on jo koirien taivaassa...

Kylpyhetki. Soni alistui tähän hommaan yllättävän kiltisti.

Anoppilassa asui tuolloin myös Lakshmi, joka oli anopin seurana ja autteli samalla myös kotihommissa (onkos tämä nyt sitä lapsityövoimaa?). (Täällä Hyderabadissakin anoppilassa asui yksi Lakshmi, mutta kyseessä oli eri tyttö.) Minun ja Lakshmin suhde ei alkanut kovin hyvin, sillä suutahdin kerran Lakshmille, kun huomasin hänen roikkuvan huoneemme ikkunan takana ja kurkkivan sisään, mitä minä teen. Myöhemmin tajusin olleeni todella naurettava, kun tuollaisesta otan nokkiini. Kun minulle alkoi karttua telugun sanavarastoa hieman enemmän, Lakshmista tuli minulle melkein kuin sisko. Välistä tuntui, että anoppi ei oikein katsonut tätä hyvällä, koska Lakshmi oli kuitenkin "palvelusväkeä", eikä palvelusväen kanssa kuulu olla liian läheisissä väleissä.

Lakshmin lempipuuhaa oli vetää parhaat vermeet ylle ja olla valokuvattavana. Naisellinen turhamaisuus on kai yleismaailmallinen piirre, sillä aina kuvissani oli jotain vikaa - milloin Lakshmi näytti kuulemma liian tummalta, milloin lihavalta, milloin tukka ei ollut hyvin ja niin edelleen. Lakshmi tykkäsi nukkua keittiön lattialla, ja anoppi epäili, että tyttö tykkäsi tästä nukkumapaikasta siitä syystä, että se oli lähellä jääkaappia. Yön aikana jääkaapista saattoi joskus kadota kokonainen kilon paketti makeisia... :-D

Nyt Lakshmi asuu kai jossakin Tirupatin lähellä, hän on naimisissa ja hänellä on jo lapsikin. Toivon kovasti, että pääsisin tapaamaan Lakshmin ja näkemään, onko hän kovastikin muuttunut.

Rakenteilla olevassa anopin ja appiukon talossa.

Huvittavaa on, että rupesin kirjoittamaan tätä postausta eilen aamulla otsikolla "Kun kaikki ärsyttää". Eilen oli taas sellainen olo (huonosti nukutun yön jälkeen), että miten kaikki voikin olla Intiassa niin vaikeaa. Illalla kun palasin jatkamaan postausta, mikään ei enää ärsyttänytkään, ja postaus lähti ihan eri suuntaan kuin olin meinannut - alkuperäistekstistä ei jäänyt jäljelle kuin ihan ensimmäinen lause. Mutta ehkäpä listaan ne ärsytyksen aiheetkin vielä joskus! Pitää vain toimia nopeasti, ennen kuin mieli taas muuttuu!