Naiset parvekkeella kännyköineen

Viimeistä viedään. 

Perjantai-aamu oli viimeisen kokonaisen päivän aamuni Virossa, mutta koska olin löytänyt sen kuntosalin, ei ollut ongelmia keksiä, mihin mennä seitsemän jälkeen aamulla. Sali oli tuohon aikaan vieläkin tyhjempi kuin se oli ollut edellisellä kerralla (iltapäivällä), joten olisin voinut vaikka hyräillä, että "voiko ihanammin päivä enää alkaa..."   😆

Palatessani salilta bongasin Karlovassa taas yhden kauniin puutalon.

En ollut löytänyt asunnosta pyykinkuivaustelinettä, mikä vähän harmitti, koska nyt treenivaatteet pitäisi ripustella kuivumaan ympäri huushollia. Sitten huomasin, että pesukoneessa näytti olevan kuivaustoimintokin. Sain 45 minuutissa puhtaat ja kuivat vaatteet koneesta ulos. Uskomatonta! 

Oli havaittavissa jo jonkinlaista matkaväsymystä, sillä en viitsinyt lähteä aamupäivällä minnekään, vaan kirjoittelin vain kämpillä blogipostausta. Taivaskin oli pilvessä, ja vasta iltapäiväksi oli luvattu kirkastuvaa. Päätin odotella ainakin kahteentoista asti, koska silloin alkaisi lounasaika. Voisin käydä testaamassa Aparaaditehaksella jonkin toisenkin ravintolan.   

Muutama minuutti kahdentoista jälkeen lähdin kävelemään kohti Aparaaditehasta, ja kuulin yhtäkkiä takaani "hello". Kun käännyin katsomaan, vierelleni harppoi pitkin askelin yöpymispaikkani omistaja. Mies sanoi olevansa menossa Aparaaditehakselle, sillä hän halusi syödä nopean lounaan, ennen kuin lapset pitäisi hakea koulusta puoli yhdeltä. Kerroin olevani samalla asialla ja kysyin mieheltä, mihin ravintolaan hän oli menossa. Sain kuulla, että mies oli menossa Puenteen, koska se ei kuulemma koskaan petä. Puenten kokki on Dubaista, ja ruoka on aina hyvää ja tasalaatuista. Tiemme erkanivat Puenten ovella, sillä minulla oli suunnitelmissa mennä Aparaat-nimiseen ravintolaan, mutta jos joku eksyy Tarttoon ja haluaa lounastaa Aparaaditehaksella, niin paikallinen suosittelisi varmaankin Puentea. 🙊

Jäin miettimään, että mies taitaa itsekin asua samassa talossa, jossa hänen vuokra-asuntonsakin ovat. Kuuden asunnon (ja kahden toimiston) vuokraaminen olisi varmaan muuten hankalaa, kun pitää olla jatkuvasti ottamassa asukkaita vastaan ja näyttämässä paikkoja. 

Aparaat-ravintolan sisäänkäynti oli mielenkiintoinen. 

Vesikannut olivat valmiina pöydissä.

Ravintolan yhteydessä on Fahrenheit 451 -niminen kirjakauppa.

Tarjolla oli liha- ja kasvisvaihtoehto, ja valitsin lihan. Kokemukseni mukaan Tarton ravintoloiden lounailla otetaan muuten tosi hyvin kasvissyöjät huomioon. Aina tuntui olevan tarjolla jokin kasvisvaihtoehto. 

Annos ei ollut ulkonäöllä pilattu, mutta maku oli tosi hyvä. Ruoka oli sellaista maukkaan kotiruoan oloista. Lompakko keveni tuosta kuudella eurolla. 

Annos tuli pöytään varmaankin kahdessa minuutissa, ja koko ruokailutilaisuuteen (sisältäen tilaamisen, ruoan odottelun, syömisen ja laskun maksamisen) meni ehkä vähän yli kymmenen minuuttia. Tykkään tällaisesta meiningistä! Inhoan sitä, että usein ravintolassa tuhraantuu aikaa kaikenlaiseen odotteluun.  

Lounaan jälkeen oli sitten vihdoin aika lähteä kaupungille, ja suuntasin ensimmäiseksi takaisin sinne yliopistolle, sillä minulta oli jäännyt edellisellä kerralla kiinnostavin paikka näkemättä. 

Maalaajaukko oli edennyt sutimisoperaatiossaan jo melkein maan tasalle. 

Kiinnostavin paikka oli minusta yliopiston ullakolla sijaitseva 'student lock-up' eli vapaasti suomennettuna opiskelijaputka. Olin jättänyt aiemmin käymättä yliopiston taidemuseossa, kun kipsiveistokset eivät oikein kiinnostelleet, mutta myöhemmin oli käynyt ilmi, että putkan pääsisi näkemään vain taidemuseon lipun ostamalla. Ei siis auttanut muu kuin ostaa kiltisti museolippu. 

Putkaan ei käveltykään noin vain, vaan museon työntekijä lähti näyttämään tietä ja avaamaan oven.

Tarton yliopistossa oli aikoinaan viisi opiskelijaputkaa, mutta vain tämä yksi selvisi vuoden 1965 tulipalosta. Putka oli virallisesti käytössä vuoteen 1892 asti, mutta ilmeisesti opiskelijoita tuomittiin putkaan vielä 1900-luvun alkupuolellakin. Kuri yliopistolla oli tiukka, ja putkat toimivat hyvinä pelotteina. Putkatuomiot olivat tyypillisesti yhdestä päivästä kolmeen viikkoon, ja ne jotka tuomittiin putkaan pidemmäksi ajaksi, saivat ensimmäisenä ja viimeisenä putkapäivänään pelkkää vettä ja leipää. 

Putkaan joutuneet opiskelijat kuluttivat aikaansa piirustelemalla seiniin.

Putkatuomioita annettiin seuraavista syistä: 

Maksamattomasta velasta sai siis esimerkiksi 1–2 päivää putkassa, kirjastonkirjan palauttamatta jättämisestä kaksi päivää, ikkunan rikkomisesta kolme, naisen loukkaamisesta 4 ja kiroilemisesta tai kauppiaan huijaamisesta 6–8 päivää.

Talviaikaan uuni piti lämpimänä.

Vessakin oli.

Minusta putka ei ollut mikään painajaismainen paikka, ja kyllä tuolla pystyisi lusimaan kolmekin viikkoa, varsinkin jos ruokapalvelu pelaisi ja wifi toimisi moitteettomasti. 🙊

Ohitin kipsipatsaat aika nopeasti, sillä muumiokammio kiinnosti enemmän. 

Kammiossa on kaksi oikeaa muumiota, toinen aikuisen ja toinen lapsen, ja kumpikin on löydetty Egyptistä. Koiran muumiokin siellä piti olla, mutta en ole ihan varma, löysinkö sen.  

Kuvassa on aikuisen muumio ajalta 300–100 eKr., ja selostuksen mukaan koiran muumiokin pitäisi olla tässä. Onko se sitten tuo kapea pötkylä aikuismuumion jaloissa? Koira on hieman myöhäisemmältä ajalta eli 500–300 eKr.

Aika karmaiseva näky minusta. 

Pojan muumio samalta aikakaudelta. 

Olin luullut, että museosta pääsisi yliopiston juhlasaliinkin, mutta joko olin väärässä tai sitten taas puusilmäilin, kuten olin tehnyt Viron kansallismuseossakin, jossa minulta oli jäänyt näkemättä ilmeisesti kokonainen kerros. 🙈

Kuljeskelin kaupungilla ja piipahdin kasvitieteellisessä puutarhassakin, mutta sieltä ei ole hirveästi kerrottavaa. Ulkopuutarha oli viehättävä ja yllättävän suuri, mutta kasvihuoneissa ei ollut minulle muuta kiinnostavaa kuin kilpikonnat. 

Olin saanut kansallismuseosta kimmokkeen hankkia itselleni jonkinlaisen amuletin tai onnenkalun, ja päätin piipahtaa Loitsukeller-kaupassa, jonka olin nähnyt aiemmin kaupungilla. En ole vähimmässäkään määrin taikauskoinen enkä usko muutenkaan mihinkään, joten en ymmärrä enkä tiedä näistä asioista yhtään mitään. Toivoin, että intuitioni johdattaisi minua kaupassa tai että myyjä osaisi auttaa. 

Kaupassa oli kolme asiakasta, jotka olivat ilmeisesti isommallakin ostelureissulla, ja he pitivät myyjän kiireisenä, kun tämä esitteli heille sitä sun tätä. Minä katselin ympärilleni, hypistelin ja kuuntelin, heräisikö intuitioni. 

Kiviä johonkin tarkoitukseen. 

Nämä tunnistin amuleteiksi siksi, että yläpuolella luki niin. 😆 Nämä eivät kuitenkaan miellyttäneet silmääni, vaan olisin kaivanut jotain vähemmän "historiallista".

Suitsukkeita.

Pyöriskelin kaupassa aikani, ja lopulta intuitioni johdatti minut kaupasta ulos. 😆 

Olin pysäköinyt autoni yhdelle parkkialueelle vähän matkan päähän yliopistosta, ja jännitti, odottaisiko minua tuulilasissa sakkolappu. En ollut maksanut pysäköinnistä kertaakaan koko matkani aikana, joten aina oli sama jännitys, kun palasin autolle. Yritin kyllä kerran ladata kännykkääni paikallisen pysäköintisovelluksen, mutta siinä vaiheessa, kun sovellus ilmoitti, että 'suoritetaan testipuhelu', hätäännyin ja poistin koko sovelluksen. Mikä testipuhelu ja kenelle? 

Toisen kerran yritin maksaa pysäköinnin pysäköintiautomaatilla, kun kerrankin löysin semmoisen, ja melkein onnistuinkin siinä. Sain valittua kielen, syötettyä rekisterinumeroni, valittua pysäköintialueen ja syötettyä pysäköintiajan, mutta kun tuli aika maksaa pysäköinti, masiina ei hyväksynytkään korttiani. Sen jälkeen päätin, että en enää edes yrittäisi, vaan pysäköisin ilmaiseksi. Jos tulisi sakko, voisin hyödyntää sakkolappua myöhemmin ja laittaa sen aina pysäköidessäni tuulilasiin merkiksi paikallisille parkkipirkoille, että täällä on jo käyty sakottamassa; ei tarvitse antaa uutta lappua. 

Opin tällä matkalla viikonpäivät viroksi. Tiistai, keskiviikko, torstai, lauantai ja sunnuntai ovat helppoja: teisipäev, kolmapäev, neljapäev, laupeäv ja pühapäev. Maanantai ja perjantai ovatkin sitten vähän kinkkisempiä: esmaspäev ja reede. Helpottaa huomattavasti, kun tietää päivien alkukirjaimet ja osaa lukea aukioloaikoja. 

Seuraavaksi ajelin Annelinnin kaupunginosaan, joka on Tarton suurin kaupunginosa. Annelinnissa on aivan erilaista arkkitehtuuria kuin muualla Tartossa. Käsittääkseni Annelinnin talot ovat suurelta osin Neuvostoajoilta. 

Mietin joidenkin rakennusten kuntoa katsellessani, että korjataankohan taloja koskaan, vai annetaanko ihmisten vain asua niissä, kunnes ne tulevat asuinkelvottomiksi. 

Kaikki tiet vievät Prismaan. 😆

Menin Prisman kautta kämpille ja kävin illalla yhdellä drinkillä keskustassa ja Kaubamajassa ostamassa ruokaa, mutta muuten istuskelin loppuillan kattoterassillani ja nautiskelin auringosta, kun se vihdoinkin taas paistoi.

Nalletkin pääsivät nauttimaan kesästä.

Liesi oli kirvoittanut ensimmäisenä iltana parit ärräpäät, sillä en ollut saanut levyä mitenkään päälle. Sain päälle ainoastaan liesituulettimen, joka oli keskellä hellaa ja joka herkesi hurisemaan kuin viimeistä päivää. 

Ruoanlaitto menikin ensimmäisenä iltana googlettamiseksi, mutta vihdoin asia selvisi: avainsana oli hipaisu. Ei tällaisia moderneja laitteita saa painella täysin voimin, vaan niitä pitää vain hipaista hellästi. Lyhyen kokeilun perusteella voin sanoa, että en ikinä haluaisi tuollaista liettä meille. Kukahan älypää on keksinyt tämmöisenkin idean, että sijoitetaanpa liesituuletin keskelle liettä. Minua ärsytti ihan suunnattomasti, kun liesituuletin hurisi ihan siinä naaman edessä. Ehkä liesituulettimen olisi saanut pois päältäkin, mutta sitä en jaksanut enää googlettaa.

Lauantaiaamuna oli aika pakata tavarat kasaan ja todeta, että Tarton-matka oli tullut päätökseensä. 

Takaisin kohti Tallinnaa.

Paluumatkalla Tallinnaan ei ollut aikaa pysähdellä hirveästi mihinkään, sillä laiva lähtisi Tallinnasta 12.30. Olin valinnut paluumatkalle Victoria 1:n, koska vaikka matka kestäisikin kolme ja puoli tuntia (Megastarilla ja MyStarillahan laivamatka kestää vain kaksi tuntia), matka oli ollut niin edullinen, että arvelin sen kannattavan. 

Perinteinen laivaanajokuva.

Laivalle päästyäni menin kyselemään infosta, oliko heillä jossain jotain istuskelualuetta. Megastarilla ja MyStarillahan on tosi kivat ja tilavat 'sitting lounget' automatkustajia varten. 

Megastarin loungea.

Infosta kuitenkin kerrottiin, että Victorialla ei ollut mitään istuskelualueita, koska Victoria on risteilyalus. Ravintoloissa ja kahviloissa voisi istuskella, mutta niissä pitäisi tietysti tilata jotain. Joitain yksittäisiä istumapaikkoja toki oli, ja näinkin aivan infopisteen edessä ikkunoita, joiden eteen oli tehty pehmustettuja istumalevikkeitä.

Pohdiskelin vaihtoehtojani ja kysyin, mahtaisiko hyttejä olla vapaana, mutta vapaana ei ollut kuulemma kuin pari B-hyttiä kannella 5, ja semmoinen kustantaisi 40 euroa. Jahkailin aikani, mutta päätin sitten ottaa hytin. Infopisteen nainen oli jotenkin nihkeä eikä oikein tuntunut haluavan myydä hyttiä minulle. Nainen ehdotti, että tulisin kyselemään hyttejä uudestaan laivan lähdön jälkeen, sillä silloin heillä on yleensä enemmän hyttejä tarjolla, kun jotkin listat selviävät vasta lähdön jälkeen. 

En ymmärtänyt, mikä ongelma tässä oikein oli. Jos minä kerran halusin hytin ja olin valmis maksamaan siitä vaaditun hinnan, ja hyttejä oli vapaanakin, miksi en voinut saada sellaista? Miksi minun pitäisi norkoilla yli puoli tuntia ja odottaa, jos hyttejä ilmaantuisi lisää, kun ei hinta kuulemma kuitenkaan alenisi siitä yhtään (laivalla myytynä hyttien minimihinta on tuo 40 euroa). 

Lopulta suostuin kuitenkin odottelemaan ja menin pikaruokapaikkaan etsimään jotain syötävää. Sehän meni taas hirveäksi jahkailuksi, kun en osannut päättää, ottaisinko voileivän, lihapullia, päivän keiton vai mitä. Päästin ihmisiä ohitseni, jotta sain lisää miettimisaikaa, vaikka vitriinien edessä oleva käytävä olikin niin kapea, että toisen ohi ei noin vain pujahdettukaan. 

Sitten jonoon tuli aivan valtavan lihava mies. Näin heti, että tuo ei mahtuisi minun ohitseni ja että nyt minun olisi tehtävä pikainen päätös. Nappasin vitriinistä kinkku-juustosämpylän ja Cokiksen, ja jo kassalla kadutti, etten ollut ottanut lihapullia. Takaisin ei kuitenkaan ollut menemistä, koska tie oli tukossa. Ihmettelin, miten pikaruokapaikka olikin tehty niin epäkäytännölliseksi ja ahtaaksi. Jos jo ravintolan ovella olisi jonkinlainen ruokalista, voisi jahkailla jo etukäteen, mitä tilaa, ettei tarvitsisi mennä tukkimaan tietä muilta. 

Voileipä oli äkkiä syöty, ja seuraava kysymys oli, että mitä seuraavaksi. Nytkö minun pitäisi mennä toiseen ravintolaan tai kahvilaan ja ostaa siellä taas jotain, jotta voisin lunastaa istumapaikkani? Minua ainakin nolottaisi jäädä istumaan ravintolaan moneksi tunniksi sen jälkeen, kun eväät on syöty. 

Päätin, että menen ostamaan kumminkin sen hytin. Kyttäsin silmä kovana, milloin laiva lähtisi liikkeelle ja suuntasin infopisteeseen pyytämään hyttiä. Nainen oli vieläkin vastentahtoisempi kuin aiemmin myymään minulle hyttiä, mutta eihän hän voinut lopulta muuta kuin tehdä sen. Kaiken lisäksi taisin saada viitoskannelta saman B-hytin, joka oli tarjolla jo aiemminkin. Hyvin omituista toimintaa.

Hytissä oli hieman tunkkainen haju, ja se oli muutenkin parhaat päivänsä nähnyt, mutta arvelin, että kyllä täällä pystyisi muutaman tunnin olemaan. Ainakin minulla olisi oma vessa! 

Samassa viereisiin hytteihin pelmahti sama synttäriporukka, jonka olin nähnyt aiemmin kannella. Porukka alkoi soittaa musiikkia ja hoilata hyttien ovet auki niin kovaa, että minulla alkoi hermo kiristyä. Tunnelma tuntui olevan katossa ja vähän sen ylikin, eikä kestänyt kauan tajuta, että sama meno jatkuisi ihan koko loppumatkan. Porukka tuskin ainakaan hiljenisi tuosta yhtään. Mielessäni kävi, pitäisikö mennä kyselemään infosta toista hyttiä, mutta se olisi ollut jo liian noloa. Infopisteen nainen olisi ollut varmaan, että eikö se hytti nyt kelvannutkaan.  

Kun olin kerran tästä ilosta maksanut, niin tämä oli nyt vain kestettävä. Onneksi olin ottanut autosta mukaani vastamelukuulokkeet, joten pystyin vetäytymään omaan maailmaani eli katsomaan telkkaria läppäriltä. Wifi toimi onneksi erinomaisesti koko matkan. 

Neljänkympin hyttimaksun kanssa paluumatkasta tuli siis lopulta paljon kalliimpi kuin mitä se olisi ollut nopeammalla Megastarilla tai MyStarilla, ja kaiken lisäksi jouduin kärvistelemään koko matkan. Onko tämä nyt se kuuluisa ojasta allikkoon -tilanne?  😆

Kaverit pääsivät sentään lepäilemään hytissä.

Merelle oli luvattu kovaa tuulta, ja minua hieman hermostutti, huutaisiko autoni varashälytin taas koko matkan, kuten se oli tehnyt edellisellä Viron-reissulla toissa vuonna mennen tullen. Menomatkalla meri oli ollut rauhallinen, mutta nyt asia mietitytti. Kai hälyttimen saa pois päältäkin jotenkin, mutta en ollut jaksanut ottaa asiasta selvää. 

Lopulta keksin asiaan hyvin helpon ratkaisun: jättäisin auton lukitsematta, niin silloin ei varashälytinkään huutaisi. Kukaan tuskin ainakaan varastaisi autoa matkan aikana autokannelta. Näin toimin, ja autokannelle palatessani minua odotti hiljainen auto. 

Sen pituinen se.