Murha Kolilla

Jaahas. Blogihommelit ovat jääneet taas tauolle, mutta nyt on pakko yrittää kömpiä takaisin blogistaniaan, ettei tauko veny loppuelämän mittaiseksi. 

Ukkelikin lähti viime viikolla reilun kahden vuoden tauon jälkeen Intiaan, vaikka Intiaan matkustaminen ei ollutkaan ihan yhtä yksinkertaista kuin Espanjaan matkustaminen. EU:n rokotuskortti kun ei käy Intiassa, vaan koronatestissä piti käydä sekä Suomessa ennen lähtöä että vielä Intian päässä lentokentälle saavuttaessa. Testitulosta ei tarvinnut kumminkaan jäädä odottamaan, vaan testin tekemisen jälkeen saattoi kävellä suoraan lentokentältä ulos. Rahat pois ja menoksi.

En muistanut, mitä tässä on muutaman viikon aikana tapahtunut, joten kävin lunttaamassa kännykän kuvista. 

Olen alkanut katsella telkkarista krikettiä. Tämä on lause, jota en olisi koskaan uskonut sanovani, sillä olen pitänyt krikettiä maailman typerimpänä pelinä. Mutta kuten niin monesti aiemminkin: never say never! 

IPL:n (Indian Premier League) pelit alkoivat viime kuussa, ja ukkeli rupesi seuraamaan pelejä telkkarista, kuten aina muulloinkin, kun on jotkin cup-pelit menossa. Istahdin yhtenä iltana ukkelin viereen ja rupesin tenttaamaan ukkelia kriketin säännöistä. Ukkeli selosti kärsivällisesti, ja yhtäkkiä peli alkoikin kiinnostaa niin kovasti, että piti oikein opiskella kriketin säännöt internetistä. Ensi viikolla alkavatkin sitten kriketin maailmancupin pelit!

Kävimme syömässä Nollassa, joka toimii zero waste -periaatteella. Otimme neljän ruokalajin maistelumenun, jonka paras annos oli mielestäni tuo kuvassa oleva ruoka (en enää muista, mitä ruoassa oli – ehkä gnoccheja ainakin?). Nollan ruoka oli ihan jees, mutta en tiedä, menisinkö ravintolaan uudestaan. 

Huonotapaiset asiakkaat seuraavat ravintolassakin krikettipeliä kännykästä.

Käytin polkupyöräni vihdoin huollossa. Tämä merkittävä tapahtuma sai alkunsa siitä, kun yhdellä pyörälenkillä etupyöräni lähti yllättäen melkein irti, ja jouduin taluttamaan pyörän neljän kilometrin loppumatkan kotiin. Kun rupesin nostamaan pyörää kotitallissa telineeseen, katsoin, että mikäs se tuosta renkaan keskeltä töröttää.

Kun painoin vivun takaisin yläasentoon, rengas ei liikkunut sivusuunnassa enää yhtään. Tuli siis opittua kantapään kautta, että pyörän renkaissa on tuommoinen vipu, jota käytetään ilmeisesti silloin, kun on tarkoitus irrottaa rengas. Mutta kesken ajonhan vivun ei pitäisi itsestään aueta, joten pyörähuolto kutsui. En viitsinyt edes miettiä, mitä olisi voinut käydä, jos vipu olisi auennut jossakin alamäessä neljänkympin tuntivauhdissa...

En ole koskaan kuljettanut pyörää metrossa, kun olen kuvitellut sen olevan hirveän hankalaa, mutta eihän se ollut yhtään hankalaa. Polkupyörille tarkoitetut paikat oli merkitty selvästi, ja asemilla oli hissit, jottei tarvinnut runnoa pyörää liukuportaisiin. 

Pyörästä löytyi kaikenlaista vikaa, joista mielenkiintoisin oli hajonnut keskuslaakeri. Kun tiedustelin, että mikäs se sellainen keskuslaakeri on, sain kuulla, että se on se osa, joka saa pyörän liikkumaan. "Ei keskuslaakerin hajoaminen hengenvaarallinen vika ole", korjaaja totesi, "mutta matkasi olisi katkennut ennemmin tai myöhemmin". Nolotti, kun en ollut edes huomannut moista keskuslaakerin hajoamista. Ehkä rupean käyttämään pyöräni huollossa vähän useammin...

Löysin kaupasta Osteen-merkkisiä mangoja, jotka ovat ensimmäiset oikeasti hyvät mangot, joita olen Suomen kaupoista löytänyt. Toki näitäkin täytyy malttaa joskus kypsytellä muutama päivä. 

Meidän talossamme on kierretty viimeisen kahden viikon aikana tarkistamassa parvekkeita parvekelasien putoamisriskin vuoksi. En meinannut uskoa silmiäni, kun näin tiedotteen. Ihan oikeastiko on mahdollista, että parvekelasit putoilevat itsestään maahan? Kuulostaa mielenkiintoiselta.

Suoraan Milanon muotiviikoilta.

Kävin päivystyksessä yhtenä aamuna. Tämä kuva on tosin otettu vasta silloin, kun olen jo lähdössä kotiin kuusi tuntia myöhemmin. Tullessani oli niin kovat kivut (vatsassa), ettei tullut mieleenkään ottaa kuvia. Keksinpä tästä oikein vitsinkin: Mistä tietää, että bloggari on oikeasti kipeä? No tietysti siitä, kun hän ei jaksa ottaa valokuvia. 😆

Ukkeli lähti siis viime viikolla ja lensi Frankfurtin kautta Bangaloreen. Sieltä matka jatkui seuraavana päivänä Hyderabadiin. Nyt ukkeli on kavereidensa kanssa Tirupatissa perheen guest housella eli kesämökillä, josta olen kirjoitellut niin monesti. Nyt kun rupean muistelemaan kaikkea mökilläkin tapahtunutta, niin tulee kyllä kieltämättä pieni kaiho Intiaan. Mutta itsepähän en halunnut lähteä ukkelin mukaan, eikä ukkelikaan halunnut ottaa minua mukaansa astmani takia (minulle ei ihan auennut tämän perustelun logiikka, mutta eipä tuolla väliä).

Kävin Savonlinnassa, ja meille tuli melkein perheenlisäystä. 

Teki mieli ostaa tämmöinen vähän kookkaampi nalle, mutta koska ukkeli on jo monta vuotta sitten ilmoittanut, että meille ei saa tulla enää yhtään uutta nallea, oli pakko jättää tämäkin kaveri kauppaan. Saimme äidin kanssa hirveät nauruhepulit, kun kuvittelimme, kuinka olisin ajanut takaisin kotiin tämä kaveri takapenkillä istuen.

Sivumennen sanoen: uskalsin lähteä Savonlinnaan autolla, koska meidän autovanhuksemme oli todettu katsastuksessa taas ajokelpoiseksi. En voi mitenkään uskoa, että 17 vuotta vanha auto pääsee edelleen katsastuksesta läpi ensimmäisellä yrittämällä, ilman korjauskehotuksia (paitsi se sama rekisterikilven valo, josta on huomautettu jo ainakin neljä tai viisi kertaa). Ihmettelin tätä katsastusmiehellekin, mutta mies totesi vain, että "autohan on vielä oikein hyvässä kunnossa". En todellakaan jäänyt väittelemään asiasta. 😆

Savonlinnasta teimme äidin kanssa parin päivän reissun Kolille. Majoituimme paritalon puolikkaaseen, joka miellytti kaikilta osin. 

Huomaa sohvaperunat. ❤

Venekin odotti laiturissa lähtövalmiina.

Tai no, lähes kaikilta osin. Ensimmäisenä yönä minun makuuhuoneessani oli nimittäin kutsumaton vieras eli hiiri. Se rapisteli iloisesti huoneessani ja katosi lopulta kylpyhuoneeseen, joten menin kiljumaan dramaattisesti äidin huoneen ovelle, että "en voi nukkua, kun täällä on hiiri". Äiti pyysi nukkumaan viereensä, ja sinnittelinkin hänen huoneessaan puoli kahdeksaan asti (äiti on aika kova kuorsaamaan, ja minä taas olen kovin herkkäuninen – ei hyvä yhtälö ollenkaan). Kun sitten aamulla siirryin huoneeseeni siinä toivossa, että hiiri olisi kadonnut jälkiä jättämättä, hiiri ilmestyi taas makuuhuoneeni kynnykselle! Siitä se sitten pakeni eteiseen kenkäkasan taakse, josta minä sen raivopäisenä vihdoinkin lahtasin (kengällä hakkaamalla). 

Tapahtuma vaivaa minua vieläkin, sillä minua kaduttaa, että tuli tapettua viaton luontokappale ihan turhan (eli oman mukavuuteni) takia. Olisi pitänyt yrittää pyydystää hiiri jotenkin ja saada se elävänä ulos. Mutta kuinka niin vikkelästi liikkuvan eläimen saisi pyydystettyä? 

Joka tapauksessa kannan tätä murhaa tunnollani lopun elämääni. Ehkä joudun maksamaan tästä, ja universumi (tai jumala tai whatever) kostaa minulle tämän jotenkin...  

Löysimme – siskon vinkistä – ehkä Kolin parhaan näköalapaikan, Räsävaaran näköalatornin. Näköalat tornista ovat minusta paljon paremmat kuin esimerkiksi Ukko-Kolilta, koska tornista näkee joka suuntaan. 

Tornille oli parkkipaikalta parinsadan metrin nousu.

Meillä kävi uskomaton tuuri, kun saimme kokonaiselle Koli-päivällemme auringonpaistetta aamusta iltaan. Tuuli oli kuitenkin melkoinen, mikä aiheutti lisähaastetta seuraavalle aktiviteetillemme eli makkaranpaistolle. Räsävaarallakin olisi ollut laavu (siihen ei käynyt tuulikaan niin pahasti), mutta sinne ilmestyi liian puhelias eläkeläismies kuhnustelemaan, joten vaihdoimme äidin kanssa grillauspaikkaa. 

Grillipaikan maisemissa ei ollut valittamista, mutta jumankekka, miten tuohon järven rannalle kävi tuuli. Ihmettelen edelleenkin, että onnistuin saamaan nuotioon tulet. 

Ihan ite sytytin.

Makkaranpaiston jälkeen huomasimme haisevamme ihan järkyttävästi savulle, ja kylmäkin oli. Seuraava aktiviteettimme – kylpylässä käynti – sopi siis tilanteeseen erinomaisesti. 

Kassalta mukaan annettu hoitotuotepaketti ja skumppapullo aiheuttivat sen verran hämmennystä, että oli pakko tunkea koko kiulu pukuhuoneen kaappiin ja käydä ensin kylpylän puolella vakoilemassa, kuljettivatko ihmiset todellakin kiulua kylpylässä mukanaan. Kun totesin omin silmin näin olevan, poksautimme korkin auki ja menimme nauttimaan juomiamme porealtaaseen. Enpä ole ennen tällaiseenkaan kylpylään törmännyt! Kylpylä (Koli Relax Spa) oli muutenkin hyvin erilainen kuin muut kylpylät, joissa olen käynyt. Isoja altaita ei ollut, vaan kylpylävisiitti perustui rentoutumiseen ja upeiden maisemien ihailuun. Itse tykkään kylpylöissä erityisesti erilaisista saunoista, ja täällä niitä oli kolme, tavallinen suomalainen sauna, aromisauna ja höyrysauna. 

Skumppa siivitti tunnelmaa siinä määrin, että Kolin kylpylä oli ehkä yksi parhaista kylpyläkokemuksista ikinä. Satuimme paikalle vielä sellaiseen aikaan, että ihmisiä ei ollut kovin paljon, joten pääsimme aina niihin paljuihin ja altaisiin, joihin kulloinkin halusimme.

Näkymät ulkopaljuista.

Relax-huoneessa. Väittäisin, että missään muussa kylpylässä ei ole näin upeita näköaloja!

Olin vähän huonosti varautunut kylpyläkäyntiin, enkä ollut ottanut edes vaihtovaatteita mukaan. Olikin oikein mukava vetäistä parin tunnin rentoutumisen jälkeen samat, savunhajuiset vaatteet päälleni!

Illalla juhlimme vielä vähän halloweenia. En koskaan muista, milloin halloween on ihan virallisesti, mutta samapa tuo – sitähän voi juhlia milloin huvittaa. On sitä jouluakin juhlittu joskus tammikuussa.

Ajattelin ehdottaa THL:lle, että jos kasvomaskeista luovutaan, ihmiset voisivat ryhtyä käyttämään halloween- tai vappunaamareita. 

Nyt ei muuta kuin mukavaa viikonloppua kaikille – naamarilla tai ilman! 

😘