Varokaa vihaista joutsenta

Lintukevät on korkattu! Olen käynyt pyörimässä Suomenojalla pariin otteeseen ja todennut, että kyllä sinne niitä lintuja on taas tullut. Hip hurraa!
 
Olen kirjoitellut Suomenojasta monet kerrat, mutta kertaan vielä lyhyesti, jos joku kuulee paikasta ensimmäisen kerran. Suomenojalla tarkoitan siis Suomenojan lintuallasta, noin 17 hehtaarin kokoista lampea, joka pengerrettiin merestä alun perin jätevedenpuhdistamon saostusaltaaksi. (Viemäreistä tulleen jäteveden annettiin seistä altaassa, kunnes liete ja kiinteä aines olivat laskeutuneet pohjalle, minkä jälkeen vesi pumpattiin mereen.) Nykyään allasta ei enää tässä tarkoituksessa käytetä. Ravinteikkaan lietteen ansiosta lammelle on syntynyt omaperäinen, monipuolinen ja rehevä kasvusto, joka houkuttelee puoleensa vesilintuja. Lintuparatiisiksikin allasta voi sanoa, sillä siellä voi tavata lajeja, joita muualla Suomessa näkee harvemmin, kuten liejukanan ja mustakurkku-uikun. Lintualtaan ympäri kiertää hyväkuntoinen, noin 1,7 kilometrin mittainen luontopolku, ja polun varrella on myös kaksi lintutornia. Polku on niin helppokulkuinen, että sitä voi kulkea jopa rollaattorilla (näin tällä viikolla lammella yhden vanhuksen rollaattorin kanssa). Täältä voi käydä katselemassa yläilmoista otettuja kuvia, jotta saa jonkinlaisen kokonaiskuvan altaan alueesta.

- Missä se Suomenoja oikein on? Miksei täällä ole opasteita?

Linnut ovat minulle nykyään tärkeä osa kevään odotusta, ja on vaikea muistaa, että vielä pari vuotta sitten en piitannut linnuista tuon taivaallista. Rupesin näkemään linnut eri tavoin oikeastaan siinä vaiheessa, kun aloin katsella niitä kameran linssin läpi (samoin kävi monelle muullekin luonnon ihmeelle, kuten öttiäisille, kukille, vesipisaroille: kameran avasi ihan uuden maailman). Oikeisiin lintubongareihin minulla on tietysti vielä pitkä matka, sillä minulla ei ole käsivarren mittaista putkea eikä edes kiikareita, ja lintutietämykseni on edelleenkin hyvin minimaalinen. Nämä seikat eivät kuitenkaan haittaa minua, sillä omaksi iloksenihan minä lintuja katselen.

Hyvin varusteltuja harrastajia.

En ole edes haaveillut parempien varusteiden hankkimisesta, monestakaan syystä. Ensinnäkään en pidä siitä, miten nykyään kaikesta pitää tehdä välineurheilua. Kyllä vaatimattomammilla varusteillakin pärjää (tai riippuu tietysti siitä, mitä harrastukseltaan haluaa tai mitä sillä tavoittelee). Tiedän myös olevani sellainen ihminen, jonka kiinnostus uusia juttuja kohtaan saattaa lopahtaa yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, joten on parempi olla ostamatta hienoja välineitä ainakaan heti alkuun. Kaiken lisäksi minua saattaisi alkaa ahdistaa, jos omistaisin kalliit välineet: voisi tulla sellainen tunne, että nyt niitä välineitä on pakko käyttää, jotteivät rahat olisi menneet ihan hukkaan, ja harrastuksesta saattaisi kadota ilo kokonaan. (Kaukoputken kanssa minulle kävi aikoinaan juuri näin, vaikkei kaukoputki mikään hirveän kallis tainnut ollakaan.)

Tänä keväänä on tullut toistaiseksi tarkasteltua eniten telkän ja tietenkin vanhan ystävämme nokikanan touhuja. Nokikana oli viime vuonna suosikkini, mutta tänä keväänä olen jotenkin tykästynyt sympaattiseen telkkään.

Rouva vasemmalla, herra oikealla.

Tästä kuvakulmasta katsottuna telkkä näyttää jotenkin hirveän pullavalta, mutta oikeasti telkkä on aika pieni ja sulava lintu.

Tämä telkkäpariskunta oli siitä erikoinen, että se oli majoittautunut Suomenojan altaan sijasta viereiseen mutajokeen. Normaalisti joessa ei näy muita kuin sorsia (ja niitäkin vähänlaisesti). Mahtavatkohan nämäkin yksilöt vielä muuttaa altaan puolelle, vai onkohan mutajoki niille jostain syystä mieluisampi paikka?

- Huomio leidit! Täällä olisi telkkää tarjolla!

- Vielä vähän tuolta leuan alta...

Nokikanat olivat jo osaksi pesänrakennuspuuhissa, ja täytyyhän niiden ollakin, jos huhtikuun lopulla meinaavat päästä munimaan. Tosin en yhtään tiedä, miten kauan nokikanan pesänrakennuksessa menee. Munia nokikanat hautovat 21-24 vuorokautta, ja tästä äkkiseltään laskeskelin, että onkohan haudonta tänä vuonna myöhässä viime vuoteen verrattuna, kun bongasin viime vuonna nokikanan poikasia jo toukokuun puolessavälissä. Tosin nyt kun lueskelin tuota viimevuotista postaustani, niin toukokuun puolessavälissä näkemäni nokikana-poikue taisi olla ihan altaan ensimmäisiä. Ei tässä siis vielä mitään hätää ole.

En ole aiemmin tullut kiinnittäneeksi huomiota nokikanan jalkoihin. Ne ovat aika pelottavan näköiset.

En haluaisi tehdä lähempää tuttavuutta tuon kanssa. Hyi yök. (Sori vaan, nokikana, mutta on sulla aika rumat jalat.)

Tuli muuten mieleeni yksi juttu taannoiselta Amerikan-matkalta. Kun olimme Phoenixin naapurikaupungissa Tempessä ja käyskentelimme kaupungin järven rannalla, niin kukapa muukaan Tempen järvessä uiskenteli kuin nokikana! Kyllä ilahdutti nähdä koti-Suomenojalta tuttu elementti niin kaukana kotoa.

- Vielä olis tätä talviturkkia heittämättä.

- Hitsin pimpulat, putoa nyt jo!

En ole koskaan ennen nähnyt Suomenojalla kanadanhanhia, mutta nyt tapahtui semmoinenkin ihme, että lammelle lennähti kaksi yksilöä.

Joutsen ei tykännyt tungettelijoista ollenkaan. Se ei tuhlannut aikaa jutusteluun vaan päätti välittömästi näyttää kanadanhanhille, missä kaappi seisoo.

- Nyt lähdette, jätkät, muuten menemään.

- Jahtaako toi mua?

- Tyyppihän on tosissaan!

- Okei, mä meen!

- Kaikenlaista yrittäjää...

Joutsen näkyi olevan paikalla yksinään, vaikka olin nähnyt sen puolisonkin edellisellä viikolla. Joutsenet olivat tuolloin olleet pesänrakennuspuuhissa, hieman syrjäisemmässä paikassa kuin viime vuonna - jos siis kyseessä oli viimevuotinen pariskunta. Eräs altaalla sauvakävellyt mummeli rupesikin ihmettelemään minulle joutsenen yksinäisyyttä, joten kerroin hänelle edellisviikkoisesta havainnostani, että kyllä joutsenella oli kumppanikin näkynyt. Näin ne kokeneet lintubongarit vaihtavat tärkeitä tietoja.

Tukkasotkat ovat hassun näköisiä rokkitukkia. Tässä herra purjehtii yksinään.

Sitten onkin päästy jo naaraan peesiin.
 

- Kyllä mä tiedän, että se on siellä takana, mutta oon niin kuin en muka tietäis.

- Hei Pena, ollaanko milloin viimeksi halattu?

Bongasin vahingossa tavinkin. Ihmettelen, miten en ole koskaan ennen tavia nähnyt, jos se kerran on sinisorsan jälkeen maamme yleisin sorsalintu. 

Tavi oli rouvansa kanssa ilmeisesti jo valinnut pesäpaikkansa.

- Minä sanon, että jäädään tähän. Tässä meidän on hyvä olla.
- Tämä on hyvä tontti. Terassikin on etelään päin.

Totuuden nimessä on sanottava, että en olisi huomannut tavia nytkään, ellei yhden lintubongarin pitkä putki olisi ollut suunnattu kohti heinikkoa. Fiksuna ihmisenä päättelin, että heinikossa täytyi olla jotakin kiinnostavaa, ja suuntasin omankin kamerani samaan suuntaan.

Myös punasotka oli minulle uusi tuttavuus, ja näin sen nytkin vain aika kaukaa.

Piisamin olisin vielä halunnut nähdä, kuten myös mustakurkku-uikun, mutta ne jäivät toistaiseksi näkemättä. Onneksi on kesää vielä jäljellä.

- Löytyihän se Suomenoja vihdoinkin! Sukelletaan!
-Sukelletaan vaan. Yhdessä kaikki on niin paljon mukavampaa!