Pelkkää pastaa

Olette varmasti jo kurkkuanne myöten täynnä näitä Tartto- ja Viro-juttuja, ja meinasinkin typistää loppumatkan yhteen postaukseen ja tehdä vain jonkin ylimalkaisen tiivistelmän. Mutta koska tiivistäminen ei ole minun juttuni, niin ylenmääräinen jaarittelu jatkuu. 🙈 Tiedossa on vielä siis tämänkin jälkeen yksi Tartto-postaus.

Meenikunnon suoreitin kierrettyäni mietin hetken, mitä tekisin. Olin aina halunnut käydä tutustumassa Värskan maatilamuseoon, mutta koska Värska on ihan Viron perimmäisessä kolkassa, se oli tuntunut olevan aina liian kaukana. Nyt sinne perimmäiseen kolkkaan oli kuitenkin matkaa enää vain parikymmentä kilometriä, joten eihän tätä tilaisuutta voinut jättää käyttämättä. 

Jos Värska kuulostaa tutulta, niin Värska-mineraalivesi on peräisin samoilta seuduilta, sillä sitä saadaan Värskan Örsavajärven rannalla sijaitsevista lähteistä. Värskassa on muuten kylpyläkin, joka olisi hieman houkutellut, jos minulla olisi ollut toisenlainen aikataulu.

Kohti Värskaa.

Kuten ollakaan, museon parkkipaikka oli tyhjä, ja sain kuljeskella alueella taas ylhäisessä yksinäisyydessäni. Museon työntekijöitä pyöri maatilan pihapiirissä, ja myös eläimiä oli runsaslukuinen kattaus (kanoja, pupuja, kissoja, koira, lampaita ja lehmiä). Museo on ulkoilmamuseo, joka esittelee 1920-luvun elämää Viron kaakkoiskulman Setomaalla.

En tiedä, kumpi meistä säikähti enemmän toisen nähdessään, minä vai kissa. 😆

Ihmettelin tämäntyylisiä varoituksia, joita oli siinä RMK:n retkeilysovelluksessakin. En ollut tiennytkään, että jokin epidemia on taas liikkeellä. 

Vilja-aitta.

Vaateaitta. 

Isoäidinneliöistä shortsit! Hitsin kiva idea. 

Kuvan koira oli hassu: se katseli minua uteliaana, mutta aina kun yritin ottaa siitä kuvan, se käänsi päänsä mielenosoituksellisesti pois. 

Asuinrakennuksen etuhuone, 'seenine'. 

Olohuone eli 'tarõ'. 

Saunarakennus.

Maatilamuseosta on alle kilometri Venäjän rajalle. 

Patikoinnin ja museokierroksen jälkeen oli tullut nälkä, ja päätin syödä museoalueella olevassa Seto Tsäimaja -ravintolassa. Olin lukenut, että ravintolasta saisi Setomaan erikoisuuksia, ja niitä piti päästä kokeilemaan. Tsäimaja tarkoittaa muuten teemajaa.

Seto Tsäimaja. Rakennuksen päädyssä liehuu Setomaan lippu.

Ruokalistaa silmäillessä meinasi mennä sormi suuhun. Paksu pudru palli kuulostaa erityisen hyvältä. 😆

Google Kääntäjän käännökset olivat taas mielenkiintoisia, mutta kävi ilmi, että Kääntäjä oli ihan oikeilla jäljillä.

Ravintolan työntekijä osasi onneksi varsin hyvin englantia, joten sain häneltä vähän apuja ruokalistan tulkitsemiseen. Puuropallot kuulostivat mielenkiintoisilta, mutta meinasin tilata turvallisemmalta kuulostavan paistetun leivän munalla. Lopulta tilasin kumminkin niitä puuropalloja: tuskin niihin oli kukaan ainakaan kuollut. Alkuun otin kylmän keiton. 

Kylmä keitto oli erikoinen mutta tosi hyvä. Keitossa oli muun muassa suolakurkkua ja smetanaa. Ravintolan ruoka tarjoillaan käsintehdyistä saviastioista. 

Sitten ne puuropallot kastikkeella. 

Puuropallojen sisällä oli ikään kuin juuresmuussia, ja pallot olivat pinnalta rapeita (ilmeisesti uppopaistettuja). Palloissa oli jokin outo, vähän tunkkainen maku (kermaperse matkailee 😆), mutta kun niitä söi noiden lisukkeiden kanssa, maku ei tuntunut, vaan pallot olivat ihan syötäviä. 

Vatsa täynnä oli sitten hyvä lähteä ajelemaan takaisin kohti Tarttoa. 

Värskan vierailukeskus eli Reekin talo.

Mikitamäen kylänraittia.

Suitsukalaa myynnissä. Savukalaa siis.

Alkaa Põlvan lääni, Räpinan kunta ja Räpinan seurakunta.

Pitkästä aikaa rypsipeltoja.

Tämmöinen lenkki tuli heitettyä. Kuten näkyy, Värska on ihan Viron kaakkoisimmassa kulmassa.

Illalla historiakierros jatkui, sillä kävin tutustumassa Tarton 1800-luvun porvariskotimuseoon (19. sajandi linnakodaniku muuseum). 

Museo oli pieni mutta viehättävä, ja erityisen kivaa oli se, että kierrokselle sai mukaan kirjasen, joka esitteli talon historiaa ja huoneita – ja kaiken lisäksi kirja oli suomeksi!  

Sali.

Ruokasali.

Yhdessä vanhassa kartassa luki Tarton kohdalla Dorpat, mikä ihmetytti, sillä olin törmännyt Dorpat-nimeen kaupungilla useammassakin yhteydessä. Tartossa on Dorpat-niminen hotelli, ja jokin rakennus-tm. firmakin oli nimeltään Dorpat-jotain. Googletin, ja selvisi, että Dorpat on Tarton entinen nimi, sillä 1200-luvun lopusta alkaen kaupunki kuului Hansaliittoon saksalaisella nimellä Dorpat. 

Päätin hakea hieman illallistarpeita Prismasta (koska olin lukenut, että Viron Prismoista saisi S-bonusta 😆), mutta kauppa oli iso pettymys. Kävin myöhemmin toisessakin Prismassa Annelinnin kaupunginosassa, ja totesin, että sama juttu. Kaupat olivat jotenkin pimeitä ja ankeita, ja tarjonta oli todella kehnoa verrattuna Suomen Prismoihin. Liha- ja kalatiskeilläkään ei ollut minkäänlaista palvelua, vaan kaikki oli pakattu rasioihin. Kaiholla muistelin Kaubamajan valikoimaa... 

Broileria mustikkamarinadissa. Kuulostaa epäilyttävältä. 

 

Mutta täältä olisi saanut mun lemppariraejuustoa!

Olin ostanut aiemmin jotain virolaista raejuustoa, joka ei ollut lainkaan minun makuuni (se oli liian rasvaista, ja raepallerotkin olivat väärän kokoisia 🙊). Yleensäkin ihmettelin sitä, eikö Virossa harrasteta vähärasvaisia/rasvattomia maitotuotteita lainkaan. Vähärasvaisin maito, jonka olin nähnyt kaupoissa litran purkeissa, oli rasvaprosentiltaan 2,5. 1,9-prosenttista maitoa olisi saanut puolentoista litran purkeissa, mutta sitä vähärasvaisempaa en nähnyt minkään kokoisessa pakkauksessa. 

Seuraavana päivänä olikin sitten aika vaihtaa kämppää, joten pakkasin kamat aamulla kasaan ja lähdin ennen kymmentä liikenteeseen. Seuraavaan kämppään pääsisi aikaisintaan kolmelta, ja tällä kertaa minun pitäisi soittaa omistajalle 45 minuuttia ennen saapumistani. Jouduin siis viettämään viisi tuntia "kodittomana". 

Melkein koko torstain satoi, milloin enemmän, milloin vähemmän.

Ensimmäiseksi suuntasin Viron kansallismuseoon, joka on jo rakennuksena näkemisen arvoinen. 

Museo on sijainnut tässä paikassa – Raadin kartanon mailla – vasta muutaman vuoden, vuodesta 2016. Kansallismuseo rakennettiin Raadin entisen sotilaslentokentän kiitotielle. 

Kiitorata näkyy museon toisesta päästä. 

 

Museorakennus on myös sisältä kaunis.

Museossa on mielenkiintoinen käännöspalvelu (en keksi sille parempaakaan nimitystä), jollaista en muista nähneeni missään muualla. Lipunmyynnissä selvitetään, mistä maasta kävijä on, ja oma kieli koodautuu lippuun jotenkin. 

Lipun yläreunassa oleva kuvio toimii "avaimena". 

Lippua vilautetaan kuvan vasemmassa alareunassa näkyvään kohtaan... 

... ja niin teksti kääntyy suomeksi. Museossa voi siis lukea kaiken omalla kielellään!

Otin museossa hirveän määrän kuvia, mutta en meinaa laittaa niitä tähän, kun en itse ainakaan jaksaisi katsella valtavaa määrää jotain random-museokuvia.

Neuloville blogiystävilleni on kuitenkin laitettava muutama kuva. 😊 

Viron alkuperäinen lippu 1800-luvun lopusta. Viro itsenäistyi vuonna 1918, mutta Viron lipun tarina alkaa jo 1800-luvun lopusta ja ylioppilasjärjestön väreistä, joiksi valittiin sininen, musta ja valkoinen.

Maailmassa on museon mukaan vain hyvin vähän valtioita, joiden alkuperäinen lippu on vielä tallella, ja tuntui aika hienolta saada katsella yli sata vuotta vanhaa Viron lippua.

Museossa meni pari tuntia, ja sekin vain siksi, että yritin venyttää vierailuani kahteentoista, jotta pääsisin museon ravintolan patojen äärelle. Virossa, tai ainakin Tartossa, lounasaika kun alkaa ravintoloissa aina kello 12. Paikan lounastarjonta ei kuitenkaan miellyttänyt, sillä tarjolla oli vain pari pastavaihtoehtoa, enkä ole mikään suuri pastan ystävä. 

Päätin lähteä etsimään ravintolaa muualta, mutta sitä ennen pysähdyin vanhauskoisten hautausmaalle. Olin lukenut museossa vanhauskoisista, joiden elämä on jostain syystä aina kiehtonut minua, ja muistin nähneeni vanhauskoisten hautausmaan museon lähellä. 

Olen kirjoitellut vanhauskoisten historiasta joskus aiemminkin enkä jaksa kirjoitella toistamiseen, mutta tässä teksti museosta, jos jotakuta kiinnostaa. 

Uskonnosta tuli muuten mieleeni, että opin museossa sellaisenkin faktan, että virolaisia pidetään Euroopan tai ehkä jopa koko maailman yhtenä kaikkein vähiten uskonnollisena kansana. Tämä pätee kuitenkin vain, jos tutkitaan uskoa jumalaan, sillä virolaisten usko henkimaailmaan, elinvoimaan tai ihmisten kykyyn parantaa tai ennustaa on Euroopan vahvimpia.

Vanhauskoisten hautausmaalla.

Muistelin lukeneeni, että Aparaaditehaksen alueella olisi paljon hyviä lounasravintoloita, joten päätin ajaa sinne. Tarton Aparaaditehasta verrataan Tallinnan Telliskiveen, mutta minusta alueilla ei ole hirveästi yhteistä – muuta kuin ehkä historia (kumpikin on vanhaa teollisuusaluetta).

Kävi ilmi, että seuraava kämppäni oli ihan lähellä Aparaaditehasta – itse asiassa se oli ihan sen vieressä – joten ravintoloista ei ainakaan tulisi olemaan pulaa. 

Olin tosin pyrkinyt syömään koko matkan ajan mahdollisimman halvalla, sillä en halunnut törsätä mihinkään viidenkympin illallisiin. Siksi olin käynyt ravintoloissa vain lounastamassa ja syönyt aamiaisen ja illallisen kämpillä, kun oli kerran kokkausmahdollisuuskin. Tarton lounastarjoukset ovat mielestäni ihan uskomattoman edulliset, joten lounaista ei lompakko paljon kevene. Tarton ravintoloiden lounastarjoukset on lueteltu päivittäin Päevapakkumised-sivulla, ja näköjään siellä on muidenkin Viron kaupunkien ravintoita. Sivu on vain viroksi, mutta sen saa käännettyä Googlen Kääntäjällä. 

Aparaaditehaksen aluetta.

Päädyin Kolm Tilli -ravintolaan, ja ruokalista (joka oli taas pelkästään viroksi) tuotti taas hankaluuksia, mutta tarjoilija auttoi. Tarjolla on päivittäin kaksi ruokaa, toinen kasvis- ja toinen ei-kasvisvaihtoehto – ja tänään kumpikin oli pastaa 😆 – sekä kaksi erilaista pizzaa. En yleensä tilaa ravintolassa pizzaa kuin viimeisessä hädässä, joten ei jäänyt hirveästi vaihtoehtoja. Kanapasta siis. 

Kolm Tilli oli viihtyisä.

Pasta-annos oli suorastaan täydellinen! Tämä saattoi olla jopa paras pasta, jonka olen koskaan syönyt. Kastike, jossa oli mangoa ja kookosta, oli taivaallista, eikä kumpikaan maistunut mitenkään häiritsevästi. Niin ja annoksen hinta oli huimat 6,5 euroa. 😅

Katselin siinä syödessäni pizzoja, joita kannettiin viereiseen pöytään, ja pizzat näyttivät kyllä poikkeuksellisen hyviltä. Kolm Tilli olisi varmaan hyvä pizzapaikkakin! 

Koska kello kolmeen oli vielä aikaa, päätin mennä hieman Tasku-kauppakeskukseen kuljeskelemaan. 

Jos haluat jännitystä elämääsi, mene WC:hen, jonka sisäänpääsy pitää maksaa kortilla. Pääseekö sisään vai eikö pääse? 😆

Taskussa kuljeskelu ei kuitenkaan suuremmin innostanutkaan (kauppakeskukset ovat samanlaisia kaikkialla, eli tylsiä), joten menin ulos. 

Ihana Kaubamaja. Sadekin oli tauonnut sopivasti.

Tarton bussiasema. Pitkänmatkan bussit ovat tuollaisia mustia, lux- tai super lux -busseja.

Bussiasema sisältä.

Kävin bussiaseman kahvilassa juomassa kupin kahvia ja soittamassa seuraavan kämpän omistajalle, että olisin 45 minuutin päästä siellä. Rasittavia nämä laskelmoinnit. 🙈

Piipahdin pikaisesti torillakin.

Luunjan tuoreita maasikoita saatavilla. 

Se hotelli Dorpat.

Hotelli Tartu. Nämä kaksi hotellia olisivat olleet minulla vaihtoehtoina, jos olisin yöpynyt hotellissa. V Spa olisi ollut ihana mutta tällä kertaa aivan liian kallis. 

Taskussa piti käydä tutkimassa vielä palapelit. Ne jäivät kumminkin ostamatta, sillä ne maksoivat 17 euroa. Kärkkäiseltä saa halvemmalla. 😆

Päästyäni kämpille kävin läheisessä ruokakaupassa, joka oli tällä kertaa Maxima. Kyllä oli taas vaikea löytää jotain syötävää, kun valikoima oli niin outo. 🙈 

Olin aika väsynyt, joten päätin mennä illalla hemmottelemaan itseäni vihdoin Aura-vesikeskukseen. Mielessäni kävi kyllä sekin vaihtoehto, että jos menisinkin vanhaan tuttuun V Spa:han, kun siellä on niin ihana saunamaailma. V Spa:n saunamaailma on yksi parhaista saunamaailmoista, joissa olen käynyt, ellei jopa paras. 

Päätin kuitenkin käydä kokeilemassa Aura-vesikeskusta, jotta tulisi tämäkin paikka koettua – ja heti lipputiskillä kadutti. Tunnelma oli kuin lasten vesiurheilupäivillä, ja sama meno jatkui uimahallin puolellakin. Otin rannekkeen saunamaailmaan, ja lievästi sanottuna harmitti, että en ollut mennyt sinne V Span saunamaailmaan. 

Aura-vesikeskus.

Aurakeskuksen saunamaailmassa oli toki saunoja, mutta mistään ihanasta kylpylätunnelmasta ei ollut tietoakaan. Paikka oli vain kuin uimahalli, jossa oli tavallista parempi saunavalikoima. Saunassa istuessani tajusinkin sen: Aura-keskushan on jo nimeltäänkin vesikeskus eikä mikään kylpylä, joten ihan oma moka, kun en ollut tajunnut asiaa. 

Se on kuitenkin mainittava, että uskalsin käydä ulkona paljussa, jonka vesi oli 12–18 -asteista – vieläpä kaksi kertaa! Mitä helvettiä. Lasketaanko tämä talviturkin heittämiseksi? Ja juuri samana päivänä aiemmin olin kommentoinut Sartsan blogissa (kun Sartsa oli jo käynyt heittämässä talviturkin järvessä), että minä odottelen, että uimavedet muuttuvat 25-asteisiksi, ennen kuin uskallan heittää talviturkkini. Joskus ihminen yllättää näköjään itsensäkin. 😎

Sateisen päivän jälkeen sain ihailla auringonlaskua kattoterassiltani.

 

Hyvää kesäkuun alkua!