Viikonlopun puuhia

Lauantaiaamu (tai oikeastaan oli jo aamupäivä) alkoi sillä, että menimme ukkelin kanssa Paul-nimiseen kahvilaan läheiseen Knowledge Cityyn. Kyseiselle alueelle on noussut viime viime vuosina valtava määrä uusia korkeita toimistotaloja, ravintoloita ja kahviloita, ja tämä puoli kaupungista on muutenkin se, joka kasvaa tällä hetkellä voimakkaimmin. 

Paul on ranskalainen kahvilaketju, joka on ilmeisesti aika tunnettukin, mutta minä olen onnistunut elämään koko elämäni ilman, että olen kuullut koko kahvilasta mitään. En ole mikään kahvilafriikki muutenkaan, joten siinä mielessä se ei ole ihmekään. Paul kuuluu mielestäni samaan sarjaan Starbucksin kanssa (=ylihinnoiteltua ja mautonta kahvia), mutta onneksi pääsin viikonlopun aikana semmoiseenkin kahvilaan, joka on enemmän minun makuuni.

Olin ajatellut, että voisin ottaa kerrankin kahvin kanssa jotain makeaa, ja eniten teki mieli vohvelia tai french toastia. Epäonnekseni huomasin, että kaikkiin Paulin tuotteisiin on merkitty myös kalorit. 

Vohveli: 804 kaloria.

Klassinen french toast: 1273 kaloria. Herranjumala sentään!

Ahdistuin kaloreista niin paljon, etten pystynyt syömään Paulissa yhtään mitään. Entinen kalorinkyttääjä pystyy näköjään elämään ilman ahdistusta ja rajoituksia niin kauan kuin kaloreita ei ole levitelty tuolla lailla silmien eteen. Tokihan minä olen tiennyt, ettei vohveli ole mikään kurkku tai tomaatti, mutta kun kalorit eivät ole näkyvissä, voi aina uskotella itselleen toisin. Mitä järkeä kaloreita on edes esitellä, kun ei kyseessä ole kuitenkaan mikään terveysravintola vaan ihan tavallinen kahvila, jossa olisi luultavasti toivottavaa, että ihmiset tilaavat muutakin kuin kahvia?

Paulissa olisi ollut vaikka mitä hyvää tarjolla, mutta onneksi saatoin jättää herkut muille. 😆

Ihmettelen edelleen Intian monimuotoisuutta ja sitä, miten erilaisen kuvan Intiasta voi saada riippuen siitä, missä päin Intiaa tai intialaisia kaupunkeja liikkuu. Jos joku ulkomaalainen käy vaikkapa työmatkalla Hyderabadissa ja liikuskelee vain täällä Knowledge Cityn alueella, hän näkee Intiasta vain modernin puolen – sen, joka on lähempänä hänen omaa kulttuuriaan ja jossa ulkomaalaisen on helppo olla. Vanhemmissa kaupunginosissa ja maaseudulla taas hypätään ajassa vuosikymmeniä taaksepäin, ja se Intia saattaa vaikuttaa kehittymättömältä ja takapajuiselta, kaoottiselta ja köyhältä.

Muistan, kun itse asuin ensimmäisellä Hyderabad-käynnilläni vuonna 2005 hienossa Taj Deccan hotellissa. Hotelli oli minulle kuin turvasatama, sillä suurkaupungin kaoottisuus ja sekavuus tuntui minusta ahdistavalta ja pelottavalta. Ihmiset ja kulkuneuvot tuntuivat vyöryvän päälle, eikä kukaan kunnioittanut niitä rajoja, joihin olin suomalaisena tottunut. Olisin halunnut pysytellä vain hotellissa enkä lähteä sieltä mihinkään – paitsi lentokentälle ja lentokoneeseen, joka vie Intiasta pois. 🙈

Lauantai-iltana päätimme mennä ukkelin kanssa Babylon-nimiseen ravintolaan, joka näytti kuvissa kivalta puutarharavintolalta.

Paikka olikin todella viihtyisä, ja vaikka musiikki soi tosi kovaa, se oli onneksi meille mieluista.

Harmillista oli se, että hyttyset rupesivat pyörimään heti jaloissani suurina laumoina. Ravintolan henkilökunta oli kuitenkin valppaana, ja pöytään tuotiin pyytämättä Odomos-hyttysmyrkky, ja pöydän alle laitettiin palamaan hyttyskierukka. Suihkuttelin Odomosta jalkoihini, ja ongelma oli sillä ratkaistu.

Tilasimme juomien kanssa naposteltavaa, kuten Intiassa on tapana, ja annokset nähtyämme tajusimme, että tämä taisikin olla tässä: tuskin jaksaisimme syödä enää mitään pääruokaa. Ravintolassa oli tarjolla melkein kaikkea mahdollista – intialaista, turkkilaista, sushia, pizzaa, pastaa, marokkolaista, aasialaista jne. – enkä usko, että menetys oli kovin suuri. Itse kun olen sitä mieltä, että mitä laajempi ja monipuolisempi ruokalista, sitä vähemmän ruoilta on lupa odottaa ainakaan autenttisuuden suhteen. 

Harissa hummus falafel.

Chicken keema papdi.

BBQ lamb meatball. Reilun kokoiset lihapullat. 😆

Parhaimpia olivat hummus ja chicken papdit, mutta muuten ruoka oli aika keskinkertaista. Parasta Babylonissa oli itse ravintola, sillä Hyderabadissa saa harvoin istua ulkona. Tämä paikka on nyt kuitenkin nähty.

Sunnuntaina oli tarkoitus mennä lounaalle sinne kerholle, mutta lounaamme siirtyi toiseen ajankohtaan, sillä appiukolla oli menoa muualle. Ukkeli tilasi kotiin biryania, joka oli tällä kertaa bucket biryani eli ämpäribiryani. 

Missään kymmenen litran marjaämpärissä biryani ei kuitenkaan tullut, mutta kyllä tuota voi jonkinlaiseksi ämpäriksi kutsua. Biryanin päällä oli kokonaisia kananmuniakin.

Syötyämme yksi naapuri kävi tuomassa lammasbiryania, jonka hän oli saanut mukaansa jostain kerholta. Koska olimme jo syöneet, säästimme biryanin illaksi, ja se osoittautuikin illan pelastajaksi.

Iltapäivällä lähdimme ukkelin ja autonkuljettajan kanssa ajelulle Adibatlaan, jonne on noin viidenkymmenen kilometrin matka. Adibatlassa rakennetaan kuulemma helikoptereita, ja siksi oikeastaan sinne lähdimmekin, vaikka arvasinkin jo etukäteen, ettemme tulisi näkemään mitään helikoptereita. 

Adibatlaan saapuessamme autonkuljettaja näki tien vieressä teega-nimisiä "keppejä", joita en ollut koskaan maistanut, ja pysähdyimme ostamaan niitä.  

Teegat etualalla. Suomeksi nuo ovat kai Palmyra-palmun versoja.

Maistelimme versoja kotona anoppilassa, kun olin ensin saanut lyhyen koulutuksen, kuinka keppi avataan, ja mitä sen sisältä kuuluu syödä.

Sisältä syödään tuota valkoista osaa, ja pureskelun jälkeen suuhun jääneet kuidut kuuluu sylkäistä pois. Versojen maku oli hyvin mieto ja muistutti minusta grillimakkaraa. 😎 Grillimakkaravivahteesta huolimatta en tykännyt. Yllättävää oli minusta se, että versot kasvavat maan alla. Versojen keräämisestä ja kypsennyksestä lisää tietoa kaipaava voi katsoa esimerkiksi tämän videon. Anoppi sanoi, että nämä versot eivät olleet oikein parhaimmillaan, mutta tuskin olen kiinnostunut jahtaamaan jatkossa täydellisiä yksilöitä.

Emme nähneet Adibatlassa helikoptereita, kun emme päässeet edes koko alueelle, kun se oli tiukasti vartioitu (yllättyneet parijonoon). Mutta löysimme Adibatlasta Madras Filter Coffee -kahvilan, joka oli minusta paljon kivempi kuin mitkään Paulit tai Starbucksit. 

Kahvit eivät olleet todellakaan hinnalla pilattuja, sillä ne maksoivat 25–35 rupiaa (27–39 senttiä) per kuppi, kun Starbuckissa kahvista saa pulittaa kymmenen kertaa enemmän. Listalta löytyi entuudestaan tuntematon Sukku coffee, ja autonkuljettaja selvitti, että se on inkiväärikahvia, johon tulee myös mm. korianterinsiemeniä ja mustapippuria. Sitä tietenkin minulle! Kahvien kaveriksi otimme Osmania-keksejä, jotka ovat kuuluisia hyderabadilaisia teekeksejä. 

Sukku coffee.

Ajellessamme takaisin kohti Hyderabadia autonkuljettaja keksi, että käydään appivanhempien tontilla, joka on matkan varrella. Siellä ei ole tehty muurien rakentamisen jälkeen mitään, ja minusta appivanhempien kannattaisi myydä koko tontti. Toisaalta tontin lähellä olevat alueet ovat alkaneet kasvaa – lähelle on rakentumassa mm. huviloita ja tasokas lomakeskus – joten ehkä tontin arvo nousee, jos malttaa odotella.

Appivanhempien tontti on Kothwalguda-nimisessä kylässä, joka on oikein autenttinen intialainen pikkukylä, vaikka se sijaitseekin varsin lähellä Hyderabadin kaupunkia. Tie tontille oli järkyttävämmässä kunnossa kuin koskaan, ja yritin ottaa matkalla videotakin, mutta eihän siitä mitään tullut.

Chicken center. Nyt on varmaan laatukanaa tarjolla. 😆

Vuohia.

Kylässä näkee tavallisesti isompiakin riisipeltoja, mutta nyt näin vain tämän pienen. Pari haikaraakin pellolla näkyi.

Isompia haikaroita (en jaksa googlettaa tarkempaa lajinimitystä suomeksi).

Tontille vievän tien portti oli kiinni, joten autonkuljettaja joutui kiipeämään portin yli ja kipaisemaan mäen laelle, jossa asustelee talonvahti.

Tämä alempi, tien vieressä oleva tontti kuuluu ystäväni perheelle, ja tämä on heidän muuriaan.

Ylhäällä tontin reunalla. Vasemmalla oleva portaittainen muuri ympäröi appivanhempien tonttia.

Alhaalla siintää krikettikenttä sekä Himayat Sagar -järvi, jossa on kuulemma tällä hetkellä paljon vettä.

Kuten kuvasta näkyy, appivanhempien tontti (kuvan etualalla) on aivan heinittynyt. Takana näkyy ystäväni perheen tontti, ja sen takana menee tie.

Paluumatkalla ajoimme toista kautta, jottei tarvinnut ajaa taas sitä huonokuntoista tietä, ja näimme hieman lisää kylää.

Tämmöiset pienet kirana-sekataravakaupat ovat erittäin yleisiä pikkukylissä.

Paikallisia vihannesmyyjiä.

Toiselta puolelta kylää löytyi niin iso tie, että siinä oli oikein kaistamerkinnät. 😆

Meikäläinen jäi vähän laumasta, mutta onneksi kaverit ovat jättäneet tiehen merkkejä!

Hetken aikaa ajeltuamme olimmekin taas takaisin Hyderabadissa. 

Viikonloppu jatkui sosiaalisissa merkeissä, sillä ensin kylään tulivat äiti ja tytär, jotka ovat kotoisin samasta kylästä, jossa anopin nuorempi sisar asuu. Heillä oli mukanaan nelivuotias poika, ja kysyin tyttäreltä, oliko poika hänen. Ei kuulemma ollut, vaan poika oli tyttären ystävän. Myöhemmin kuulin, että tytär ei ole edes vielä naimisissa, vaikka hän on jo 30-vuotias. Toivottavasti en osunut kovin arkaan paikkaan, kun menin kyselemään tuollaisia. 🙈

Hetkeä myöhemmin anoppilaan saapuivat ukkelin isoisän veljen pojantytär, tämän mies sekä appiukon serkun poika (ukkelin pikkuserkku?). Minulla on joskus vaikeuksia hahmottaa näitä monimutkaisia intialaisia sukulaisuussuhteita, kun eihän meillä Suomessa pidetä hirveän tiiviisti yhteyttä joihinkin isoisän veljen pojantyttäriin. Välillä kysyn ukkelilta, mitä sukua se tai se olikaan sinulle, ja ukkeli selostaa – vaikka on selostanut saman asian monesti ennenkin. 

Ilta venähti niin pitkäksi, että jälkimmäiset vieraat lähtivät vasta puoli kymmenen aikaan. Onneksi oli se naapurin tuoma biryani ja ämpäribiryanin jämät, joten ruokaa riitti kuudelle ylimääräiselle syöjälle. Omat sosiaaliset rajani eivät tulleet ihan vielä vastaan, mutta ei se kaukanakaan ollut. 😆 Ukkelin pikkuserkku (joka on vasta noin 25-vuotias, koska appiukon serkku meni naimisiin paljon itseään nuoremman naisen kanssa) innostui jostain syystä keskustelemaan kanssani erittäin aktiivisesti – teluguksi – ja koska huomasin, että poika kiusaantui, jos keskustelu tyrehtyi, minunkin piti yrittää keksiä väkisin keskustelunaiheita. Tuommoinen jos mikä on minusta rasittavaa. 

Toinen, mikä on minusta rasittavaa on se, että jos ihmiset osaavat englantia (ja aika moni osaa), miksi he haluavat kuitenkin keskustella teluguksi. Englanti olisi minulle niin paljon helpompi kieli, kun pystyisin keskittymään paremmin asiaan, kun ei tarvitsisi miettiä kielihommeleita ja kun ymmärtäisin satavarmasti kaiken, mitä toinen sanoo. Tuokin nuorimies puhuu taatusti täydellistä englantia, koska hän on korkeasti koulutettu, mutta vaikka yritin aloittaa keskustelun englanniksi, hän vaihtoi heti teluguun. 😐 

Tilanne keventyi lopulta sillä, että se toisten vieraiden mukana tullut poika innostui kiipeilemään pikkuserkun niskassa, ja lopullinen vetonaula oli se, kun pikkuserkku keksi laittaa kännykästään soimaan Pushpa-elokuvan lauluja. Nelivuotias nassikka osasi jäljitellä Pushpan pääosan esittäjän Allu Arjunin tanssiliikkeitä, ja saimme monet makeat naurut poikaa katselemalla. Nauru keventää tunnelmaa ja yhdistää ihmisiä, ja huomasin, että pikkuserkkukaan ei ollut tämän jälkeen enää yhtä kiusaantunut hiljaisista hetkistä.

Samalla kuitenkin huolestutti se, miten tämmöinen nelivuotias oli ylipäänsä katsonut Pushpan, kun siinä on käsittääkseni monenlaista väkivaltaa, kuten intialaisissa (tai ainakin teluguelokuvissa) on tapana. Intiassa ei kuulemma ole elokuvissa ikärajoja, ja lapsetkin katsovat kaikenlaisia elokuvia. Ukkelin isoisän veljen pojantytär tekee tutkimusta lasten koulunkäynnistä, ja hän kertoi, että autismi ja kaikenlaiset keskittymisvaikeudet ovat lisääntyneet Intiassa valtavasti. Älylaitteet eivät ainakaan yhtään auta asiaa, ja oli aika karmaisevaa nähdä, miten tämäkin poika, joka ei muuten osannut olla hetkeäkään paikallaan, rauhoittui heti, kun hän sai kännykän käteensä. Millaisia aikuisia tällaisista lapsista kasvaa, ja miten vaikeaa heidän elämästään tulee?   

Semmoinen oli se viikonloppu. 

😘