perjantai 8. syyskuuta 2023

Tunteiden vuoristorata eli elämä

Kirjoittelin keväällä, että olin alkanut meditoida, ja avasin myös syitä, miksi niin oli käynyt. Kyseisen kirjoituksen aikoihin olin meditoinut reilun kuukauden ajan, ja vaikka toivoin meditoimisen jäävän pysyväksi asiaksi elämääni, pelkäsin, että se olisi taas yksi meikäläisen hullutuksista – asioista, joista innostun ensin kamalasti mutta jotka pian unohtuvat kokonaan.

Ilokseni täytyy kuitenkin todeta, että meditoiminen on tainnut tulla elämääni jäädäkseen, sillä ensi kuussa tulee puoli vuotta siitä, kun aloitin meditoimisen, ja meditoin edelleen säännöllisesti päivittäin. Joskus harvoina päivinä meditoiminen saattaa jäädä välistä, kuten Barcelonan- tai Viron-reissuilla, mutta en ota siitä paineita.

Tuntematon kiinalainen: Rukoileva munkki. (Postauksen kuvat ovat Idän henkisyys -näyttelystä, joka oli kesällä Villa Gyllenbergissä.)

Kirjoittelin aiemmassa postauksessani meditoimisen hyödyistä, jotka olin havainnut, ja allekirjoitan ne kaikki edelleen. Meditoiminen on kuitenkin myös muuttanut elämäni tavalla, jollaista en olisi uskonut tapahtuvan: olen alkanut uskaltaa kohdata ja hyväksyä vaikeimmat kielteiset tunteeni. Tämä kuulostaa jonkun mielestä varmasti naurettavalta ja vähäpätöiseltä asialta, mutta minulle muutos on tosi suuri. 

Olen nimittäin ollut koko elämäni äärimmäisen taitava välttelemään kielteisinä kokemiani tunteita ja hukuttamaan ne milloin mihinkin – maaniseen tekemiseen, alkoholiin, televisiosarjoihin, you name it. En itse tiedostanut aiemmin mitään ongelmaa olevankaan, vaikka tunnistin kyllä pahan olon ja sitä seuranneen ajatuksen: miten pääsisin tästä tunteesta mahdollisimman pian eroon? Koskaan en pysähtynyt ajattelemaan, mistä paha oloni mahtaisi johtua, puhumattakaan siitä, että olisin uskaltanut mennä vaikeaa tunnetta kohti.  

Meri Genetz: Pää, sydän, halu.

Meditoiminen on kuitenkin antanut minulle rohkeutta kohdata pahan olon ja kielteiset tunteet. Se johtuu varmasti siitä, että meditointi rohkaisee hyväksymään ajatukset – ja elämän yleensäkin – sellaisina kuin ne kulloinkin ovat. Rohkeuden taustalla on tietysti myös ollut toivo siitä, että jos uskallan kohdata vaikeat tunteeni, ne lopulta katoavat tai ainakin menettävät otteensa minusta. Tunteiden pakeneminen kun ei auta kuin hetkellisesti, kuten me kaikki varmasti tiedämme (ja minäkin tiedän nykyään!). 

Olen joskus aiemmassa elämässänikin yrittänyt kohdata kielteisiä tunteitani mutta epäonnistunut siinä pahasti. Nyt tajuan, että syynä on ollut lähestymistapa, joka on ollut liian "älyllinen", kognitiivista psykoloterapiaa muistuttava lähestymistapa. Olen yrittänyt analysoida tunteitani ja ajatuksiani sekä niiden aiheuttamaa käyttäytymistä ja sitten ihmetellyt, kun homma ei ole toiminut. Jos kerran tiedän, että paha oloni johtuu asiasta X, ja tiedän, että tunnen sen johdosta tunnetta Y, niin miksi en kykene pääsemään eroon pahasta olostani?

Meditoimisen ja upeiden YouTube -kanavien avulla olen oppinut, että ikävistä tunteista ei pääse eroon niitä ymmärtämällä tai selittämällä. Niistä voi päästä eroon vain tuntemalla ne. Ajatuksilla ja kielellisillä ilmauksilla ei ole tuntemisessa mitään virkaa, sillä tuntemiseen ei tarvita sanoja. Tunne on puhdas, paljas ja itsenäinen.

Kim Eng selittää asian hienosti (kohdasta 2:55 alkaen):

Häpeä ja suru ovat olleet itselleni aina vaikeimpia tunteita kohdata, koska ne ovat niin kokonaisvaltaisia ja fyysisiä. Häpeä tuntuu koko kehossa niin voimakkaana, että tekisi mieli piiloutua kaappiin (niin kuin se mitään auttaisi!), ja suru saa vajoamaan lattialle kaksin kerroin. Kumpikin tunne on kuitenkin ollut tänä vuonna todella vahvasti läsnä, joten harjoitusmateriaalia on riittänyt. 😆 Enkä tarkoita häpeällä nyt mitään pienestä mokailusta johtuvaa nolotusta, vaan niin voimakasta häpeän tunnetta, että voisi oksentaa.

Ikäviä tunteita olisi kiva paeta, koska sillä tavallahan niistä pääsee helpoimmin ja nopeimmin eroon, eikö? Tunteiden pakeneminen on automaattinen reaktio, joka ei vaadi sen suurempia ponnisteluja. Tunnetta ehtii hädin tuskin havaitsemaan, kun onkin jo ruvennut puuhailemaan huomaamattaan jotain tai etsiytynyt television ääreen tuijottamaan jotakin, mikä vie ajatukset muualle. Kätevää ja kivutonta! Ikävillä tunteilla on vain semmoinen epämiellyttävä tapa, että jos niitä ei kohtaa, ne palaavat pian takaisin, entistä voimakkaampina, ja löytävät tiensä myös käyttäytymiseen: jos itsellä on paha olla, tulee kiukuteltua helposti myös muille.   

Per Stenius: Tiibetiläinen.

Ikävien tunteiden kohtaaminen vaatii valtavasti energiaa ja uskallusta. Jos antaa surun tulla ja olla, niin kauan kuin se haluaa viipyä, pahimman surun poistuttua on aivan voimaton ja tyhjiin imetty olo. Kuka hullu valitsee tällaisen vaihtoehdon, kun voi tarttua esimerkiksi viinipulloon ja työntää ikävät tunteet alkoholin avulla syrjään. Tunteiden kohtaamisessa pelottaa myös se, jos tunteet jäävätkin jotenkin "päälle". Mitä jos annan itseni tuntea surua, enkä pääsekään siitä koskaan eroon? On pelottavaa hypätä tunteiden kyytiin, kun ei tiedä, mihin niiden kanssa joutuu.

Pelottavaa tai ei, tarpeeksi vaikea tilanne elämässä saa kai tekemään mitä tahansa, jotta olo helpottuisi – jopa kohtaamaan pimeän puolensa. Näin kävi minullekin, sillä jossain Vietnamin ja Suomen välissä tajusin sen, että en enää pysty pakenemaan itseäni. Oli pakko antautua, luopua vastarinnasta ja opetella kohtaamaan ikävät tunteeni sellaisina kuin ne olivat.

Jos esimerkiksi muistin häpeää aiheuttavan asian, toimin eri tavalla kuin aiemmin, enkä yrittänytkään päästä tunteesta eroon. Sen sijaan annoin häpeän olla ja tuntua siellä, missä se tuntui – kiristävänä tunteena ohimoilla, puristavana tunteena rinnassa ja punana poskilla. En yrittänyt analysoida tunnetta enkä edes nimetä sitä ("voi kamala miten minua hävettää!"), vaan kuuntelin kehoani ja yritin sinnitellä. Minä kyllä kestän tämän!

Eva Bremer: Aamuvoimistelu.

Kun on tottunut siihen, että kaikki pitää ilmaista kielellisesti, on hirveän vaikea vain olla ja tuntea. Mieli lähtee niin helposti selittelemään kaikenlaista, etsimään syitä ja seuraamuksia, pakokeinoja tai pikaisia ratkaisuja. Tunteen kanssa oleminen oli minulle ihan uutta, mutta samalla tiedostin sen, että tämä oli oikea tapa. Minun oli pakko elää tunteet läpi, koska vain niin oli jotain toivoa, että saisin tunteiltani joskus rauhan. Tätä kaikkea on todella vaikea pukea sanoiksi, sillä miten kuvailla asiaa, joka on kielellisen maailman ulottumattomissa?

Joskus tunne menee ohi nopeastikin; joskus siihen menee pidempi aika. Vaikka ikävien tunteiden tunteminen on vaikeaa, jo ihan fyysisestikin, se on myös samalla kovin palkitsevaa. Kun on elänyt koko tähänastisen elämänsä niin, että on ollut tunteidensa vietävissä ja katsellut vain sivusta, kuinka minua heitellään, pienetkin edistysaskeleet ovat tuottaneet suurta iloa. On ollut ihana havaita, kuinka ikävien tunteiden voima pikkuhiljaa heikkenee, olo on pikkuisen vapaampi ja kevyempi, ja vahvistuu usko: en kuole tähän. 

Leena Luostarinen: Buddha.

Meditointia seuranneen tietoisuuden lisääntymisen ansioista osaan myös tarkastella tunteitani paremmin ikään kuin ulkopuolisena – objektiivisemmin – ja kuulostella, missä kohtaa kehoa erilaiset tunteet tuntuvat. Rintakehä tuntuu olevan minulle jonkinlainen tunteiden noidankattila, sillä suurin osa tunteista tuntuu voimakkaimmin juuri siellä, mutta moni tunne tuntuu myös vatsassa. Se ei ole ihmekään, sillä olen aina reagoinut helposti vatsallani jännitykseen, stressiin ja pelkoon.  

Suhteeni alkoholiin on muuttunut meditoimisen seurauksena vähän varkain, mutta radikaalisti. Äidin kanssa tuli taannoin puhetta siitä, kuinka en enää välitä alkoholista, ja totesin äidille, että "en tarvitse alkoholia enää mihinkään". Jäin jälkeenpäin miettimään, miksi ihmeessä olin ilmaissut asian juuri noilla sanoilla. Mihin olin tarvinnut alkoholia aiemmin? 

Karu totuus on se, että alkoholi oli toiminut aiemmin aivan liian usein joko jonkin asian turruttajana ("paha mieli katoaa, kun ottaa pari lasia viiniä") tai tyhjiön täyttäjänä ("tylsyys poistuu elämästä, kun on pienessä hiprassa"). En tarkoita, että olisin ollut mikään alkoholisti tai edes alkoholin suurkuluttaja, sillä olen pystynyt elämään hyvin ilman alkoholiakin esimerkiksi Intiassa, jossa alkoholi ei kuulu anoppilan elämään. Mutta alkoholi on aina maistunut minulle, ja aivan liian usein vääristä syistä – jos alkoholin juomiseen on edes olemassa oikeita syitä. Nyt kun olen oppinut kohtaamaan itseni, eikä minun tarvitse enää paeta mitään, en tarvitse myöskään alkoholia. Voin toki juoda alkoholia edelleen, mutta vain sopivassa seurassa (en enää koskaan yksin) ja vain silloin, jos on jo valmiiksi hyvä olo.  

Leena Luostarinen: Musta ja valkoinen 2.

Puoli vuotta meditoimista on siis tehnyt hyvää, ja paljon hyviä asioita jäi tässä kertomatta, mutta ehkäpä kirjoittelen niistä joskus toiste. Eihän tämä elämä ole edelleenkään mitään auvoista päivänpaistetta, vaan kamppailen samojen asioiden kanssa miltei joka päivä. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, sillä kun on toiminut koko elämänsä tietyllä tavalla, muutos ei tapahdu hetkessä.

Liika yksinolo ei tee myöskään hyvää, sillä yksin ollessani joudun taistelemaan itseni kanssa enemmän, mikä johtuu kai siitä, että on liikaa aikaa ajatella. Vai onko toisten ihmisten seurassa helpompi paeta itseään ja tunteitaan? 

Menneisyydestä ei pääse eroon ja tulevasta ei tiedä, mutta matkalla ollaan. Se on kai tärkeintä. 😊

Rudolf Koivu: Elämään mieltynyt Dirai Radsha 4.

16 kommenttia:

  1. Ulrika50v.blogspot.com9.9.2023 klo 9.26

    Todella hyvin kirjoitettu !
    Hienoa kun löysit meditoinin.
    Itse ajattelen aina että ahdistus on vain tunne ,ei se tapa ja annan sen olla kunnes menee ohi. Ei se yleensä kauan kestä , muutaman tunnin.....
    Kivaa viikonloppua ❤️❤️❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Ulrika. 🤗

      Niinhän se on, että kaikki tunteet ovat vain väliaikaisia ja menevät ohi, niin hyvät kuin ikävät tunteetkin. Sitä on vain hirveän vaikea muistaa ja uskoa silloin, kun on oikein kurja olo. Tuntuu että tämä ei lopu ikinä, vaan tämä jatkuu ikuisesti. 🙄

      Kivaa viikonloppua sinullekin! 😘😘

      Poista
  2. Vaa'at ovat kai synnynnäisiä tuntijoita... Mä ainakin vedän kaikki tunteet sata lasissa. Iloitsen niin, että muut luulen mun vähintään poltelleen pilveä, suren niin, että sydän pakahtuu ja suutun niin, että alkaa itkettää. Onko se hyvä vai huono vetää tunteet niin överiksi, en tiedä. Mutta etenkin ne ikävämmät tunteet saa mielestäni sillä lailla koettua ja pois mielen päältä.

    Kivaa viikonloppua, alkoholin tarvitsemisesta tuli mieleen loppukevennykseksi tämä: https://www.ruutu.fi/video/2817722

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta on hyvä tuntea tunteet sata lasissa. Mieluummin överi kuin vajari. 😅 Eipähän ainakaan jää mitään tunnepatoutumia, kun antaa tunteiden tulla ja olla. Toki se voi olla joskus henkisesti raskasta, jos tuntee kaiken tuntee kovin voimakkaasti...

      Haha, tuo klippi oli kerrassaan mainio. Kiitos siitä! 🤗 Mua huvittaa muutenkin semmoiset sievistelijät, jotka nauttivat alkohollia vain "maun takia". Mun mielestä suurin osa alkoholeista maistuu ihan paskalta, ja jos haluaisin juoda jotain oikeasti hyvää, joisin esim. ananaslimpparia.

      Poista
    2. Niiiiiiiiiiiiiin totta! Mä en juo just siks kun joitain, jotka oikeesti maistuu hyvältä. Esim. "kaikkien naisten lemppari" (= skumppa)
      on aivan kauhean makuista!

      Poista
    3. 😂 👍 Skumppahan on minunkin "lemppari", mutta onkin vallan kummallinen lemppari, kun sitä pitää juoda hampaat irvessä! Eli ihan hirveäähän se useimmiten on, mutta juon sitä siksi, kun kuiva skumppa on suhteellisen vähäkalorista verrattuna moneen muuhun alkoholijuomaan. Että näin. 🤭

      Poista
  3. Osu ja uppos - ja ottaa yksin lasin punkkua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ❤️ Kivaa lauantai-iltaa, Stansta! Mie tulin just saunasta. Jännä juttu, että tulee saunottua säännöllisemmin, kun ei ole enää omaa saunaa, vaan on vain viikoittainen talosaunavuoro. 😅

      Poista
  4. Hieno lirjoitus Satu❤️Hyvä kuulla että.meditoinnista on ollut sinulle apua,ja että siitä on tullut osa elämääsi..Totta,kielteisiä tunteita on.niin helppo paeta,sen sijaan että niitä kohtaisi.Minulla on muutamia ystävoä jotka meditoivat säännöllisesti,ja itsekin teen välillä niin,mutta harvemmin.Kaunista viikonloppua Satu.🌸

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jael. ❤️ Oli kyllä itsellenikin yllätys, että meditointi tuli jäädäkseen (tai ainakin tällä hetkellä näyttää siltä!). Mutta hyödyt ovat niin huomattavat, että se kai kannustaa jatkamaan. Ja kiva kuulla, että sinäkin meditoit silloin tällöin!

      Kaunista viikonloppua sinullekin! Täällä oli tänään upea syyspäivä.

      Poista
  5. Terkut Suomesta, olen lukenut blogiasi mutta kommentointi on jäänyt, koska ei ole muka ollut aikaa. Mutta mukana menossa olen edelleen, vaikka hiljaisemmin <3

    Hieno kirjoitus, jossa paljon pohdittavaa minullekin. Tunteiden järkeistämistä olen itsekin harjoittanut, mutta oppinut ettei tunteita voi järkeistää. Minulle vaikeita ovat laillasi häpeä ja myös valtava syyllisyys. Erityisesti syyllisyyden kohdalla tiedostan, että se on perusteetonta, mutta silti siitä on vaikea päästä eroon. Editynyt kuitenkin olen.

    Minulle yksin oleminen on todella luontaista ja nautin siitä. Sen kanssa olen kipuillut, koska oletus tuntuu olevan, että pitäisi olla seurallisempi ja osallistua ties mihin. Vasta viime vuosian olen hyväksynyt sen, että saan olla tällainen. Ei tarvitse hampaat irvessä leikkiä sosiaalista, kun en vain sellainen ole. Toki siis tykkään tavata ystäviä ja läheisiä, mutta tarvitsen todella paljon omaa aikaa jaksaakseni yhtään mitään. Palautuminen seuraelämästä vie kamalasti aikaa.

    Kunhan kotiin pääsen, niin katson tuon linkkaamasi videon!

    Elegia, joka ei ilmeisesti pääse kirjautumaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas kiva kuulla, että olet päässyt nauttimaan Suomen syksystä! Leppoisaa oleilua Suomessa! ❤️

      Tunteiden järkeistäminen ei tosiaankaan onnistu, se on moneen kertaan todettu. Silti sitä on jotenkin vaikea uskoa, koska kyllähän kaikki pitäisi pystyä järjellä selittämään ja järkeilyllä voittamaan! Kai tunteet ovat niin primitiivisiä, että ne ovat täysin erillisiä kielestä ja kaikenlaisesta järkeilystä.

      Syyllisyys ja häpeä ovat hankalia tunteita siksikin, että niihin liittyy usein muita ihmisiä, ja niistä on siksi hirveän vaikea ”vapautua”. Tunteesta on vaikea päästä irti, koska se kytkös toiseen ihmiseen/toisiin ihmisiin on ja pysyy. Mutta tunteiden tunnistaminen on jo hyvä alku, eikä kaikesta tietysti voikaan (eikä pidäkään?) päästä koskaan kokonaan eroon. Itseäni helpotti ihmeellisesti jo se, että kirjoitin tämän postauksen ja tein häpeäni ikään kuin näkyväksi itselleni ja muille. Jollakin kumman tavalla se herätti jonkinlaista myötätuntoa itseäni kohtaan, vaikkei se häpeää mihinkään poistanutkaan.

      Sosiaalisia normeja vastaan taistelu on kyllä todella hankalaa. En itsekään elä – monellakaan tapaa – sosiaalisten normien edellyttämää elämää, ja tunnen siitäkin koko ajan häpeää ja huonommuutta. Tuntuu, että koko ajan pitäisi olla selittelemässä valintojani ja sitä, miksi elän niin kuin elän. Se vie suunnattomasti energiaa ja iloa elämästä, kun ei osaa vain nauttia elämästään sellaisena kuin se on, vaan yrittää asettaa itsensä johonkin muottiin, johon ei yksinkertaisesti sovi. Järjellä minäkin ymmärrän, että saan olla sellainen kuin olen ja elää sellaista elämään kuin haluan (paskaako se kenellekään kuuluu), mutta siitä huolimatta häpeän ja selittelen. Voi kiesus!

      ❤️

      Poista
  6. Palasin ajatuksella ja ajan kera lukemaan postauksesi. Jäin oikein ajatuksella miettimään omaa itse- ja tunnesäätelyä. "Opetan" työkseni tulevaisuuden aikuisille ja heidän kasvattajilleen... itsesäätelymenetelmää Zones of regulation ja tajuan, että tässä vuosien saatossa yhä enemmän ammennan esimerkkejä ihan omasta elämästä. Tunteiden tunnistaminen (miksi niin paljon helpompaa muissa kuin itsessään??) Itseään kun katsoo juuri enemmän sisältä.... ollen itsensä sisällä... ulkopuolelta tarakasteltuna, hmm..
    Zones koostuu neljästä väristä ja mikään väri ei ole huonompi/parempi kuin toinen - on kyse vain siitä, että tunnistaa itsensä millainen on punaisella, millainen sinisellä... miten eri värit saa toimimaan, tai olemaan toimimatta.
    Minä ennätän kyllä käydä yhdessäkin päivässä kaikki sateenkaaren värit läpi... Zones on kehitetty lapsille/nuorille, mutta näissä tunneasioissa ei todellakaan ole ikärajaa... Oli kyseessä meditointi, jokin itse- tai tunnesäätelymenetelmä, niin se tunnistaminen ja tunteminen on kai oleellisin tapa auttaa itseään selviytymään tilanteesta kuin tilanteesta. Upeilla taideteoksilla olit kuvittanut postauksen - kiitos!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ajatuksistasi, Repolainen! ❤️ Piti heti googlettaa tuo zones of regulation. 😊 Kuulostaa mahtavalta ja sopivan yksinkertaiselta työvälineeltä! Erityisesti tuo neutraalius ja hyväksyntä ilahduttivat. Niin helposti tulee pidettyä monia tunteita kielteisinä ja ikävinä, vaikka kaikki tunteet kuuluvat elämään. Eihän onneakaan tunnistaisi eikä siitä osaisi nauttia, ellei välillä olisi niitä aallonpohjia.

      Välillä olen miettinyt sitäkin, että kunpa sitä osaisi vain olla ja elää, ilman että on koko ajan niin tietoinen itsestään. Ehkä se on aikuisuuden ongelma tai ehkä se on persoonallisuuskysymys, että ei osaa laskea ohjaksista irti, vaan vaatii itseltään maksimaalista suoritusta joka asiassa, jopa tunteiden tuntemisessa.

      Se on ihan totta, että mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän löytää esimerkkejä omasta elämästään ja sitä paremmin ymmärtää myös muita. Me kaikkihan olemme loppujen lopuksi ihan samanlaisia ja meillä kaikilla on ihan samat tunteet. Toiset vain ilmaisevat tunteitaan avoimemmin kuin toiset, ja siksi toisia on helpompi ”lukea”. Tästä tuli mieleeni se, että itselleni on ollut aina helpointa tulla toimeen sellaisten ihmisten kanssa, jotka ilmaisevat tunteensa avoimesti. Pidättyväisten ihmisten kanssa olen jotenkin varuillani, kun heitä on niin vaikea tulkita, ja väärän tulkinnan mahdollisuus kai pelottaa. Tämä johtuu ehkä jollakin tapaa lapsuudestanikin, sillä iskä oli ns. helposti räjähtävää tyyppiä, ja koko ajan piti tarkkailla, millä tuulella iskä oli ja mitä olisi mahdollisesti odotettavissa.

      Mukavaa päivää ja alkanutta viikkoa sinulle!

      Poista
  7. Todella mielenkiintoinen postaus!

    Jokaisella meille on omat kipupisteet ja kohdat joihin tökkiminen tekee kipeään ja jotenkinhan niiden kipupisteiden kanssa pitää oppia elämään. Parastahan olisi jos ne saisi jollain lailla vähemmän kipeiksi. Minulle on tässä muutaman viime vuoden aikana kehittynyt uusi kipupiste työelämässä: epämukavien, tylsien tai liian haasteellisten töiden aloittamisen lykkäys. Tulee turpaan ihan viikottain kun pitää sitten yöllä yrittää kiriä kiinni hommia, joita olen ihan omaa tyhmyyttäni lykännyt. Vahva on vitkuttelutapa :( vaikka tiedän mitä siitä seuraa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Rva Kepponen. Kiva jos pidit. 😊

      Viisaita kirjoittelit! Meillä kaikilla on tosiaan omat kipupisteemme ja arat alueemme, joihin joku toinen saattaa tökkäistä ihan tietämättään. Tärkeintä olisi varmaankin tunnistaa omat kipupisteensä ja reaktionsa, jotka syntyvät, kun piste ottaa osumaa. Sillä tavalla pystyisi ehkä ennakoimaan omaa käytöstään ja parhaassa tapauksessa jopa muuttamaan sitä.

      Luulen, että vitkuttelu on aika yleinen tapa meillä ihmisillä. Mikä ihme siinä onkin, että vaikka tietää, että vitkuttelusta ei seuraa mitään hyvää, niin silti vain työntää ne ikävät hommat mielestään ja tekee jotain kivempaa. Jännä juttu, että kivojen töiden kanssa ei tule koskaan vitkuteltua. 😅

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3