torstai 9. heinäkuuta 2009

Intialaisia ja suomalaisia kyläilytapoja

Viimeisetkin intialaiset vieraat lähtivät eilen, ja minulle tuli lentokentällä heitä hyvästellessäni hieman haikea olo. Kerkesin jo tottua heidän läsnäoloonsa siinä määrin, että koti tuntui heidän lähtönsä jälkeen aluksi vähän tyhjältä ja hiljaiselta. Poikien vierailu oli kokonaisuudessaan oikein onnistunut, vaikka Riikan matka olikin kuulemma ollut katastrofi, ja ilmatkin olisivat saaneet olla loppuajasta paljon paremmat. Suomen kesä on kyllä raivostuttava, koska mitään ulkoilmajuttuja ei voi suunnitella etukäteen, vaan aina on otettava huomioon se, että voi sataa tai olla tolkuttoman kylmä.

Olen viime aikoina vertaillut mielessäni paljonkin suomalaista ja intialaista kyläilykulttuuria ja elämää muutenkin. Olen nimittäin ihmetellyt, miksi kyläilijöiden tuloon valmistautuminen käy työstä, varsinkin, jos on kyse pidempiaikaisista vieraista. Ongelman ytimeen pääsin kuitenkin vasta, kun juttelin jokin aika sitten yhden ruotsalaistuneen intialaisperheen pojan kanssa. Tuo poika, joka on uskomattoman kypsä ja fiksu ikäisekseen (22 v.), tiivisti ongelmani yhteen lauseeseen: suomalaiset (ja ilmeisesti ruotsalaisetkin) stressaavat kyläilystä aivan liikaa. Kaiken pitää olla täydellistä ja viimeisen päälle, jolloin vierailuun valmistautumisesta tulee pelkkää suorittamista, ja koko kyläilyn perusajatus, ihmisten tapaaminen, hukkuu jonnekin imurin, kiertoilmauunin ja pyykkikoneen väliseen Bermudan kolmioon.

Nämä kuvat ovat Porvoosta, jossa tapaamme käyttää kaikki intialaisvieraamme, koska Porvoo on niin viehättävä kaupunki ja kaiken lisäksi sopivan lähelläkin. Tällä kertaa visiitti jäi tosin aika lyhyeksi, sillä sää oli aika kurja.

Eri mieltäkin saa tietysti olla, mutta minuun tämä stressikalikka kolahti - ja kovaa. Mitä kaikkea tekemistä keksinkään ennen vieraiden laskettua saapumisaikaa! Siivoaminen ja rojujen piilottaminen sängyn alle on tietysti ihan itsestään selvä asia, vaikka yksi tuttu tapasikin aina sanoa, että "ei kannata siivota ennen vieraiden tuloa, vaan vasta sitten, kun vieraat ovat lähteneet". Kai tuossakin joku logiikka on! :-D Kahvi- tai ruokapöydän tarjottavien miettimisen lisäksi työlistalla saattaa olla vaikkapa sellainenkin asia kuin parvekkeen pöydän maalaaminen. Vieraiden viihtyvyyteen vaikuttaa varmaankin todella paljon se, onko pöytä vasta maalattu vai ei... Kun seisoin pari viikkoa sitten Prisman kassajonossa pensselipaketti käsissäni, mieleeni tuli kyllä, että onkohan tämä nyt ihan tarpeellista ja että viiraakohan minulla päästä.

Suomessa kylään menosta sovitaan tavallisesti etukäteen, mikä mielestäni lisää stressiä entisestään. Jos on tiennyt jo kesäkuun alussa, että Pirkko ja Pekka tulevat kylään heinäkuun toisena viikonloppuna, on vähän vaikea keksiä selityksiä sille, miksi nurkassa pyörii villakoiria ja miksi kahvin kanssa ei ole muuta tarjottavaa kuin pussin pohjalta löytyneitä sokerikorppuja. Spontaani kyläily taitaa tällaisena kännykkäaikakautena olla Suomessa aika harvinaista ja usein epäsuotavaakin. Tiedänpä yhdenkin tapauksen, joka melkein käännyttää vieraat takaisin, jos heille sattuu menemään kylään väärään aikaan, esimerkiksi silloin kun rouvalla on viikkosiivous meneillään.

Porvoon Wanha Rautakauppa.
Uskomattoman ihana ja mielenkiintoinen paikka - ja tämä on paljon sanottu sellaiselta, joka inhoaa kaikkea vanhaa!

Harmi vain, kun intialaiset eivät olleet niin kauhean kiinnostuneita tästä rautakaupasta, vaan heillä oli kauhea kiire ulos... En siis kerennyt tutkia paikkaa tarpeeksi hyvin - byääh!

Näiden intialaisten vierailussa minulle aiheutti etukäteen suurta huolta myös se, kuinka herrat kävisivät vessassa isolla asialla - tai siis lähinnä hoitaisivat sen siistimispuolen. Intiassahan ei käytetä vessapaperia lainkaan, vaan siistiminen hoidetaan kaatamalla takalistoon vettä nokkamukilla (kuvassa). Takapuolta ei edes kuivata tämän pesuoperaation jälkeen millään, ja olenkin monesti miettinyt, että kesäkö se kuivattaa vai mikä. Itse olen kokeillut tätä intialaista pesutapaa tasan kerran - Chennain lentokentällä, kun saavuin ihan ensimmäistä kertaa Intiaan - jonka jälkeen marssin kiltisti lähimpään markettiin ostamaan kiskurihintaista vessapaperia. :-D Murehdin näiden intialaisherrojen vessa-asioita etukäteen niin paljon, että lopulta käskin ukkelin soittaa Intiaan ja pyytää herroja tuomaan mukanaan nokkamukin (Suomessa en ole samanlaisia nokkamukeja nähnyt enkä viitsinyt lähteä niitä etsimäänkään). Herrat toivatkin mukin tullessaan, mutta lahjoittivat sen lähtiessään käyttämättömänä meille. Olivat kuulemma oppineet käyttämään paperia...

Rautakaupassa oli myynnissä uuninluukkuja...

... ja hevosenkenkiä (kai nämäkin olivat myynnissä).

Intiassa kylään mennään usein ilmoittamatta, vaikka pitkänmatkalaiset kyllä usein ilmoittavat tulostaan etukäteen. Yhtenäkin vuonna, kun olimme Intiassa kuukauden, anoppilaan ilmestyi yksi tuttavapariskunta, joka halusi tavata S:n. Intiassa on tavallista, että kun joku ulkomailla asuva perheenjäsen tulee kotiinsa käymään, kaikkien sukulaisten, ystävien ja tuttujen pitää tavata tämä kyseinen henkilö. Tämän henkilön vierailun aikana kotona käykin sitten melkoinen trafiikki, kun väkeä saapuu läheltä ja kaukaa. Perheen äidille tämä tietää rutkasti lisää päänvaivaa, kun pitää laittaa ruokaa suurelle väkijoukolle, järjestää nukkumapaikkoja jne. Kerran kun S:n sisar tuli Amerikasta kotiinsa Intiaan kuukaudeksi, vieraita oli niin paljon, että anoppi katsoi parhaaksi palkata kokin laittamaan ruokaa!

Tämän kylään tulleen tuttavapariskunnan osapuolet eivät edes olleet kovin läheisiä S:lle tai hänen perheelleen, mutta silti he viipyivät anoppilassa kaksi yötä, vaikka eivät itsekään asuneet kovin kaukana, ja talo oli muutenkin jo aivan täynnä. Kun he sitten kolmantena päivänä tekivät aamupäivällä lähtöä, he keksivätkin, että "syömme ensin lounaan, ja lähdemme vasta sen jälkeen". Ei ollut anopilla muuta vaihtoehtoa kuin laittaa taas ruokaa hieman enemmän...

Kerran menimme itse kylään eräälle S:n maalla asuvalle tädille ilman että ilmoitimme tulostamme etukäteen. S. käy kyseisellä tädillä hyvin harvoin, koska täti asuu niin syrjässä vaikean matkan takana. Edellisestä vierailusta olikin vierähtänyt ilmeisesti reilusti yli viisi vuotta. Kun täti sitten avasi meille oven ja huomasi, kuka tulija oli, hän puhkesi itkemään, koska hän ei ollut osannut varautua vierailuumme mitenkään. Häntä harmitti niin kovasti, että hän ei ollut ehtinyt varata meille mitään erityistä tarjottavaa. Tuolloin todella toivoin, että olisimme ilmoittaneet tulostamme etukäteen...

Eräs toinen S:n täti on ihminen, josta kaikki pitävät suuresti, sillä tädistä huokuu aito sydämellisyys. Tämä täti kuulemma tarjoaa vieraille sitä, mitä hänellä kulloinkin sattuu olemaan, mutta hän tarjoaa sen niin sydämellisesti, että kenellekään ei tulisi mieleenkään valittaa, jos saa eteensä vain kupin teetä. Aina kun minulta meinaa lähteä homma lapasesta vierastarjottavien kanssa, S. jaksaa muistuttaa tuosta tädistä ja sanoa, että "vaikka sinulla ei olisi tarjottavana kuin pala leipää, se riittää, jos se tulee suoraan sydämestä". Vaikka kahvi- tai ruokapöytä olisi kuinka runsas tahansa, runsaus ei merkitse mitään, jos emännästä tai isännästä näkee, että hän vain odottelee vieraiden lähtöä. Mutta sellaiseksi kyläilykulttuuri täällä meillä on vähän mennyt: emäntä/isäntä haluaa, että tarjottavat ovat viimeisen päälle, ja mielestäni vieraat osaavat myös odottaa sitä. Mitähän vieraat mahtaisivat ajatella, jos he oikeasti saisivat vain palan leipää - vaikka se sitten tarjoiltaisiinkin aidon ja sydämellisen hymyn kera?

Tässä on näköjään istuttu tauolla useammankin kerran...

Intiassa tällaisella aidolla sydämellisyydellä kuitenkin on paikkansa: kun itsekin muistelen erilaisia kyläilypaikkoja, joissa olen käynyt, mieluisimpana mieleeni ovat jääneet ne, joissa vastaanotto on ollut aidosti lämmin. Mieleen on jäänyt paikan tunnelma ja ihmiset eikä se, mitä ruokaa tai juomaa siellä on tarjottu, tai onko paikassa ollut putipuhdasta. Jos ihmiset ovat sydämellisiä, pienet puutteetkin antaa paljon helpommin anteeksi. Epämiellyttäviin kyläilymuistoihin kuuluvat puolestaan mm. yhden lääkäriperheen koti, jossa oli niin muodollinen ilmapiiri, että en tiennyt, miten päin siellä pitäisi olla, sekä yksi paikka, jossa tuloomme oli valmistauduttu laittamalla ainakin 10 eri ruokalajia, joita sitten pakkosyötettiin meille. Tämä herättääkin kysymyksen, että jos kerran ihmiset ovat se asia, josta kyläpaikan jälkeenpäin muistamme, miksi ihmeessä kaikista etukäteisvalmisteluista pitää ottaa niin kauhea stressi?

Intialaisilta toivoisin oppivani näissä kyläilyasioissa ennen kaikkea joustamiskykyä. Kerrankin anoppilassa oli yhtä aikaa niin paljon vieraita, että makuuhuoneet tai sängyt eivät riittäneet alkuunkaan kaikille. Mutta ei hätää; saihan olohuoneen lattiasta ison siskonpedin, kunhan vain ensin siirsi sohvapöydän pois tieltä! Olohuoneen lattialle majoittautui lopulta aika monta ihmistä, etunenässä anoppi ja appiukko, jotka olivat antaneet oman makuhuoneensa yhden pariskunnan käyttöön. Minulla ja S:llä oli oma makuuhuone ja kylppärikin, mistä olin tietysti oikein tyytyväinen. Samalla hieman kuitenkin kadehdin sitä asennetta, jolla intialaiset kävivät siihen olohuoneen lattialle: kukaan ei valittanut eikä edes näyttänyt siltä, että kenenkään olisi tehnyt mieli valittaakaan, sillä kaikkialla näkyi vain iloisia kasvoja. Minulta tuollainen puolituttujen ihmisten viereen nukkumaan käyminen ei ihan noin vain onnistuisi, vaan saattaisin mennä mieluummin vaikka hotelliin... Intialaisia tämä tällainen ei kuulemma kuitenkaan haittaa, vaan he nukkuvat mieluummin kyläpaikan lattialla kuin hotellissa, vaikka hotelliin olisi varmasti varaakin: "kyläänhän he ovat tulleet, eivätkä mihinkään hotelliin". Nuorempi sukupolvi on kuitenkin Intiassakin jo sen verran mukavuudenhaluista, että se haluaa yksityisyyttä ja mukavuuksia. Monta selkkausta onkin syntynyt siitä, kun joku on ollut jonkun luona viikko- tai kuukausikaupalla ja hermot ovat kiristyneet puolin ja toisin...

Ystäviä vielä tämän matkan jälkeenkin!

8 kommenttia:

  1. Ihana postaus! Nauratti kyllä lukiessa noista intialaisista vessatavoista;vaikuttaa vähän hankalalta mutta onneksi oppivat käyttämään vessapaperia;-) Totta että tuosta joustavuudesta voisi ottaa oppia. Sitä ihan automaattisesti näkee kauheasti vaivaa kun tulee vieraita. Täällä ennen myös tultiin kutsumatta joskus vierailulle, tosin kahvin tapaisille vierailuille,mutta nyt kännykkäaikana asiat ovat toisin,kun on niin helppo ilmoitella.

    Ja on totta mitä kirjoitit:mukavat ihmiset muistaa paremmin kuin sen ,mitä he tarjoilivat.

    P.S. Mä nimenomaan tykkäsin niistä kylmemmistä ilmoista, vastapainona näille kuumille,joissa nyt olen.....

    VastaaPoista
  2. Olipa hyvää analyysiä kyläilemisestä. Itse olen kauhea stressaaja kun vieraita on tulossa. Otan stressiä juuri kaikesta tarjottavasta. Ja joskus nauroimmekin miehen kanssa, että täytyisi useammin pyytää vieraita kun silloin kauhealla kiireellä porataan tauluille koukkuja seiniin ja tehdään kaikkea mikä on seissyt odottamassa vaikka kuinka kauan. Ihan kuin olisi joku tupatarkastus tulossa.

    Ja olen pannut merkille kuinka sydämellisesti täällä vieraisiin suhtaudutaan. Vaikkei minulla sentään ole kokemusta intialaisista siskonpedeistä :) Nolottaa oikein oma kurttuotsaisuus ja kun miettii vielä minkä takia, yleensä vain jonkun muotoseikan. Pitäisi ottaa opiksi.

    Sitten kyllä joskus ärsyttääkin kun jokaisen täytyy sekaantua joka asiaan ja niin ystävällisesti (ja uteliaasti) ja hyväntahtoisesti etten ollenkaan jaksaisi vaan haluaisin vain möllöttää itsekseni. Mutta kaipa se täytyy laittaa vain minun kurttuotsaisuuden piikkiin ;)

    VastaaPoista
  3. Yalian, kiitos :-) Nuo intialaiset vessatavat vaikuttavat tosiaan hankalilta, enkä mä voikaan käsittää, miten se koko pesuoperaatio oikein suoritetaan... Ymmärrettävistä syistä en ole päässyt sitä katselemaankaan! :-D

    Olet ilmeisesti palannut jo sitten takaisin Israeliin, kun siellä, missä olet, on kerran kuuma. Toivottavasti oli mukava loma Suomessa, ja yritä jaksaa sitä kuumuutta taas!

    Saya, kiitos :-). Mulla on ihan tuo sama homma, että silloin kun on vieraita tulossa, tulee tehtyä niitäkin asioita, jotka olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Ehkä pitäisi pyytää äiti kylään, niin saattaisin innostua pesemään ikkunat! :-D

    Minuakin hävettää oma kurttuotsaisuuteni ja semmoinen joustamattomuus, jonka olen itsessäni huomannut. Jotenkin on vain niin vaikea luopua omista tavoistaan, eikä tule edes mieleen, että asiat voisi joskus tehdä muullakin tavalla. Ja on niin vaikea luopua mukavuuksista, joihin on tottunut, esimerkiksi juuri oman makuuhuoneen tuoma yksityisyys. Oppia saisi tosiaankin ottaa...

    Minulla on kanssa noita möllötyspäiviä, jolloin haluaisin olla vain ihan rauhassa ilman mitään kyselyjä tai uteliaita töllistelyjä. Olen joskus jättänyt Intiassa ovenkin avaamatta, kun en ole sillä hetkellä jaksanut jotain watchmania tai ties minkä palvelun tarjoajaa, joka ei lähde ovelta kulumallakaan...

    VastaaPoista
  4. Kiitos taas kivasta kirjoituksesta!
    Tuo ilmoittaminen vierailulle tulosta on tavallaan "reilu" tapa = annetaan myös isäntäväelle mahdollisuus "valmistautua" vierailuun. Vaikka esim. Intiassa, jos satut piipahtamaan jossain ruokailuaikaan (tai ennen sitä) niin sinut hyvin suurella todennäköisyydellä kutsutaan ruokapöytään. Ja siellä taidetaan sipistellä paikat vieraskuntoon ihan päivittäin, kun on apuväkeä käytettävissä :)

    VastaaPoista
  5. Simran :-). Olen samaa mieltä, että etukäteen ilmoittaminen on reilua, jotta vierailuun kerkiää jotenkin varautua. Intiassa tosin tämmöiset "tulen puolen tunnin kuluttua" -ilmoittamiset ovat ärsyttäviä, koska mitä puolessa tunnissa muka kerkiää tekemään? Siksi olenkin katsonut parhaakseni yrittää pitää kämpän aina suht siistinä ja kaapissa aina jotakin tarjottavaa, että näille puolen tunnin varoitusajalla tulijoillekin olisi jotain tarjottavaa. Tosin usein nämä vierasvarat katoavat mun omaan suuhuni... :-D

    Tuo on totta, että Intiassa tulee kutsu ruokapöytään, jos kyläilee sopivaan aikaan. Se ei taida olla Suomessa kauhean yleistä... tosin eihän täällä oikein kyläilläkään ilmoittamatta. Ruoanlaitto onkin Intiassa vähän ongelmallista, kun ruokaa pitäisi olla riittävästi mahdollisille yllätysvieraillekin, mutta ei kuitenkaan liikaa, jottei sitä jäisi kauheasti yli. Ja Murphyn laki toimii tuossa ruoanlaitossa ihan takuuvarmasti: aina jos sattuu tekemään ruokaa tasan kahden hengen annoksen, niin silloin joku ylimääräinen suu osuu kylään ihan takuuvarmasti!

    VastaaPoista
  6. Mainio postaus! Isäntäväen stressauksen lisäksi suomalaiset voisivat myös ottaa vähän rennommin vastaan muiden vieraanvaraisuutta. Tuttuni kiteytti asian osuvasti: kylään mennessä jo ovelta huudetaan "meillä on sitten omat lakanat mukana!"

    Toki on mukavaa että vähennetään isäntäväen vaivaa, mutta joskus koko vierailun rentous kärsii siitä, ettei vieras halua missään nimessä olla yhtään vaivaksi - ikään kuin hän ei olisi tervetullut ja toivottu kävijä lainkaan.

    Sama juttu jos joku maksaa vaikka kahvilalaskun - sitä alkaa heti miettiä että voi ei, nyt jäin yhden kahvin velkaa. Italialaiset ystäväni ovat opettaneet minua ottamaan vastaan vieraanvaraisuutta ja myös nauttimaan siitä, mutta on tässä toki vieläkin tekemistä :)

    Mitä vessan nokkamukiin tulee, ehkä olen outo mutta oikeastaan se on minusta melko miellyttävä tapa hoitaa siistiytyminen (alun totuttelun jälkeen). Olo on jotenkin puhtaampi ja raikkaampi - en ihmettele että joidenkin intialaisten mielestä paperi tuntuu ällöttävän epähygieeniseltä. Kuten matkaoppaassa sanottiin: "Maybe this is where the expression 'squeaky clean' comes from."

    VastaaPoista
  7. Tutulta kuulostaa kertomukset taas. Suomessa tosiaan kylaily on 'big deal', eli valmistelu alkaa jo monta paivaa ennen, ja kauhea stressi paalla minullakin! Tarjoamuksia pitaa olla vaikka kuinka ja kaikki taydellisesti valmiina vieraiden tullessa.

    Tama tapa ei kylla aina toimi Intiassa; vierailulla on tapana syoda vasta vierailun lopussa, eli ruoat pakostikin jaahtyvat! Minulta menee hermot taman systeemin kanssa. Hankalaa valmistaa kaikki etukateen silla tavalla, etta ne voi uudelleen lammittaa ja koristella ennen tarjoamista (esim. 3-4 tuntia myohemmin).

    Jos ruoat eivat ole valmiita (ja muutenkin), intiassa naiset tulevat keittioon "auttamaan", mika tarkoittaa kaytannossa sita, etta he alkavat valmistaa ruokaa minun valmisteluistani huolimatta. Ja mina kun luulin, etta mita enemman kokkeja keittiossa on, niin sita sekavampi soppa syntyy! Oletko itse huomannut tata?

    Tuo ihmetyttaa myos, miten paljon ihmisia Intiassa voi olla samaan aikaan yokylassa, ilman mitaan haslinkia. Meidankin haiden aikaan anoppilassa oli nelja sukulaisperhetta patjoilla lattialla kolmen paivan ajan - pienessa kaksiossa. Sopeutumisessa intialaiset ovat kylla maistereita.

    Tuosta peppukupista viela sen verran, etta meilla on sellaiset suomalaistyyliset alasuihkut kotona, joita mieskin osaa kylla hyodyntaa vaikka ei WC-paperia kaytakaan. Mutta nyt kun anoppi tuli kaymaan, han ihmetteli, etta missa meidan kupit ovat. Han halusi nimittain suihkun sijaan kayttaa amparia ja kuppia kokovartalopeseytymiseen - eli mieluummin vanhanaikaisella tyylilla kuin suihkutyylilla. Miehelle tuli hermari - 'aiti ala nyt ole homppa, kotonakin kaytat suihkua, miksi et taalla'... no kavin ystavallisesti ostamassa hanelle kupin, etta sai pestya vanhanaikaisesti. Vielakaan ei kylla ole selvinnyt, miksi hanelle kelpasi ampari-kuppisuihku paremmin...

    Mutta joo, tuosta intialaisesta joustamisesta ja rentoudesta meilla on paljon oppimista.

    VastaaPoista
  8. Okapi, kiitos! :-) Tuo osui kyllä naulan kantaan, että suomalaiset voisivat ottaa rennommin vieraanvaraisuutta vastaan. Tunnistan tuon piirteen itsessäni ja monessa tuttavassakin. Mistä ihmeestä johtuukin, että sitä ollaan kylässä niin "varpaillaan" eikä tahdota aiheuttaa minkäänlaista vaivaa? En kyllä ymmärrä.

    Tuo laskun maksamisen ja velkaa jäämisen ongelma on tuttu minullekin, mutta onneksi olen tässä asiassa oppinut edes hieman intialaisia tapoja. Kyläilyynkin liittyy Intiassa samantapaisia maksujuttuja, joissa mulla on todellakin ollut opettelemista: se joka tulee kylään esim. meille tänne Suomeen, olettaa ilman muuta, että isäntäväki (eli siis me) maksaa kaiken. Aluksi oli tosi omituista, että jos esim. joku ukkelin serkku tuli kylään useaksi viikoksi, meidän tuli kustantaa kaikki sen kulut. En voinut ymmärtää tätä alkuunkaan! Nyt olen jo sentään sisäistänyt tämän asian niin, että esim. näiden herrojen vierailun aikana en edes muistanut koko asiaa lainkaan. Vastaavasti meidänkin kulut sitten maksetaan, jos menemme jonkun toisen luokse.

    Kun nyt ilmaisit tuon pesuasian noin, niin alan jotenkin ymmärtää, että vesi saattaa hyvinkin olla hygieenisempi ja miellyttävämpi puhdistuskeino kuin paperi. Ehkä ei olisi pitänyt luovuttaa niin helpolla ja heti siirtyä takaisin siihen paperiin... Ja nyt viimeistään ymmärrän täysin, miksi vasemmalla ei mieluusti syödä. ;-)

    Anna, on tosiaankin hankala valmistaa ruoat monta tuntia etukäteen niin, että ne olisivat suht "freesejä" vielä silloinkin, kun ne tarjoillaan. Minä olenkin yrittänyt valita sellaisia ruokalajeja, jotka eivät kärsi uudelleen lämmittämisestä niin kauheasti - esim. paistettu keittobanaani kuivuu ihan kamalaksi, jos se joutuu odottelemaan ja jos sitä lämmitellään uudelleen, joten sitä yritän välttää tällaisissa tapauksissa. Toinen ongelma, mikä minulla on tämän ruoan uudelleen lämmittelyn kanssa (ja tämä tuli ilmi näidenkin vieraiden aikana), että lämmitän ruoat liian kuumiksi, jolloin ruokaa on vaikea syödä sormin, kun se polttelee näppejä!

    Senkin takia yritän tehdä ruoat etukäteen mahdollisimman valmiiksi, koska en voi sietää tuota tapaa, että intialaiset (puolitutut) naiset tulevat minun keittiööni hääräämään. Eli olen siis todellakin huomannut tuon "auttamishalun", ja se ärsyttää minua ihan suunnattomasti! Tässä tämä suomalainen jästipäisyys taas näkyy...

    Noilla alasuihkuilla taisivat meidänkin vieraat pelailla, kun ilman kuppia selvisivät (hauska nimitys tuo 'peppukuppi' muuten! :-D). En vain ymmärrä vieläkään sitä kuivatuspuolta, kuinka se tapahtuu. No ehkä mun ei ihan kaikkea tarvitse tietääkään!

    Ja noita anoppien aivotuksia ei parhaalla tahdollakaan voi aina ymmärtää! ;-)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. <3