Kohta kaikki muuttuu

Kirjoittelin kuukausi sitten, että pitäisi päästä muuttamaan tästä asunnosta jonnekin muualle. No me hätähousuthan emme jaksaneet asiaa kauan pohtia, sillä muuttoon ei ole enää kuin vajaat kaksi kuukautta. Kääk! Miten tässä näin kävi? 

Oikeastaan vähän nolottaa kirjoittaa tätä, sillä olen kääntänyt viime kuukauden aikana takkini niin monta kertaa, että melkein jo harkitsen politiikkaan mukaan lähtemistä. Olen pyörtänyt sanani lähes kaikessa, mitä edellisessä asuntohaavepostauksessa kirjoitin. Yritän kuitenkin vakuutella itselleni, että onhan se toisaalta hyväkin, että ihminen pystyy muuttamaan mielipiteensä. Eikös se ole osoitus mielen joustavuudesta tai jotain?

Tässä takki on vielä oikeinpäin.

Jo heti ensimmäisessä asuntoesittelyssä minusta tuntui, että tämä ei tule kyllä menemään niin, että juoksisimme ukkelin kanssa esittelystä toiseen etsimässä "sitä oikeaa". Kyseessä oli 88-neliöinen asunto, jossa oli kaksi tai mahdollisesti kolme makuuhuonetta. Lähdimmekin lähinnä katsomaan tuota kolmatta makuuhuonetta, kuinka pieni se olisi. Nykyisellään kolmas makuuhuone toimi kirjastona eli eräänlaisena olohuoneen yhteydessä olevana lukunurkkauksena.

Jo talon pihalla ukkeli totesi, että ei. Talo oli ihan Länsiväylän vieressä, ja liikenteen äänet kuuluivat pihalle todella selvästi. Sanoin, että käydään nyt kumminkin sisällä asunnossa, jotta saisimme jonkinlaisen kuvan siitä, minkä kokoinen 88-neliöinen asunto on.

Asunto tuntui hirvittävän pieneltä ja ahtaalta. Neljäntoista neliön lisäys nykyiseen 74 neliön asuntoomme ei näkynyt juuri missään, eikä kirjastostakaan olisi saanut mitenkään järkevän kokoista makuuhuonetta. Saapastelimme ulos asunnosta, ja minua hieman huvitti. Minulle oli nimittäin tullut vahva tunne siitä, että homma lähtisi menemään ihan eri suuntaan kuin olimme alun perin suunnitelleet. 

Samana iltana ukkeli ehdotti, että mitä jos kumminkin katselisimme uusia ja myös vasta ennakkomarkkinoinnissa olevia asuntoja. Hän esitti asian puolesta ihan valideja pointteja, mutta enpä nyt muista enää yhtäkään. Yksi taisi olla semmoinen, että voisimme yhdistää kaksi pienempää asuntoa yhdeksi isoksi, jos sopivaa isoa asuntoa ei suoralta kädeltä löytyisi. Minulla oli vähän lannistunut mieli aiemmin nähdyn asunnon takia (yksi esittely riitti näköjään lannistamaan), joten huomasin innostuvani asiasta.

Eikä mennyt aikaakaan, kun löysin tähän aika lähelle valmistuvasta kerrostalosta täydelliseltä vaikuttavan asunnon, joka valmistuu ensi vuonna. Laitoin rakennuttajalle saman tien meiliä ja kysyin, oliko asunto vielä vapaana.

Loistava pohjasuunnitelma (paitsi keittiön osalta).

Valitettavasti asunto oli kuitenkin jo varattu, mutta sain kuulla, että voisimme jäädä jonottamaan asuntoa. Niin teimmekin. Tuskin tulemme tuota asuntoa kumminkaan saamaan, mutta jos niin kävisi, niin silläkin olisi varmasti tarkoituksensa. Tuokin talo on ihan Länsiväylän vieressä, joten siinä mielessä sijainti arveluttaa. Ehkä liikenteen melu ei kuitenkaan kuuluisi yhdeksänteen kerrokseen kovin selvästi?

Kävimme katsomassa joitakin jo valmiina olevia uusia asuntoja, mutta huonolla menestyksellä. Tuntui, että asunnot olivat naurettavan ylihinnoiteltuja ja että kaikki oli tehty enemmän tai vähemmän saman muotin mukaan. Erityisesti ukkeli kärsii suomalaisesta nykyrakentamisesta, josta tuntuu puuttuvan persoonallisuus. Kylpyhuoneissa ja keittiöissä on aina samanlainen värimaailma, eikä yksikään rakennuttaja tunnu uskaltavan tehdä jotain täysin erilaista. Rakennus- ja sisustusasiat ovat ukkelin mielen päällä siitäkin syystä, että appivanhempien uutta asuntoa sisustetaan edelleen, ja ukkeli on näiden juttujen kanssa tekemisissä lähes päivittäin.

Yhdessä asunnossa oli kyllä aivan ihanan tilava keittiö, mutta keittiöön käyteytyt neliöt näkyivät sitten tilanpuutteena olohuoneessa. (Kuva Bonavan sivuilta.)

Odottavan aika on pitkä, eikä sopivaa asuntoa tuntunut löytyvän. Kyllähän sen nyt pitäisi muutamassa viikossa löytyä, jumankekka sentään! 😆 Rupesimmekin miettimään, että mitä jos muuttaisimmekin ensin vuokra-asuntoon. Muuttaisimme vuokralle, pyytäisimme hinta-arvion tästä asunnosta, tekisimme mahdollisesti ainakin keittiöremontin ja etsisimme samalla uutta omaa kotia.

Erityisesti ukkeli on saanut tarpeeksensa tästä talosta, eikä vähiten vastapäisten naapurien takia. Yhtenä iltana naapureille tuotiin uusi jääkaappi, kun vanha oli kai hajonnut. Satuin tulemaan juuri lenkiltä, kun jääkaapin toimittaja oli käytävässä vanhan jääkaapin ja kaiken muoviroinan kanssa, ja ovi naapureiden asuntoon oli auki. Käytävässä oli niin voimakas tupakansavu, että meinasin pyörtyä. Sama haju oli tunkeutunut postiluukun kautta meillekin, ja löysin ukkelin hyörimästä eteisessä parfyymipullon kanssa.

Olen aiemminkin kertonut, että ukkeli ei voi sietää epämiellyttäviä hajuja, ja hän oli nytkin varsin tuohtunut. Ukkelin vastaisku pahoille hajuille on aina parfyymi: parfyymia kun suihkuttelee tarpeeksi, niin johan hajut lähtevät! Silloinkin, kun pakastimemme oli hajonnut, ja pakastin haisi (ukkelin sanojen mukaan; minähän olin silloin Kolumbiassa) ruumiille, ukkeli oli suihkutellut pakastimeen parfyymia. Enpä ole tullut kysyneeksi, mitä merkkiä ukkeli näihin toimenpiteisiinsä käyttää ja että voisiko hän suositella muillekin jotain.

Myös talomme siisteystaso on laskenut viime vuosina. Hissin lattia saattaa lainehtia, kun sinne on kaatunut kaljaa; käytävät ovat siivottomat ja roskakatoksessa on vastassa milloin minkäkinlaisia jäteratkaisuja.

Laiskuuden huippu (kuva eiliseltä): tavaroita ei ole jaksettu laittaa viereisiin astioihin, joissa olisi ollut lisää tilaa, vaan roinat on yritetty tunkea kaikki samaan jäteastiaan ja jätetty sitten roikkumaan miten sattuu, kun eivät ole mahtuneet kaikki sisään.

Rupesimme siis katselemaan vuokra-asuntoja. Valitettavasti kolmen makuuhuoneen (kivat) kerrostaloasunnot tuntuivat olevan kiven alla, ja rivitaloasuntoja ja paritaloja tuntui olevan tarjolla enemmän. Lähdimme viimein katsomaan yhtä asuntoa, josta ei ollut netissä yhtään sisäkuvaa (oli vain pohjasuunnitelma ja ulkokuvia talosta). Neliöitä oli asunnossa yli sata ja makuuhuoneitakin neljä. Ehkä saisin yhteen makuuhuoneeseen vihdoin sen kauan kaipaamani kotikuntosalin!

Asunto oli masentava. Vaikka talo ei ollut kuin viitisen vuotta vanha, kylpyhuone oli surkean näköinen. Keittiökin oli aika kulahtanut, ja makuuhuoneet... no enpä jaksakaan enää valittaa samasta asiasta. Harkitsimme kuitenkin asuntoa muutaman tunnin ajan ihan tosissamme, mutta lopulta oli pakko myöntää, että emme halunneet muuttaa siihen.

Kannattaa kuitenkin näköjään käydä asuntoesittelyissä – jos ei muuten, niin sen takia, että esittelyn jälkeen näkee asiat taas ihan uudessa valossa. Tämän asunnon jälkeen alkoi tuntua siltä, että asunnon sijainnilla ei olisikaan enää niin suurta merkitystä, kunhan asunto vain olisi siisti ja hyvin pidetty.

Vielä samana iltana ukkeli löysi Jätkäsaaresta kivalta näyttävän asunnon, joka oli niin uusi, että se valmistuisi vasta toukokuun alussa. Jätkäsaari on samantyyppistä uutta asuinaluetta kuin Kalasatamakin (joku voisi sanoa, että kivikylää), jota moitin aiemmin liian urbaaniksi minulle. Kuukausi sittenhän ilmoitin (monen muun asian lisäksi) haluavani asua Espoon perukoilla, lähellä luontoa, jossa ei olisi jatkuvia liikenneruuhkia.

Ihastuin kuitenkin ajatukseen upouudesta vuokra-asunnosta niin, että halusinkin nyt ihan välttämättä päästä asumaan Jätkäsaareen. Väliäkö sillä, että olin lukenut vain viikkoa aiemmin Hesarista, kuinka Tallinnan-laivoilta tulevat autot ruuhkauttavat Jätkäsaaren kadut ja kuinka risteilymatkustajat täyttävät ratikat niin, että Jätkäsaaren asukkaat eivät mahdu kyytiin. Enpä viitsinyt muistella sitäkään, että olin tuota juttua lukiessani ajatellut, että Jätkäsaari olisi varmasti ihan vihoviimeinen paikka asua. Sehän oli viime viikolla, ja nyt oli nyt!   

Menimme seuraavalla viikolla katsomaan Jätkäsaaren asuntoa, ja totesimme, että onhan alue melkoista rakennustyömaata. Toisaalta meri oli todella lähellä ja Länsisatamakin näköetäisyydellä. Rupesinkin jo miettimään, että voisin kipaista Tallinnaan milloin tahansa. Asunto oli sisustukseltaan kuten kaikki muutkin näkemämme uudet asunnot, mutta parveke oli iso (tai ainakin pitkä), vessoja oli kaksi, ja saunakin asunnossa oli (tosin varsin pieni).

Asunnosta kiinnostuneita oli paljon muitakin, joten en uskaltanut antaa itseni innostua asunnosta sen kummemmin. Salaa kumminkin haaveilin jo jooganurkkauksesta, jonka saisi parvekkeen nurkkaan ja jossa voisin tehdä aamulla aurinkotervehdyksiä. En pitänyt kovinkaan todennäköisenä sitä, että saisimme asunnon, mutta yritin ajatella taas, että kaikki menisi niin kuin oli tarkoitettu. Jos emme saisi tuota asuntoa, ehkä meitä ei ollut tarkoitettu asumaan Jätkäsaareen.

Seuraavana päivänä saimme kuitenkin kuulla, että asunto olisi meidän, jos vain haluaisimme sen. En meinannut uskoa asiaa todeksi! Muutama tunti piti kumminkin nikotella, sillä parkkihallissa oleva parkkipaikka oli älyttömän kallis (149 euroa kuukaudessa). Naapuritalossa vapaana olevassa asunnossa, jota olimme myös katselleet, parkkipaikka olisi maksanut kuitenkin vieläkin enemmän (170 euroa), joten menköön sitten. Seuraavana päivänä vuokrasopimus olikin sitten jo tehty.

Toukokuussa meistä tulee siis helsinkiläisiä ja kaupunkilaisia, ja odotan tulevaa toisaalta innolla ja toisaalta kauhulla. Kauhua aiheuttaa lähinnä muutto ja kaikki siihen liittyvä, sillä vanhempieni muutto on vielä tuoreessa muistissa. Miten ihmeessä jaksan organisoida ja pakata kaiken? Missä vaiheessa kannattaisi aloittaa, ettei joka paikka olisi täynnä muuttolaatikoita ja ettei toisaalta tulisi hirveä hoppu? Työtä on niin paljon, että suorastaan oksettaa. Soppa on kumminkin jo keitetty, joten nyt ei auta muu kuin lusikoida. Tai kauniimmin sanoen: turha se on persettä rypistää, kun paskat on jo housuissa. 

En tiedä, onko tämä ihan hullu päätös, mutta se varmaankin selviää pian. Toisaalta kerrankos täällä vain eletään! Tuleepahan kokeiltua tällaista kaupunkimaisempaa asumistakin ja otettua selvää, olenko todella niin maalainen kuin kuvittelen, vai olisiko minusta kaupunkilaiseksikin. Olen jo tutkiskellut Jätkäsaaren ja lähialueiden kävely- ja pyöräilyreittejä, ja tuntuu, että niiden myötä minulle aukeaa ihan uusi maailma. Helsingin keskustakin on vain muutaman kilometrin päässä, mikä tuntuu ihan uskomattomalta ajatukselta. Olen niin usein ajatellut, että haluaisin tutkiskella keskustakortteleita tarkemmin, mutta en ole vain koskaan saanut lähdetyksi täältä Espoosta (kun matkaa on niin hirveästi, hihii). Saan myös vihdoinkin katsella lähteviä ja tulevia laivoja sydämeni kyllyydestä!

Jos nyt kävisikin niin, että Jätkäsaari osoittautuu aivan kamalaksi paikaksi, niin ainahan sieltä pääsee pois. Esimerkiksi takaisin Espooseen. 😀