Rakkauskirjeitä maahanmuuttoviranomaisille

Tuli pidettyä näköjään taas pientä blogitaukoa. Tauko johtui ihan siitä, että minulla oli niin paskat fiilikset, että blogikin tuntui vastenmieliseltä pakkopullalta. Mikään ei ollut periaatteessa vialla - päinvastoin, kaikenhan piti olla loistavasti - mutta silti kuljin päivät pitkät naama nutturalla. Mikään ei huvittanut, en nähnyt missään mitään hyvää, ja huumorintajunikin oli kadonnut jonnekin. Samanaikaisesti tunsin syyllisyyttä siitä, etten osannut nauttia olostani tai olla edes hyvällä päällä, vaan haaskasin aikaani jonninjoutavaan jurnuttamiseen. Kehtasinkin valittaa, kun minähän sain sentään olla täällä lämpimässä! Ärsytti suunnattomasti, kun en tajunnut, mikä minua kyrsi, vaikka yritin kuinka miettiä asiaa. Kyllähän kaikkeen nyt jonkinlainen selitys täytyy olla!

Yhtenä päivänä havahduin siihen, että minun teki mieli katsella vain suomalaisia telkkariohjelmia ja lukea suomalaisia kirjoja. Pahaksi onneksi minulla ei ole mukana kuin yksi ainoa suomenkielinen romaani (tietokirjoja on kyllä muutama), Jaakko Selinin Jaakon matkassa. Äiti oli saanut kyseisen kirjan jostakin ja antanut sen minulle, ja minä taas olin ottanut kirjan mukaani Boliviaan siksi, että olin arvellut kyseisen kirjan olevan niin huono, että voisin jättää sen Boliviaan ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Nyt kirja oli kuitenkin yhtäkkiä maailman paras kirja, ja Jaakko Selin maailman ihanin mies! Maria Veitolan Yökylässä-ohjelmat tuntuivat ihan järisyttävin hyviltä, ja Suomen Selviytyjät niin mahtavalta ohjelmalta, että sitä piti katsoa oikein säästellen.

Pian tajusin, että minua vaivasikin jonkinlainen kulttuurisokki, tai ainakin jonkinlainen vieraan maan aiheuttama ahdistus, joka taisi saada alkunsa niistä karnevaaleista. Espanjan kieli otti päähän suunnattomasti, täkäläiset ihmiset ärsyttivät ja pienikin pieleen mennyt asia sai aivan käsittämättömät mittasuhteet. Esimerkiksi se, kun myyjät eivät saaneet yhdessä kaupassa ostamastani paidasta hälytintä irti, vaikka kolme myyjää yritti viisitoista minuuttia, tuntui ihan kunnianloukkaukselta. Teki mieli huutaa, että kyllä te bolivialaiset olette pölvästejä, kun ette saa edes yhtä hälytintä irti! Jonkinlaista kulttuurisokin tapaista voi siis näköjään tuntea, vaikkei olisi edes muuttanut maahan, vaan pidempiaikainen oleskelu muuten vain riittää sekin herättämään vastareaktion.

Kun tajusin, mistä oli kyse, pystyin ymmärtämään olotilaani paremmin ja tekemään sille jotain. Pidin sisäiset siivoustalkoot, ja elämä alkoi näyttää taas aivan erilaiselta. Itse asiassa uskaltaisin sanoa, että elämä tuntuu tuon pienen mutkan jälkeen entistäkin ehommalta, siis ainakin mitä omaan olotilaani tulee. Kaikkihan ei ole kuitenkaan omassa hallinnassa, ja hyvä esimerkki siitä on läheisten terveys, joka on aiheuttanut viime aikoina suurta huolta (tällä kertaa ukkelin puolelta). On tullut todettua taas ihan käytännön kautta, miten kaukana Bolivia on Intiasta.

Kaikki edeltävät kuvat on muuten otettu matkalla Santa Cruzista Porongoon, joka on viehättävä kylä 18 kilometrin päässä Santa Cruzista. Päädyimme kylään ihan sattumalta yhtenä lauantai-iltana. Reitti Santa Cruzista Porongoon on pyöräilijöiden suosiossa, ja Porongo tuntuukin olevan jonkinlainen pyöräilijöiden mekka.

Virallinen kokoontumispaikka kirkon edessä olevalla aukiolla.

Kylän kulkukoiratkin kokoontuvat täällä.

Achachairú-mehua ja -keksejä aukion laidalla.

Koska yritän nyt sisällyttää tähän postaukseen mahdollisimman paljon blogihiljaisuuden aikaisia tapahtumia, kuvia tulee olemaan aika paljon. Mutta se tuskin on mikään yllätys tämän blogin lukijoille. 😛

Santa Cruzissakin - tai tarkemmin sanottuna Santa Cruzin ja Porongon välimaastossa - on dyynejä. Santa Cruzin dyynit eivät ole tietysti mitään verrattuna Genipabun dyyneihin Brasiliassa, mutta kyllä nämäkin dyynit olivat ihan näkemisen arvoiset.

Bolivialaiset tykkäävät uida missä tahansa, missä on vähänkään vettä.

Dyynialueelle johtaa pullojen pohjista tehty kävelypolku.

Tuli käytyä tällä viikolla taas maahanmuuttovirastossa anomassa oleskeluajan pidennystä. Suomalainenhan saa olla Boliviassa ilman viisumia 90 päivää, mutta jos oleskeluaika ylittää 30 päivää, hänen on käytävä maahanmuuttovirastossa anomassa oleskeluajan pidennystä. Kävin virastossa jo tammikuussa, kun luulin, että 30 päivää tarkoittaa yhteenlaskettua maassaoloaikaa, mutta kävi ilmi, että se tarkoittaakin yhtäjaksoista oleskeluaikaa Boliviassa. Koska kävin vuodenvaihteessa Brasiliassa, yhtäjaksoinen oleskeluaikani katkesi ja nollaantui, eikä 30 päivää ehtinyt täyttyä tammikuussakaan, ennen kuin läksin Suomeen. Tuli siis tehtyä tammikuussa turha reissu virastoon.

Maahanmuuttovirasto on pahamaineinen paikka, sillä virastossa on hirveästi ihmisiä, ja toiminta siellä on hyvin sekavaa. Virastossa saattaakin mennä pahimmassa tapauksessa koko päivä. Kaiken lisäksi virastossa puhutaan vain espanjaa, ja koska virallisissa asioissa olisi ihan kiva ymmärtää joka sana, virastoon meneminen jännittää minua aika tavalla.

Tämä kuva on tammikuulta. Viraston kolmannessa kerroksessa oli silloin yllättävän tyhjää.

Tällä kertaa meinasi kuitenkin tulla kurat pöksyyn, kun rupesin virastoon lähtiessäni etsimään passistani viimeisintä lentokentällä saamaani maahantuloleimaa, jotta osaisin ottaa kopion oikeasta sivusta. Leima löytyi, mutta vaikka kuinka tuijotin leimaa, se ei muuttunut silmissäni miksikään. Leimaan oli laitettu väärä saapumispäivämäärä, ja päivämäärä heitti kokonaisella kuukaudella! Saapumispäiväkseni oli leimattu tammikuun kolmas päivä, vaikka olin saapunut maahan vasta helmikuun kolmas päivä. Passin leiman mukaan olin siis jo ylittänyt kolmenkymmenen päivän sallitun oleskeluajan - ja kirkkaasti.

Ei tämä muuksi muutu, vaikka tätä kuinka tuijottaisi.

Boliviassa on ihan tavallista, että maahantuloviranomaisille sattuu pieniä mokia leimojen, päivämäärien ja muiden jonninjoutavien yksityiskohtien kanssa. Sen seurauksena huono-onniset matkustajat joutuvat lievimmillään selittelemään tai maksamaan sakkoja maasta poistuessaan ja pahimmillaan tulevat karkoitetuksi maasta. Ukkeli ei ole saanut joskus maahan saapuessaan leimaa ollenkaan, eikä minua löytynyt kerran maahantulorekistereistä lainkaan. Ukkelin hondurasilainen kollega kävi anomassa itselleen ja perheelleen viime viikolla viisumia, ja se olikin pitkällinen, koko päivän kestänyt prosessi. Lopputulos oli se, että muut perheenjäsenet saivat asialliset viisumit, mutta kollega itse sai viisumin, joka oli mennyt jo myöntämishetkellä vanhaksi! Nyt hän joutuu todennäköisesti maksamaan maasta poistuessaan sakkoa, koska hän on oleskellut maassa ilman asianmukaista viisumia, vaikka syy ei ole edes hänen. Ukkeli on puolestaan saanut kerran maastakarkotuksen ja saanut lentokentällä kylkeensä oikein saattojoukot, jotka katsoivat, että ukkeli varmasti lähti maasta. Ukkelin visiitti olikin todennäköisesti maailmanhistorian lyhyin Bolivia-käynti: 24 tuntia Santa Cruzin lentokentällä ja seuraavalla mahdollisella lennolla takaisin Suomeen. Tulipahan kuitenkin pyörähdettyä Etelä-Amerikassa.

Tunnin odottelun jälkeen pääsin vihdoin tiskille asioimaan. Kun kerroin virkailijalle väärästä leimasta, hän pahoitteli asiaa kovasti sillä äänensävyllä, että nyt ei kuule kunnian kukko laula. Koska mies ei tiennyt, miten asian kanssa pitäisi toimia, hän kävi kysymässä neuvoa pomoltaan. Vastaus oli se, että minun pitäisi kirjoittaa maahanmuuttovirastoon kirje, jossa vaatisin leiman päivämäärän oikaisua ja selittäisin, mitä oli tapahtunut. Kirje tulisi kirjoittaa tietenkin espanjaksi, ja se pitäisi kiikuttaa mahdollisimman pian maahanmuuttovirastoon. Kotimatkalla pahat epäilykset valtasivat mieleni, ja kun pääsin kotiin, menin ensimmäiseksi tarkistamaan ukkelin passista, oliko hänen passissaan leimaa, ja mikä päivämäärä leimassa oli. Epäilykseni osoittautuivat oikeiksi, sillä myös ukkelin leimassa oli sama virheellinen päivämäärä kuin minun passissani.

Rustasin kirjeet, otin passeista kopiot, ja sitten toimitimme dokumentit seuraavana aamuna virastoon. Jatkosta en sitten vielä tiedäkään, sillä minun käskettiin käydä virastossa taas ensi viikolla tiedustelemassa tilannetta. Passit ovat edelleen minulla, ja passeja ei saisi kuulemma missään tapauksessa jättää maahanmuuttovirastoon. Kaiken lisäksi ainoa paikka, jossa voidaan tehdä muutoksia passeihin, on La Paz, ja passien lähettäminen edestakaisin sinne vie aikaa. Aikaahan meillä ei ole, sillä tarvitsemme passejamme taas ensi viikon lopussa. Nähtäväksi siis jää, miten asian kanssa käy.

Isabel Garron Velarden installaatio nimeltä Pakkomielle (Obsesión).

Sitten siirrymmekin seuraavaan aiheeseen, joka on - ylläri, pylläri - kansalaislakko. Tämän viikon keskiviikkona (helmikuun 21. päivä) tuli nimittäin kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun kansa äänesti Evon jatkokautta vastaan. Sen kunniaksi piti tietysti järjestää taas kansalaislakko tiesulkuineen.

Lakkoilu alkaa sujua jo rutiinilla itse kultakin. Minä osasin ostaa riittävästi ruokaa ja käydä salilla jo tiistaina, kun mikään paikka ei olisi keskiviikkona auki. Keskiviikkona olikin sitten mukava lähteä kävelylle, kun tiellä ei liikkunut autoja, vaan sai kävellä vaikka keskellä ajorataa.

Tuossa kehätien keskellä kulkee myös kävelypolku, mutta ukkeli on kieltänyt kävelemästä polulla, koska polku saattaa kuulemma vajota jalkojen alta. Kävelytien alta on ukkelin mukaan poistettu viemäriputkia, eikä tien pohja ole kaikin paikoin enää kovin kantava.

Siellä se mukava kävelytie olisi. Kuva on otettu pari viikkoa sitten, jolloin liikenne toimi normaalisti.

Minä en tietenkään uskonut ukkelin puheita, mutta viime viikolla oli pakko ruveta uskomaan, että tie voi todellakin pettää jalkojen alta. Yksi auto putosi nimittäin samaisella kehätiellä kaksi metriä leveään ja kolme metriä syvään kuoppaan. Tie yksinkertaisesti vajosi auton alta, ja vajoamisen syyksi paljastui juuri viallinen viemäriputki.

Autoa nostetaan kuopasta ylös. (Kuva: El Deber.)

Autossa olleet kaksi naista eivät onneksi sentään kuolleet, vaan he selvisivät pelkällä loukkaantumisella. Kun asiaa ruvettiin tutkimaan tarkemmin, kaupungista löydettiin muitakin kriittisiä vaaran paikkoja.

Lakkopäivänä oli siis mukava päästä kävelemään autotielle.

Tiesulku mallia "Santa Cruzin moottoripyöräkerho".

Lakkoilu ja tiesulut tuntuvat olevan ihmisistä hauska tapa viettää päivä yhdessä.

Tuolla mustapaitaisella leidillä on varsin asialliset varusteet, kun hänellä on oikein teemaan sopiva 21F- T-paitakin. (21F viittaa siis siihen vuoden 2016 helmikuun 21:sen päivän äänestykseen.)

Evo-vastainen mieliala näkyy todella selvästi, sillä 'äänestä tyhjää' -raapustuksia näkee kaikkialla - muureissa, seinissä, aidoissa. 

Manzana 1 -taidegalleriassa on seinä, johon ihmiset saavat liimata kirjoittamiaan post it -lappusia asioista, jotka heillä on mielen päällä.

Bolivia sanoi ei! Vittu!

Politiikasta siirrymmekin sitten eläinmaailman ihmeiden pariin. Kävimme nimittäin yhtenä päivänä Güembén luontokeskuksessa ukkelin hondurasilaisen kollegan ja tämän perheen kanssa. Olin kuullut puhuttavan lähinnä Güembén perhosista, mutta perhoset jäivät lopulta sivuseikaksi, sillä puistossa oli valtavasti perhosiakin mielenkiintoisempia eläimiä.

Hämähäkkiapina.

Kuningastukaani oli minusta ihana lintu! Jotenkin sellaisen lempeän ja ystävällisen oloinen. 😊

Tukaanit kuuluvat muuten tikkalintuihin. Eikö olisikin kiva, kun suomalaisia mäntyjäkin nakuttelisivat tämmöiset tikat? Saattaisi talitinteilläkin olla vähän ihmettelemistä.

Lintualue oli muutenkin uskomattoman hieno. Erilaiset papukaijat lentelivät jättimäisen häkin sisällä vapaina, ja lintuja saattoi tutkisella kolmesta korkeudesta - maan tasalta, korkealla olevilta kävelysilloilta (kuvassa) sekä korkeasta tornista häkin keskeltä.

Sinikelta-ara.

Puna-ara.

Bolivianara.

Bolivianara on muuten uhanalainen papukaijalaji, jota esiintyy vain Bolivian keskiosissa.

Papukaijat olivat äänekkäitä ja rohkeita - ehkä vähän turhankin rohkeita joidenkuiden makuun!

Yksi papukaija haistoi hondurasilaisen kollegan vaimon repussa olleet syötävät ja tuli tutkimaan tarjontaa vähän lähempää.

Uskomattoman huikea paikka.

Güembéssa oli paljon muitakin eläimiä (muun muassa kilpikonnia), ja paikka jäi kaivelemaan sen verran, että tekisi melkein mieli käydä Güembéssa joskus uudestaan ja viipyä puistossa koko päivä.

Ihan lähiaikoina en kuitenkaan viitsi Güembéen lähteä, sillä Güembé on Porongoon menevän tien varrella, ja sinne päästäkseen pitää ylittää Urubon silta. Sillalla oli ollut määrä aloittaa korjaustyöt maanantaina, mutta koska sää oli niin epävakainen, korjaustöiden aloittamista siirrettiin. Kuinka ollakaan, työt aloitettiin juuri sinä päivänä, kun me olimme Güembéssa. Toinen sillan kaistoista suljettiin kokonaan liikenteeltä, mikä tarkoittaa valtavia ruuhkia joka päivä. Menomatkalla emme joutuneet odottamaan sillalle pääsyä kuin ehkä viisitoista minuuttia, mutta paluumatkalla saimme odottaa puolitoista tuntia! Onneksi seurueemme nuorin jäsenkin (paria viikkoa vaille vuoden ikäinen tyttö) jaksoi oikein hyvin. Kuskimmekin oli saanut sisäisten siivoustalkoiden seurauksena mielenrauhansa takaisin, joten hänenkään ei tarvinnut sadatella. 😆

Bongasimme autojonossa hyvin luotettavan näköisen pankin. Näyttää olevan aukikin!

Sillan korjaustyöt jatkuvat 30 päivää, ja päivittäin siltaa käyttävät ihmiset ovat jo hermoraunioina. Vaihtoehtoisia reittejä Porongoon ja Uruboon kun ei ole, vaan silta on pakko ylittää, jos mielii noihin paikkoihin päästä. Nelivetoautot voivat ylittää joen vaihtoehtoiselta ylityspaikalta - jos uskaltavat. Vaihtoehtoinen reitti kun ei ole mikään silta, vaan joki on ylitettävä maitse, vai pitäisikö sanoa vesitse, eli ajamalla joen yli. Moni auto on jäänyt jumiin tai kärsinyt vaurioita, kun on yrittänyt ylittää jokea tätä kautta.

Ja taas tarvitaan hinaajaa. (Kuva: El Deber.)

Ihmiset ovat myös joutuneet etsiskelemään joesta sinne matkalla pudonneita auton osia, kuten puskureita ja rekisterikilpiä. Kuka mitäkin kalastaa.

Vielä olisi ollut muitakin kuulumisia, mutta eiköhän tämä nyt riitä!