Viidenkympin vitutus

Tuntuupa oudolta olla täällä. Postauksen kirjoittamisen pitäisi olla minulle tuttua puuhaa, mutta mieli haraa kirjoittamista vastaan. Tämä on väärin, enkä saisi tehdä näin. Kaikesta huolimatta aion kuitenkin vääntää tämän tekstin, sillä toiveena olisi, että kirjoittaminen selventäisi ajatuksiani ja saisi niitä jonkinlaiseen järjestykseen. Ehkä tämä auttaa hahmottamaan myös sen, onko tilanteesta enää mitään ulospääsyä.

Kuten olen monesti aiemmin kertonutkin, olen meditoinut säännöllisesti yli vuoden ajan. Sen seurauksena ajattelutavassani on tapahtunut vaivihkaa pieniä muutoksia. Olen alkanut tarkastella elämää ja erityisesti itseäni uusin silmin ja samalla kyseenalaistaa sellaisiakin asioita, joita olen pitänyt aiemmin tärkeinä. Yksi näistä asioista on bloggaaminen. 

Joskus vuodenvaihteessa minua rupesi häiritsemään se, miten itsekeskeistä bloggaamiseni oli. Koko blogini pyöri sen ympärillä, mitä minä olin tehnyt ja mitä mieltä minä olin mistäkin asiasta. En ollut aiemmin kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, vaan olin vain kirjoitellut, mitä päähän sattui kulloinkin putkahtamaan. Nyt oman elämän pyörittely blogissa alkoi kuitenkin tuntua vaivaannuttavalta, tarpeettomalta ja järjettömältä. Miten ihmeessä kuvittelin elämäni olevan niin ainutlaatuista, että kirjoitin siitä julkiseen blogiin, ja kehtasin vielä kuvitella, että jotakuta kiinnosti lukea? Tällainen ajatushan minulla on täytynyt olla taustalla, kun olen suoltanut tekstiä blogiini vuosikaudet, ikään kuin olisin jokin universumin keskipiste. Miten noloa. 

En halua soimata somea sinänsä, sillä some on osa nykypäivää, ja sen kanssa on elettävä tavalla tai toisella. Jos ei halua olla siinä mukana, voi aina jättäytyä pois. Näin päätin itsekin tehdä. Jospa lakkaisin kertomasta elämästäni muille ja keskittyisin vain elämään elämääni.

Kun en enää kirjoittanut blogia tai katsellut Instapostauksia, sain etäisyyttä someen, ja somemaailma alkoi näyttää koomiselta ja lavastetulta, kuin suurelta performanssilta. Ihmiset kertoivat elämästään tarkasti harkittua tarinaa ja loivat tietynlaista kuvaa itsestään: tällainen minä olen, ja tällaista elämää minä elän. Kaikki tuntuivat elävän siinä illuusiossa, että he olivat jollakin tavalla erityisiä.

Eikä siinä sinänsä mitään pahaa olekaan. Yleisesti hyväksytty totuushan on se, että ihminen on yhtä kuin ajatuksensa ja tekonsa. Pinnan alla on kuitenkin syvempi minuus, jonka voi tuntea syvänä rauhana ja läsnäolona silloin, kun ajatukset eivät laukkaa päässä. Tähän minuuteen voi olla vaikea saada yhteyttä, sillä se vaatii täydellistä läsnäoloa, ja läsnäolo tarkoittaa nykyihmiselle usein samaa kuin tylsyys ja tehottomuus. Otolliset hetket menevät meiltä monesti sivu suun, koska on paljon helpompi tarttua kännykkään kuin sietää tyhjäkäyntiä.

Olin saanut nähdä välähdyksiä tuosta toisesta minuudesta meditoidessani. Sen rauha ja levollisuus olivat kovin kaukana tekevästä ja ajattelevasta minästäni, joka kohelsi menemään niin, että tapaturmiakin sattui vähän väliä. Milloin leikkasin ajatuksissani veitsellä sormeen, milloin juoksin päin liikennemerkkiä. Halusin olla useammin tuo rauhallinen ja levollinen ihminen, eikä bloggaaminen oikein sopinut yhteen tämän toiveen kanssa. Innostun nimittäin blogikirjoittelusta usein niin, että ideointia on vaikea lopettaa silloinkaan, kun en istu koneella kirjoittamassa. Samanlainen innostuja olen muissakin asioissa, ja ajatusten tulvaa on vaikea tyrehdyttää. Se on joskus todella rasittavaa ja väsyttävää. 

Kuten munkit vetäytyvät luostariin keskittyäkseen hengelliseen elämään, minä päätin vetäytyä omaan henkiseen luostariini somen ulottumattomiin. Kun ei tullut minkäänlaisia ärsykkeitä mistään, elämä tuntui olevan paremmin hallinnassani, ja läsnäololle jäi enemmän tilaa.

Aluksi blogihiljaisuus tuntui hyvältä. Tunsin olevani vapaa, ja tuntui kuin elämästäni olisi poistunut suuri taakka, kun ei tarvinnut jakaa mitään kenellekään. Elämä soljui eteenpäin arkisena ja tavallisena, ja kun minun ei tarvinnut poimia elämästäni asioita, jotka kelpaisivat blogimateriaaliksi, oli helpompi hyväksyä elämä sellaisena kuin se oli. Alkuvuosi on minulle muutenkin yleensä aika tapahtumaköyhää aikaa, mutta nyt hiljaiselo oikein korostui. Tajusin, miten vähän virikkeitä tarvitsen elämääni. Minun onneeni näköjään riittää, kun saan käydä salilla treenaamassa ja olla terve.   

Alkuhuuman jälkeen minusta alkoi tuntua siltä, että olin lakannut olemasta. Muut jatkoivat elämäänsä somessa, mutta minun elämäni oli päättynyt. Toiset tekivät kivoja asioita, ja niin tein ehkä minäkin, mutta niitä ei ollut olemassa, kun en päässyt jakamaan niitä eikä niistä jäänyt mitään konkreettista jälkeä mihinkään. Kokemukset tuntuivat kertakäyttöisiltä, kun en saanut enää elää niitä kahdesti – ensin elämällä ne oikeasti ja sitten vielä toisen niistä blogiin kirjoittaessani. Palaaminen blogistaniaan alkoi houkutella, ja olin kuin addikti, joka yritti taistella houkutusta vastaan. Viisitoista vuotta on kuitenkin kohtuullisen pitkä aika pitää blogia, ja tuossa ajassa bloggaamisesta oli tullut olennainen osa elämääni. Päätin kuitenkin jatkaa valitsemallani tiellä ja ajattelin, että houkutus menisi ohi, jos vain antaisin ajan kulua.

Tässä vaiheessa kuvaan astui viidenkympin kriisi. Viidenkymmenen vuoden rajapyykki tuntui niin lohduttomalta, että vaivuin jonkinlaiseen apatiaan, ja rupesin odottelemaan kuolemaa. Kyllä vain. Tiedostin toki, että minulla oli (parhaassa tapauksessa) vielä useampi vuosikymmen jäljellä, vaikka olikin selvää, että sekä henkinen että fyysinen alamäki oli alkanut. Ei kannattanut yrittää enää mitään, sillä elämä oli eletty. Oli parempi vain alistua ja hyväksyä kohtalonsa. Tämä oli tässä.

Lakkasin ottamasti itsestäni selfieitä, sillä "itseni ihailu" selfieiden muodossa ei ollut sopivaa, ja yritin muuttua muutenkin näkymättömäksi. Tajusin käyttäväni joka päivä samoja vaatteita, piileskeleväni lippalakin alla ja karttelevani värikkäitä tai millään lailla mahdollisesti huomiota herättäviä vaatteita. Henkiset pyrkimykseni toivat kriisiini huvittavia piirteitä, ja huomasin haaveilevani munkin (tai siis minun tapauksessani nunnan) elämästä. Niin saisin käyttää joka päivä samaa kaapua, eikä vaatteilla olisi muuta tarkoitusta kuin verhota alaston ruumiini.

Ärsyynnyin naistenlehtien vinkeistä, kuinka pukeutumisella, tuoksuilla, hiustyylillä tai muilla vastaavilla voisi korostaa persoonallisuuttaan. Miksi ihmisen persoona on niin tärkeä, että sitä pitäisi oikein korostaa? Miksi on niin tärkeää erottautua? Eihän persoona ole mitään muuta kuin kasa määritteitä – liuta uskomuksia, että ihminen on sellainen tai tällainen. Temperamenttinen, ekstrovertti, huumorintajuinen, kiltti, itsekäs, ystävällinen, ja mitä näitä nyt onkaan. Eikö olisi tärkeämpää keskittyä vähemmän itseensä ja yrittää löytää aito yhteys muihin? Tuntui, että kaikki halusivat olla jotakin, mitä kukaan muu ei muka ollut. Minä, minä, minä.

Mikään ei huvittanut, ja huomasin toivovani monesti, että olisipa edes se blogi motivoimassa. Jos saisin kirjoitella ja laittaa kuvia blogiin, ehkä innostuisinkin tekemään jotakin. Ajatus putkahti päähäni sen verran usein, että se sai minut kysymään itseltäni, ketä varten olin oikein tehnyt asioita. Itseni takia vai sen takia, että siitä saisi hyvää blogikirjoitusmatskua? Toisaalta olin myös tyytyväinen, että blogia ei enää ollut, sillä nyt minun ei ollut enää mikään pakko tehdä mitään, vaan saatoin vain kasata palapelejä. Kotona nyhjöttämisestä seurannut paha olo kuitenkin kieli siitä, että en ollut tällaisena omimmillani. Blogia tai ei, kaipasin elämääni seikkailuja, vaikka vain ihan pieniäkin. 

Tämän kaiken vatvominenkin ahdisti. Jos kriiseilisin tällä tavalla, pilaisin loppuelämänikin. Olisi oikeastaan aika koomista pilata loppuelämänsä murehtimalla sitä, että oli elänyt 50-vuotiaaksi. Ärsytti, kun kuitenkin ymmärsin, että jokaista päivää pitäisi osata arvostaa. Varsinkin, jos saa olla terve ja elämä on muutenkin suhteellisen ongelmatonta. On väärin luoda ongelmia sinne, missä niitä ei yhteiskunnallisten normien mukaan ole. 

Nyt on elokuu, ja vaikka mieleni on valoisampi, on edelleen vähän haluton olo, eikä mikään tunnu oikein miltään. Se voi kyllä johtua siitäkin, että en enää oleta, että kaiken pitäisi tuntuakaan koko ajan joltakin. Itse asiassa nyt kun mietin, niin latteuden tunne saattaa johtua juuri siitä, että otan asiat nykyään enemmän sellaisina kuin ne ovat, ilman ennakko-oletuksia, pelkoja tai toiveita, jolloin suuria tunnereaktioitakin syntyy vähemmän, kun ei tarvitse pettyä tai riemuita. Ehkä olen muutenkin oppinut, että koko ajan ei tarvitse velloa äärimmäisissä tunteissa, vaan sitä keskitietä on itse asiassa ihan mukava kulkea. Enkö minä kaivannutkin juuri tasapainoa, levollisuutta ja rauhaa? Jos uuden elämänasenteen oppiminen on ollut haastavaa, niin haastavaa näyttää olevan sen kanssa eläminenkin, kun on ollut koko elämänsä sellainen tunnereaktiosta toiseen poukkoileva. Nykyään yritän muistaa, että asioista voi iloita, mutta pilviin ei kannata jäädä leijumaan, ja toisaalta kielteisiin ajatuksiinkaan ei tarvitse takertua. 

Se on kuitenkin edelleen fakta, että olen 50-vuotias, ja kuolema odottaa jo nurkan takana. Pitänee kohta ruveta järjestelemään hautajaisiani, ettei kuoppabileissäni vain soiteta vääränlaisia viisuja tai tarjota jotain vetisiä voileipäkakkuja. 

Pipareita hautajaisiin.

Tässähän tätä minä-minää tulikin taas aimo annos. Hohhoijaa. En tiedä, selvensikö tämä pohdinto ajatuksiani loppujen lopuksi yhtään, mutta tulipahan kirjoitettua.

Kaikesta huolimatta kivaa loppukesää sinulle!