Tunteiden vuoristorata eli elämä

Kirjoittelin keväällä, että olin alkanut meditoida, ja avasin myös syitä, miksi niin oli käynyt. Kyseisen kirjoituksen aikoihin olin meditoinut reilun kuukauden ajan, ja vaikka toivoin meditoimisen jäävän pysyväksi asiaksi elämääni, pelkäsin, että se olisi taas yksi meikäläisen hullutuksista – asioista, joista innostun ensin kamalasti mutta jotka pian unohtuvat kokonaan.

Ilokseni täytyy kuitenkin todeta, että meditoiminen on tainnut tulla elämääni jäädäkseen, sillä ensi kuussa tulee puoli vuotta siitä, kun aloitin meditoimisen, ja meditoin edelleen säännöllisesti päivittäin. Joskus harvoina päivinä meditoiminen saattaa jäädä välistä, kuten Barcelonan- tai Viron-reissuilla, mutta en ota siitä paineita.

Tuntematon kiinalainen: Rukoileva munkki. (Postauksen kuvat ovat Idän henkisyys -näyttelystä, joka oli kesällä Villa Gyllenbergissä.)

Kirjoittelin aiemmassa postauksessani meditoimisen hyödyistä, jotka olin havainnut, ja allekirjoitan ne kaikki edelleen. Meditoiminen on kuitenkin myös muuttanut elämäni tavalla, jollaista en olisi uskonut tapahtuvan: olen alkanut uskaltaa kohdata ja hyväksyä vaikeimmat kielteiset tunteeni. Tämä kuulostaa jonkun mielestä varmasti naurettavalta ja vähäpätöiseltä asialta, mutta minulle muutos on tosi suuri. 

Olen nimittäin ollut koko elämäni äärimmäisen taitava välttelemään kielteisinä kokemiani tunteita ja hukuttamaan ne milloin mihinkin – maaniseen tekemiseen, alkoholiin, televisiosarjoihin, you name it. En itse tiedostanut aiemmin mitään ongelmaa olevankaan, vaikka tunnistin kyllä pahan olon ja sitä seuranneen ajatuksen: miten pääsisin tästä tunteesta mahdollisimman pian eroon? Koskaan en pysähtynyt ajattelemaan, mistä paha oloni mahtaisi johtua, puhumattakaan siitä, että olisin uskaltanut mennä vaikeaa tunnetta kohti.  

Meri Genetz: Pää, sydän, halu.

Meditoiminen on kuitenkin antanut minulle rohkeutta kohdata pahan olon ja kielteiset tunteet. Se johtuu varmasti siitä, että meditointi rohkaisee hyväksymään ajatukset – ja elämän yleensäkin – sellaisina kuin ne kulloinkin ovat. Rohkeuden taustalla on tietysti myös ollut toivo siitä, että jos uskallan kohdata vaikeat tunteeni, ne lopulta katoavat tai ainakin menettävät otteensa minusta. Tunteiden pakeneminen kun ei auta kuin hetkellisesti, kuten me kaikki varmasti tiedämme (ja minäkin tiedän nykyään!). 

Olen joskus aiemmassa elämässänikin yrittänyt kohdata kielteisiä tunteitani mutta epäonnistunut siinä pahasti. Nyt tajuan, että syynä on ollut lähestymistapa, joka on ollut liian "älyllinen", kognitiivista psykoloterapiaa muistuttava lähestymistapa. Olen yrittänyt analysoida tunteitani ja ajatuksiani sekä niiden aiheuttamaa käyttäytymistä ja sitten ihmetellyt, kun homma ei ole toiminut. Jos kerran tiedän, että paha oloni johtuu asiasta X, ja tiedän, että tunnen sen johdosta tunnetta Y, niin miksi en kykene pääsemään eroon pahasta olostani?

Meditoimisen ja upeiden YouTube -kanavien avulla olen oppinut, että ikävistä tunteista ei pääse eroon niitä ymmärtämällä tai selittämällä. Niistä voi päästä eroon vain tuntemalla ne. Ajatuksilla ja kielellisillä ilmauksilla ei ole tuntemisessa mitään virkaa, sillä tuntemiseen ei tarvita sanoja. Tunne on puhdas, paljas ja itsenäinen.

Kim Eng selittää asian hienosti (kohdasta 2:55 alkaen):

Häpeä ja suru ovat olleet itselleni aina vaikeimpia tunteita kohdata, koska ne ovat niin kokonaisvaltaisia ja fyysisiä. Häpeä tuntuu koko kehossa niin voimakkaana, että tekisi mieli piiloutua kaappiin (niin kuin se mitään auttaisi!), ja suru saa vajoamaan lattialle kaksin kerroin. Kumpikin tunne on kuitenkin ollut tänä vuonna todella vahvasti läsnä, joten harjoitusmateriaalia on riittänyt. 😆 Enkä tarkoita häpeällä nyt mitään pienestä mokailusta johtuvaa nolotusta, vaan niin voimakasta häpeän tunnetta, että voisi oksentaa.

Ikäviä tunteita olisi kiva paeta, koska sillä tavallahan niistä pääsee helpoimmin ja nopeimmin eroon, eikö? Tunteiden pakeneminen on automaattinen reaktio, joka ei vaadi sen suurempia ponnisteluja. Tunnetta ehtii hädin tuskin havaitsemaan, kun onkin jo ruvennut puuhailemaan huomaamattaan jotain tai etsiytynyt television ääreen tuijottamaan jotakin, mikä vie ajatukset muualle. Kätevää ja kivutonta! Ikävillä tunteilla on vain semmoinen epämiellyttävä tapa, että jos niitä ei kohtaa, ne palaavat pian takaisin, entistä voimakkaampina, ja löytävät tiensä myös käyttäytymiseen: jos itsellä on paha olla, tulee kiukuteltua helposti myös muille.   

Per Stenius: Tiibetiläinen.

Ikävien tunteiden kohtaaminen vaatii valtavasti energiaa ja uskallusta. Jos antaa surun tulla ja olla, niin kauan kuin se haluaa viipyä, pahimman surun poistuttua on aivan voimaton ja tyhjiin imetty olo. Kuka hullu valitsee tällaisen vaihtoehdon, kun voi tarttua esimerkiksi viinipulloon ja työntää ikävät tunteet alkoholin avulla syrjään. Tunteiden kohtaamisessa pelottaa myös se, jos tunteet jäävätkin jotenkin "päälle". Mitä jos annan itseni tuntea surua, enkä pääsekään siitä koskaan eroon? On pelottavaa hypätä tunteiden kyytiin, kun ei tiedä, mihin niiden kanssa joutuu.

Pelottavaa tai ei, tarpeeksi vaikea tilanne elämässä saa kai tekemään mitä tahansa, jotta olo helpottuisi – jopa kohtaamaan pimeän puolensa. Näin kävi minullekin, sillä jossain Vietnamin ja Suomen välissä tajusin sen, että en enää pysty pakenemaan itseäni. Oli pakko antautua, luopua vastarinnasta ja opetella kohtaamaan ikävät tunteeni sellaisina kuin ne olivat.

Jos esimerkiksi muistin häpeää aiheuttavan asian, toimin eri tavalla kuin aiemmin, enkä yrittänytkään päästä tunteesta eroon. Sen sijaan annoin häpeän olla ja tuntua siellä, missä se tuntui – kiristävänä tunteena ohimoilla, puristavana tunteena rinnassa ja punana poskilla. En yrittänyt analysoida tunnetta enkä edes nimetä sitä ("voi kamala miten minua hävettää!"), vaan kuuntelin kehoani ja yritin sinnitellä. Minä kyllä kestän tämän!

Eva Bremer: Aamuvoimistelu.

Kun on tottunut siihen, että kaikki pitää ilmaista kielellisesti, on hirveän vaikea vain olla ja tuntea. Mieli lähtee niin helposti selittelemään kaikenlaista, etsimään syitä ja seuraamuksia, pakokeinoja tai pikaisia ratkaisuja. Tunteen kanssa oleminen oli minulle ihan uutta, mutta samalla tiedostin sen, että tämä oli oikea tapa. Minun oli pakko elää tunteet läpi, koska vain niin oli jotain toivoa, että saisin tunteiltani joskus rauhan. Tätä kaikkea on todella vaikea pukea sanoiksi, sillä miten kuvailla asiaa, joka on kielellisen maailman ulottumattomissa?

Joskus tunne menee ohi nopeastikin; joskus siihen menee pidempi aika. Vaikka ikävien tunteiden tunteminen on vaikeaa, jo ihan fyysisestikin, se on myös samalla kovin palkitsevaa. Kun on elänyt koko tähänastisen elämänsä niin, että on ollut tunteidensa vietävissä ja katsellut vain sivusta, kuinka minua heitellään, pienetkin edistysaskeleet ovat tuottaneet suurta iloa. On ollut ihana havaita, kuinka ikävien tunteiden voima pikkuhiljaa heikkenee, olo on pikkuisen vapaampi ja kevyempi, ja vahvistuu usko: en kuole tähän. 

Leena Luostarinen: Buddha.

Meditointia seuranneen tietoisuuden lisääntymisen ansioista osaan myös tarkastella tunteitani paremmin ikään kuin ulkopuolisena – objektiivisemmin – ja kuulostella, missä kohtaa kehoa erilaiset tunteet tuntuvat. Rintakehä tuntuu olevan minulle jonkinlainen tunteiden noidankattila, sillä suurin osa tunteista tuntuu voimakkaimmin juuri siellä, mutta moni tunne tuntuu myös vatsassa. Se ei ole ihmekään, sillä olen aina reagoinut helposti vatsallani jännitykseen, stressiin ja pelkoon.  

Suhteeni alkoholiin on muuttunut meditoimisen seurauksena vähän varkain, mutta radikaalisti. Äidin kanssa tuli taannoin puhetta siitä, kuinka en enää välitä alkoholista, ja totesin äidille, että "en tarvitse alkoholia enää mihinkään". Jäin jälkeenpäin miettimään, miksi ihmeessä olin ilmaissut asian juuri noilla sanoilla. Mihin olin tarvinnut alkoholia aiemmin? 

Karu totuus on se, että alkoholi oli toiminut aiemmin aivan liian usein joko jonkin asian turruttajana ("paha mieli katoaa, kun ottaa pari lasia viiniä") tai tyhjiön täyttäjänä ("tylsyys poistuu elämästä, kun on pienessä hiprassa"). En tarkoita, että olisin ollut mikään alkoholisti tai edes alkoholin suurkuluttaja, sillä olen pystynyt elämään hyvin ilman alkoholiakin esimerkiksi Intiassa, jossa alkoholi ei kuulu anoppilan elämään. Mutta alkoholi on aina maistunut minulle, ja aivan liian usein vääristä syistä – jos alkoholin juomiseen on edes olemassa oikeita syitä. Nyt kun olen oppinut kohtaamaan itseni, eikä minun tarvitse enää paeta mitään, en tarvitse myöskään alkoholia. Voin toki juoda alkoholia edelleen, mutta vain sopivassa seurassa (en enää koskaan yksin) ja vain silloin, jos on jo valmiiksi hyvä olo.  

Leena Luostarinen: Musta ja valkoinen 2.

Puoli vuotta meditoimista on siis tehnyt hyvää, ja paljon hyviä asioita jäi tässä kertomatta, mutta ehkäpä kirjoittelen niistä joskus toiste. Eihän tämä elämä ole edelleenkään mitään auvoista päivänpaistetta, vaan kamppailen samojen asioiden kanssa miltei joka päivä. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, sillä kun on toiminut koko elämänsä tietyllä tavalla, muutos ei tapahdu hetkessä.

Liika yksinolo ei tee myöskään hyvää, sillä yksin ollessani joudun taistelemaan itseni kanssa enemmän, mikä johtuu kai siitä, että on liikaa aikaa ajatella. Vai onko toisten ihmisten seurassa helpompi paeta itseään ja tunteitaan? 

Menneisyydestä ei pääse eroon ja tulevasta ei tiedä, mutta matkalla ollaan. Se on kai tärkeintä. 😊

Rudolf Koivu: Elämään mieltynyt Dirai Radsha 4.