lauantai 25. marraskuuta 2017

Selfiet - hullujen hommaa?

Selfieistä on väännetty kättä varmasti niin kauan kuin selfieitä on ollut olemassa. Joidenkin mielestä selfiet ovat noloja ja niitä kuvaavat ihmiset tyrkkyjä ja itserakkaita, ehkä jopa narsisteja tai psykopaatteja. Toisten mielestä selfiet ovat nykypäivää ja selfieitä ottamattomat ihmiset muinaisjäänteitä, jotka käyttävät varmasti vielä lankapuhelintakin.

Olen pohtinut aihetta sen takia, että oma suhtautumiseni selfieitä kohtaan on muuttunut paljon. Selfieiden ottaminen oli minusta aiemmin hirveän noloa, ja jossain määrin se on sitä vieläkin, varsinkin julkisella paikalla. Nolouden tunne johtuu varmasti sellaisesta "kuka sinä oikein kuvittelet olevasi" -ajatuksesta. Selfieitähän saavat ottaa vain kauniit ihmiset! Rumilla ei ole oikeutta kuvata itseään, tai ainakin kuvaaminen pitää suorittaa pimeässä komerossa, jonne yksikään silmäpari ei varmasti näe. Tästä huolimatta olen ruvennut ottamaan selfieitä ja jopa julkaisemaan niitä. Kuinka saatan olla niin itsekäs ja omahyväinen, että otan itsestäni kuvia ja pakotan vielä muutkin katsomaan niitä?

¡Ay, caramba! ¡México, sol y un selfí!

Perinteisissä valokuvissa poseeraaminen on ollut minulle aina vaikeaa, sillä en osaa loihtia naamalleni valokuvahymyä, jos minua ei sillä hetkellä oikeasti hymyilytä. En osaa näytellä, vaan senhetkinen mielentilani näkyy suoraan kuvista. Erityisesti muodolliset kuvaustilanteet, joissa on vähemmän tuttuja ihmisiä ja joissa en tunne oloani kovinkaan kotoisaksi, ovat vaikeita. Kuvassa olisi pakko hymyillä, mutta kun yritän pakottaa kasvoilleni jonkin hymyn tapaisen, naamani vääntyy omituisen näköiseksi.

Kun vietimme ukkelin serkun synttäreitä kesällä Meksikossa, kuvaustilanteilta ei voinut tietenkään välttyä. Erityisesti syntymäpäiväjuhlien iltana piti poseerata yhdessä jos toisessakin valokuvassa. Pahaksi onneksi minulla oli juuri tuona iltana hirveä päänsärky, ja olin muutenkin tosi väsynyt. Olisin halunnut olla missä tahansa muualla, mutta silti oli pakko leikata kakkua ja yrittää hymyillä kuvissa. Teeskentely ei näemmä kuitenkaan onnistunut, sillä synttärisankari kysyi minulta, miksi olin niin jännittynyt ja kireä. Kysymys ei tehnyt oloani ainakaan yhtään paremmaksi.

Kun katson itseäni kuvista, jotka on otettu tuollaisissa pakkotilanteissa, näen kuvissa ihan vieraan ihmisen. Noiden kuvien ihminen kun ei vastaa ollenkaan sitä, millainen ajattelen todellisuudessa olevani. Pidän itseäni yleensä aika hyväntuulisena ja iloisena ihmisenä, mutta valokuvissa poseeraa hapannaama, jonka vaivautunut olo paistaa kilometrien päähän. Toisaalta päinvastainenkin on mahdollista: jos tunnen oloni iloiseksi ja levolliseksi, sekin näkyy kuvista. Katselen mielelläni esimerkiksi viime vuonna otettuja Taj Mahal -kuvia, sillä senhetkinen hyvä oloni välittyy kuvista. Mukana oli mieluisia ihmisiä, joiden seurassa sain olla oma itseni, ja se näkyy kuvista.

Selfiet ovat mukavia siitä syystä, että niitä saa ottaa silloin kun itse haluaa. Kun ei tarvitse poseerata väkisin, on paljon vapautuneempi olo, ja kuvistakin tulee luonnollisesti erilaisia. Selfiet ovat antaneet minulle uuden tavan tarkastella itseäni ja auttaneet minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Olen kärsinyt ulkonäöstäni koko ikäni, mikä johtuu suurelta osin siitä, että olen saanut kuulla ulkonäöstäni loukkaavia kommentteja, jotka ovat syöpyneet mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Olen kuitenkin alkanut pikkuhiljaa sisäistää ajatuksen, että ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa. Olen toki tiennyt sen aiemminkin, muiden kohdalla, mutta en ole osannut ajatella, että sama pätisi minuunkin. Itseään kun tulee tarkasteltua ja arvotettua niin helposti eri mittarein kuin muita. Ulkonäön ei tarvitse olla minun(kaan) ihmisyyteni mittari. Voin olla ulkonäöstäni huolimatta ihan hyvä ihminen.

Selfietikku ensimmäistä kertaa käytössä, ja sen kyllä huomaa. Vielä kun näkisikin jotain!


Vaikka tiedän, että selfieitä voi ottaa monesta eri syystä, silti on pakko myöntää, että toisten selfiet aiheuttavat joskus hämmennystä. Miksi joku haluaa esimerkiksi julkaista itsestään kuvan, jossa hän itkee? Eräs julkisuuden henkilö julkaisi taannoin isänsä kuoleman jälkeen juuri tällaisen itkuselfien, ja teko tuntui minusta hyvin kummalliselta: eipä tulisi itselleni ihan ensimmäisenä läheisen kuoleman jälkeen mieleen kuvata itkuani ja laittaa kuva someen. Missä siis kulkee selfieiden raja, vai onko mitään rajaa olemassakaan? Eikö jokainen saa julkaista itsestään millaisia kuvia haluaa? Ovatko tunteet täysin aitoja vain silloin, kun ne pitää itsellään, vai voivatko tunteet olla aitoja myös silloin, kun ottaa kuvia omista tunteistaan?

Selfiet - ja ylipäänsä omat valokuvat - voivat olla joskus myös varsin voimaannuttava kokemus. Joku julkimo (en muista kuka) kertoi taannoin hävenneensä ja piilotelleensa paksuja ja muhkuraisia reisiään koko elämänsä, mutta sitten hän sai piilottelusta tarpeekseen. Hän julkaisi itsestään kuvan, jossa reidet näkyivät juuri sellaisina kuin ne olivat. Kuvan julkaisemisen taustalla oli kai ajatus, että kun myöntää sen, mitä eniten häpeää, häpeä lakkaa olemasta. Minusta tämä on loistava tapa hyödyntää somea, sillä itse ainakin uskon siihen, että mitä vähemmän täydellisiä yritämme olla, sitä inhimillisempiä meistä tulee.

Kas tässä näemme ihmisen, joka on juonut edellisiltana liikaa viiniä, nukkunut pari tuntia, lähtenyt aamukolmen jälkeen Ateenan lentokentälle ja selviytynyt nyt jo Frankfurtiin asti. Jaksaa, jaksaa!

Palaan vielä tuohon kamerakammoon, sillä luulen keksineeni, mistä se voisi johtua. Perinteinen valokuvaustilanne on loppujen lopuksi varsin luonnoton kohtaamistilanne, sillä ihmisten välissä on väline, kamera. Kamera tekee asetelmasta epätasa-arvoisen: toinen kuvaa, ja toinen on kuvattava. Vaikka kuvaaja on kuvaustilanteessa läsnä, hän on kuitenkin tavoittamattomissa, koska hänen huomionsa on kiinnittynyt kameraan. Kamera ikään kuin katkaisee yhteyden ihmisten välillä, ja juuri tämä tekee minulle kameran edessä olemisesta vaikeaa. Ihan sama jos yrittäisin hymyillä mikroaaltouunille tai silitysraudalle - yhtä elottomia välineitä nekin ovat! Ehkä tämä on myös syy siihen, miksi ihmiset näyttävät hymyilevän ryhmäselfieissä aina jotenkin erityisen aidosti. Ryhmäselfieissähän kaikki ovat kuvausvälineen samalla puolella, ja kännykän ruudusta näkyy toinen ihminen. Ihmiselle kun on paljon helpompi hymyillä kuin esineelle.

25 kommenttia:

  1. Minun selfiehistoriani on kyllä hyvin samanlainen kuin sinullakin! Ja edelleenkään julkisilla paikoilla harvoin otan itsestäni selfien - sellaisen, jossa joku toinen on mukana, saatan ottaa.
    Selfieissä todellakin on jotain voimaannuttavaa; olen pari kertaa ollut mukana Voimaannuttavan valokuvauksen kuvauksissa ja niissähän se pääpointti on se, että kuvattava määrää kuvakulman ja paikan, missä kuva otetaan. Eli sen, miten haluaa itsensä näkyvän siinä ympäristössä. Juuri samoin kuin selfieissäkin;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin otan julkisilla paikoilla mieluummin sellaisia selfieitä, joissa on myös toinen ihminen. Jotenkin toisen ihmisen läsnäolo kuvassa tekee selfien ottamisesta hyväksyttävämpää.

      Olen kuullut aiemminkin tuosta voimaannuttavasta valokuvauksesta, mutta en ole oikein koskaan pysähtynyt miettimään asiaa. Kuulostaa todella mukavalta ja kannatettavalta idealta. Nykyelämässähän on niin paljon sellaista, mihin ei itse voi vaikuttaa mitenkään, joten on varmasti todella voimaannuttava kokemus, kun pystyy päättämään, miten haluaa tulla valokuvatuksi. Jäin miettimään, mikähän olisi minun paikkani, jossa haluaisin oman kuvani otettavan. :-)

      Poista
  2. Mielenkiintoista pohdintaa. Meidän kännyssä hyvä että on kamera, joten sillä ei paljon selfieitä napsita. Tabletilla taas tuntuu kädet loppuvan kesken. Pääsenkin usein kuvaan, jos joku muu ottaa sen kuvan tai kameran ja peilin avulla. Tosin niitäkin saa napsia useita, jotta osuisi kokonaisena kuvaruudulle.

    Selfiet ovat kuitenkin käteviä, jos olet vaikka yksin reissussa ja haluat kuvamuistoihin itsesikin pelkkien maisemien sijaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Menninkäinen. Selfiet ovat tosiaankin käteviä silloin, jos on yksin reissussa. Toki voi pyytää myös jotakuta ohikulkijaa ottamaan valokuvan, mutta sitten tulee taas tuo kameralle poseerausongelma. Kuvan ottaja kun on melko varmasti täysin tuntematon ihminen. :-)

      Poista
    2. ...ja mä oon niin vainoharhainen, että olen ihan varma, että se ohikulkija varastaa mun kameran... :P

      Poista
    3. Sama vika rahikaisella! Sen kerran kun olen pyytänyt jotain ohikulkijaa ottamaan kuvan, on pitänyt ensin mittailla ehdokasta pitkään ja hartaasti, että kuinka luotettavan oloiselta tämä vaikuttaa. :-D

      Poista
  3. Käytiin eilen Ateneumissa ja siellähän yksi seinä selfie-tauluja eli taiteilijoiden omiakuvia.
    Selfiekeppi on muuten saksaksi Vollpfostenantenne eli täyshullujen antenni. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvänen aika sentään - täyshullujen antenni.Siinä on keksitty osuva nimi selfiekepille! :-D Kiitos, että jaoit tämän. :-)

      En olisi muuuten ikinä uskonut, että hankkisin vielä joskus selfiekepin, mutta lopulta se oli pakko hankkia ennen jotain matkaa, jotta saataisiin minusta ja ukkelista kunnon kuvia. Pahaksi onneksi en oikein osaa käyttää sitä vieläkään sillä lailla sulavasti, vaan kepin kanssa on aina jotain ongelmia. Ukkelilta menee joka kerta hermot. :-D

      Poista
  4. Ei ole ollut helppoa minullekaan. Ilmettä ei tunnu saavan luonnolliseksi millään:)
    Hyvä tuo "täyshullujen antenni"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sympatiani ovat puolellasi. <3 Pakkoposeeraaminen kameralle on kamalaa!

      Täyshullujen antenni oli kyllä todella hauska nimitys. :-D

      Poista
  5. Hieno postaus! Tuo on muuten ihan totta että ihmiselle on paljon helpompi hymyillä kun kameralle...lisäksi minä en koskaan oikein tiedä että mihin kohtaan pitäisi oikein katsoa niitä kameroita tai kännyköitä ja sitten silmät liki kierossa yrittää tihrustaa vähän joka paikkaan...se näkyy sitten kyllä kuvassakin:) Kuvasi ovat aivan ihania, olet upea nainen♥ Hauskaa päivää♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos sinulle, Päde. <3 Omakuva on, mitä on, mutta arvostan koko sydämestäni kauniita sanojasi.

      Minulla on ihan sama ongelma ryhmäselfieissä, etten oikein tiedä, mihin katsoisin! Jotenkin tuntuu nololta katsoa itseään, että miltäs se oma naama nyt näyttää, joten yleensä katson sitten jotakuta toista. :-)

      Hauskaa päivää sinullekin! <3 Sinäkin olet aikaisin hereillä. :-)

      Poista
  6. Mulle noi selfiet on ollu aina lasten , nuorten aikuisten juttuja , ensimmäisen selfien otin pari kuukautta sitte kun oli tekemisen puutetta, piti sitte lähettää se tyttärelle nimimerkillä : mun ensimmäinen selfie 53vuotta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt tuli mieleen ihan äitini, vaikka hänellä onkin hieman enemmän ikää kuin sinulla. Hänkään on tuskin tehnyt vähäisillä selfieillään muuta kuin lähettänyt niitä minulle. :-)

      Poista
  7. Aika samoja mietteitä on ollut minullakin. Jotenkin nolottaa ottaa, saatikka julkaista selfieitä. Ja ilmeisesti ne herättävät ihmisissä ärtymystä, sillä selfien julkaisun seurauksena on hyvin usein seuraajakatoa sosiaalisessa mediassa. Monesti ei kyllä ole kuvaajaa ja on turvauduttava omaan apuun...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakaan ei tavallisesti ole kuvaajaa, joten jos haluan ottaa itsestäni kuvan, on turvauduttava selfieihin tai muihin kommervenkkeihin. Ja tästä päästäänkin sitten taas seuraavaan nolotuksen aiheeseen, eli että en edes kehtaisi pyytää jotakuta ottamaan minusta triljoonaa kuvaa. Tuo määrähän vaaditaan vähintään, jos haluan saada edes yhden kuvan, johon olen jotakuinkin tyytyväinen.

      Poista
  8. Hmmm. Minähän siis olen muinaisjäänne, joka mieluiten lankailisi edelleen lankapuhelimella ja viettäisi lopun aikaa piilossa komerossa :D. Mutta tää sun kirjoitus sai ymmärtämään, miksi sitä tosiaan näyttää selfieissä (joita olen ottanut ehkä yhden käden sormien verran) paremmalta, tai ainakin enemmän omalta itseltään, kuin jonkun toisen ottamassa kuvassa. Kai maar syy on niinkin yksinkertainen kuin se, että selfietä ottaessa voi tarkistaa ilmeensä ja tarvittaessa (eli aina) muuttaa sitä, ennenkuin nappaa kuvan. Kun taas toisen ollessa kameran takana, omaa ilmettään tai asentoaan ei näe ja sekös pistää pönöttämään ja jäykistelemään entisestään. Ehkä pitäisi alkaa harrastaa enemmän itsensä kuvaamista. Kun vaan keksisi ensin miksi. Tai siis mitä niillä kuvilla sitten tekee :)

    PS. Ajattelin tuota Frankfurtin lentokentän vessassa (?) otettua kuvaa katsoessani, että vitsit, mutta näytät ihan hirmu freesiltä ja skarpilta. Ja kauniilta tottakai niinkuin aina, mutta se on jo itsestäänselvyys <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä katselisin oikein mieluusti niitä sinun kuviasi blogissasi! Että jos haluat harjoitella kuvien ottamista, etkä keksi kuville muuta käyttöä, niin laita ihmeessä niitä blogiisi. :-)

      Ehkä perinteiseen kameraan liittyy vieläkin sellainen virallisuuden tuntu. Tai ainakin minulle tulee kameran edessä sellainen seipään niellyt olo. Se tosin johtuu varmaan siitä, että en ole kovin tottunut kameraan, kun olen sitä enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi koko ikäni vältellyt. Joku toinen saattaa olla kameran edessä kuin kotonaan. Ja ajatella, että joku poseeraa kameralle ihan työkseen, kuten mallit.

      Nyt täytyy tunnustaa myös se, että olen pari kertaa ottanut vahingossa sellaisen duckface-selfien. :-D Poistin ne kuvat kyllä hyvin äkkiä. Ihan kaamean näköistä! Mikä ihmeen tarve ihmisellä onkin työntää huuliaan kuvassa törölleen.

      Onpas mukava kuulla, jos ryvettynyt olotilani ei näy tuosta kuvasta. Lasit ajavat siis asiansa. ;-)

      Hyvää yötä sinulle, ystävällinen sielu. <3

      Poista
    2. Niin ja, komerossa tavataan. ;-D

      Poista
  9. Otan harvoin selfieita mutta joskus kyllä. Joskus mietin miksi joku näkee julmetusti vaivaa selfien takia jos kuvaa on aseteltu ja sommiteltu selvästi. Turkkilaiset on niin selfie-kansaa että täällä itsensä kuvaus missä vain on niin normaalia, huolimatta kauneuspisteista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en myöskään ymmärrä kuvien muokkaamista. En ymmärrä mitä etua siitä on, jos muokkaa itseään kuvassa (oletettavasti) paremman näköiseksi. Ihminen on kuitenkin luonnossa sen näköinen kuin on, eikä se tosiasia muutu miksikään, vaikka näyttäisi kuvassa millaiselta tahansa. Kuvien muokkaaminen on minusta tavallaan myös itsensä huijaamista.

      Poista
  10. Hmm, minä taas mietin miksi itkuselfie lopulta eroaisi niistä puolialastomista selfiestä. Selfieitä otetaan, koska halutaan että niitä katsotaan, halutaan huomiota syystä tai toisesta. Monen tili Instagrammissa on täynnä selfietä eikä juuri muuta. Itse en jaksaisi sellaisia katsoa, mutta selfiet on nykyaikaa (myös muille kuin teineille/nuorille). Onneksi ei ole lapsia, ettei tarvitse sydän kurkussa miettiä milloin he alkavat levittää tissivakokuvia itsestään nettiin :D

    Minulla ei ole mitään selfieitä vastaan. Ottelen niitä joskus itsekin ja laitan lähinnä Naamakirjaan seinälleni, joka näkyy vain kavereilleni. En viihdy kameran edessä, mieluummin olen sen takana. :) Toisten selfiet eivät siis haittaa, sillä katselen mielelläni kuvia kavereistani. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle kai jotkin tunteet (esim. suru) ovat niin pyhiä, että minun on sen takia vaikea ymmärtää itkuselfieitä. Iho on vain pintaa, nahkaa. En tosin ymmärrä niitä puolialastomia selfieitäkään, mutta eri syistä. Mutta kuten sanoit, niiden(kin) takana on varmasti halu tulla nähdyksi. Ehkä oma lähipiiri ja sen hyväksyntä eivät enää riitä nykyajan ihmiselle, vaan hyväksyntää pitää hakea laajemmaltikin.

      Ei minullakaan ole mitään selfieitä vastaan, vaikka asiaa tässä pohdinkin. Toivottavasti tästä kirjoituksesta ei saanut sellaista kuvaa. Tykkään itsekin katsella selfieitä, mutta en loputtomiin enkä aina samanlaisia. On hirveän tylsää, jos joku laittaa somekanavalleen pelkästään selfieitä. Tulee mieleen, eikö kyseinen henkilö muuta kuvattavaa keksi. Tai ehkä hän haluaa vain päästä mahdollisimman helpolla ja ottaa kuvia kohteesta, joka on helpoiten saatavilla, eli omasta itsestään.

      Poista
    2. Ei tullut mieleeni mitään sellaista (siis että olet selfietä vastaan), vaan harhauduin ihan omille ajatuspoluilleni. :)

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3