Hernesoppaa vuodelta 1965

Minulla oli aiemmin tapana viettää aina silloin tällöin päiviä, jotka pitivät sisällään vain kaikkea kivaa tekemistä. Lanseerasin nämä päivät – Vain Elämää -ohjelman inspiroimana tietenkin – 'minun päivikseni' ja kirjoittelin niistä joskus blogiinkin. Nyt päätin palauttaa minun päiväni takaisin ohjelmistoon monen vuoden tauon jälkeen, ja vietinkin taas yhden päivän haahuillen itseäni kiinnostavissa kohteissa. Minun päivänäni ei ole kiirettä eikä minuuttiaikatauluja, kaikki harmit ja ikävät asiat unohdetaan, ja kuljeskellaan vain uteliaana paikasta toiseen. Tällä tavalla pääsee usein sellaiseen hyvän mielen olotilaan, jolloin tuntuu, että mikä tahansa on mahdollista. Kun on liikkeellä avoimin mielin, saattaa myös päätyä jonnekin, minne ei ollut edes aikonut mennä, ja niin kävi nytkin. Tervetuloa viettämään minun päivääni!

Talvi asettaa pieniä rajoituksia tekemiselle, kun ei voi esimerkiksi rymytä hautausmailla tai etsiä geokätköjä, joten tämmöiset aktiviteetit on säästettävä kesäisemmille päiville ja pysyteltävä mukavasti(?) sisätiloissa.

Ensimmäinen kohde näkyvissä!

Ensimmäiseksi suuntasin Ilmailumuseoon, jossa olen käynyt kerran aiemminkin. Käynnistä on jo tosi monta vuotta, mutta koska olin tykännyt paikasta kovasti, arvelin, että paikka olisi uusintakäynnin arvoinen. 

Ilmailumuseo on pian muutosten edessä, sillä museo sijaitsee vuokratontilla, jonka vuokrasopimus päättyy 2028. Uudelle museolle pitäisi siis löytää uusi paikka mahdollisimman pian. Museokävijän kannalta uusi museo olisi ehdottomasti hyvä asia, sillä nykyinen museo on kovin ahdas, ja lentokoneet ja muut näyttelyesineet on laitettu esille niin tiiviisti, että niitä on hankala valokuvata (valokuvaaminenhan on tärkein asia museovierailulla 😆). Lisäksi kummatkin näyttelyhallit ovat lämmittämättömiä, joten kovalla pakkasella museovierailu saattaa jäädä kovin lyhyeksi. Nyt ulkona oli pari astetta lämmintä ja satoi vettä, mutta vaikka olin varustautunut omasta mielestäni riittävin vaatekerroksin, olin silti puolentoista tunnin jälkeen ihan umpijäässä.

Kauan en ollut museossa ehtinyt pyöriä, kun bongasin yhden koneen siivellä nallen, ja vierailuni aikana bongasin vielä monta muuta nallea lisää. Ihmettelin, miksi museoon oli ripoteltu nalleja – tuskin minua varten kuitenkaan 😆 – mutta ehkä museossa oli ollut jokin lastentapahtuma.

Tämä kaveri istui Letov S218 A Smolik -koneen siivellä.

Letov on kaksipaikkainen Tsekkoslovakiassa suunniteltu alkeiskoulu- ja harjoituskone, joita oli Ilmavoimilla käytössä vuosina 1929–1945 39 kappaletta.

Lipunmyyjä oli kertonut, että ensimmäisessä hallissa olivat sotilaskoneet ja toisessa hallissa siviilikoneet, ja minun oli vähän hankala keskittyä ensimmäiseen halliin, kun tiesin, että kakkoshallissa on vanha Convair-kone, jonne pääsee myös sisälle. Yritin kuitenkin malttaa mieleni ja katsella ykköshallin koneitakin.

Etualalla on V.L. Pyry II (vuodelta 1939), kaksipaikkainen Suomessa suunniteltu harjoitushävittäjä, ja takana on VL Viima II (vuodelta 1937), kaksitasoinen ja kaksipaikkainen koulutuslentokone.

Polikarpov UTI-4 eli kaksipaikkainen Neuvostoliitossa vuonna 1937 suunniteltu ja rakennettu aseistamaton harjoitushävittäjä.

Polikarpov ei ehkä ihan vastaa minun käsitystäni hävittäjästä, mutta toki sata vuotta sitten ajat olivat vähän erilaiset! Oikeastaan aika ihmeellistä, että silloin edes oli lentokoneita.

DH Vampire D.H. 100.

Yksipaikkainen Vampire oli Suomen Ilmavoimien ensimmäinen hävittäjäkone, jossa oli suihkumoottori.

Heittoistuimen hätäpakkauksen sisältö.

Heittoistuimen hätäpakkauksessa on ollut kyllä paljon kamaa, kun on suksea, sahaa ja monenmoista ruokaa. Jokin Ikean koottava sänky olisi ollut myös näppärä.

Pääsisipä maistamaan näitä! Jäisiköhän vielä henkiin, kun päiväys on vuodelta 1965?

Saab 35BS Draken -hävittäjäkoneen ohjaamo. Jos pitäisi ahtautua tuonne, niin saattaisi pienoinen ahtaan paikan kammo tulla vierailulle.

Sitten ollaankin jo kakkoshallissa, ja Convair 340/440 Metropolitan on jo näkyvissä!

Helsinki-Vantaan lähestymislennonjohdon pöytä 1970-luvulta. Nyt on tekniikka huipussaan!

Mahe Scout U017 eli "Lentävä pyörätuoli".

Lentävä pyörätuoli on ultrakevyt lentokone, ja lempinimensä se on saanut siitä, että siihen on asennettu erikoislaitteet, mikä mahdollistaa vammautuneen lentämisen.

Mutta sitten olikin jo aika nousta Convairiin, sillä lento odotti jo!

Convair on USA:ssa rakennettu matkustajakone, joka saapui Aerolle (nykyään Finnair) vuonna 1953. Paikkoja koneessa oli aluksi 44; myöhemmin 52. Tämä kyseinen kone on tehnyt Finnairin pisimmän työhistorian, ja viimeisen reittilentonsa se suoritti vappuaattona 1980.

Näkymä koneen sisällä oli hieman toisenlainen kuin olin muistellut, sillä penkkien sivuihin oli tehty tuommoiset muoviseinät, jottei kukaan pystyisi laskemaan ahteriaan istuimelle. Vain muutama koneen etuosan istuin oli jätetty vapaaksi. 

Mietin, olivatko muovisuojukset koronan mukanaan tuomia, vai yritettiinkö niillä säästää koneen kulumista. 

Lähettelin ukkelille kuvia, että lähdössä Espanjaan.

Kurkistelua muoviseinän takaa ohjaamoon. Kyllä tätä varmaan osaisi ohjata. Näyttää ihan simppeliltä! Melkein kuin meidän auton kojelauta.

Masterchef-keittiö. Täällä niitä taikoja on tehty!

Tämä kaveri istuskeli Convairin renkaan päällä.

Tämä nalle puolestaan oli kotiutunut Piper PA-28R-180 Cherokee Arrow'n siivelle.

Cherokee Arrow on nelipaikkainen matkailukone, joka otettiin Suomessa käyttöön vuonna 1969. Lentokapteeni Orvokki Kuortti suoritti kyseisellä koneella useita merkittäviä matkalentoja ja osallistui moniin kilpailuihinkin, mm. Englannista Australiaan vuonna 1969 ja Lontoosta Kanadan Victoriaan vuonna 1971. Kone on ainoa yksityiskone Suomessa, joka on lentänyt viiteen maanosaan. Orvokki oli kyllä melkoinen mimmi!

Orvokki on käynyt Intiassakin.

Peräsiipeen on ikuistettu Orvokin käymät paikat.

Sitten seuraa pieni tietopläjäys Finnairin historiasta. Jos ei kiinnosta, hyppää yli. 

"Finnair Oyj on yksi maailman vanhimmista edelleen toimivista lentoyhtiöistä. Sen perusti syksyllä 1923 [tasan sata vuotta sitten!] Bruno Lucander kumppaneineen – tuolloin nimellä Aero Oy. Yhtiö lensi ensimmäisen lentonsa vuonna 1924 Helsingistä, Katajanokan lentosatamasta, Tallinnaan.

Aeron reittiverkosto laajeni ensin Tukholmaan ja edelleen Keski-Eurooppaan, ja 1930-luvulla yhtiö alkoi lentää myös kotimaan reittejä. Alkuvuosina lentoyhtiöt käyttivät vesilentokoneita, kunnes 1930-luvulla lentoliikenne siirtyi maalentoasemille. 

Aero jatkoi lentoliikennettä katkeamatta myös sotien ajan. Sotien jälkeen Suomen valtio turvasi Aeron tulevaisuuden hankkimalla sijoituksillaan yhtiön osake-enemmistön. Näin Aerosta tuli valtionlentoyhtiö. Yhtiö otti myös markkinoinnissaan käyttöön uuden, kansainvälisen nimen Finnish Airlines, joka lyhennettiin muotoon Finnair. Yhtiö muutti virallisesti nimensä Finnairiksi vuonna 1968. Vanha Aero Oy -nimi näkyy edelleen Finnairin AY-alkuisissa lentonumeroissa.

Sotien jälkeen yhtiön toiminta on kasvanut tasaisesti aina 2020-luvun alkuun saakka. Yhtiö siirtyi suihkukoneiden aikakaudelle 1960-luvun alussa, ja vuonna 1969 avattiin ensimmäinen reitti Atlantin yli New Yorkiin. 1970- ja 1980-luvuilla Finnair avasi reitit Bangkokiin, Tokioon ja Pekingiin."

Mutta Finnair ei ollut ainoa yrittelijä Suomen taivaalla, vaan siellä nähtiin muitakin siipiveikkoja. 

Douglas DC-3, joka teki pitkän uran matkustajakoneena Karairilla (alun perin Karhumäki Airways ja sittemmin Kar-Air).

Veikein yrittelijä oli kuitenkin 1971 perustettu Spearair, jonka taustalla oli suomalaisen matkailun kapinallinen Kalevi Keihänen. Spearairin DC-8 -koneissa ei matkattu fiinisti pikkutakissa vaan Keihäsmatkojen tapaan kansanomaisesti –  "Mimmiksi" ja "Santraksi" tituleerattujen lentoemäntien tarjoillessa kotimaisten lihapullien kyytipojaksi ehtaa pontikkaa. Spearairin kohtaloksi koitui vuoden 1973 öljykriisi ja polttoaineen hinnannousu, ja lentoyhtiön konkurssi vuonna 1974 veti koko Keihäsen konsernin mukanaan. 

Jaahas. Siinä olikin ensimmäinen minun päiväni käyntikohde. Vielä olisi pari jäljellä, mutta niiden sepustukset eivät ole yhtä pitkiä. Uuteen Ilmailumuseoon esittäisin semmoisen toiveen, että sinne pitäisi saada lisää lentokoneita, joita pääsee tutkimaan myös sisältä käsin. Pliis!

Tässä välissä kävin kuitenkin syömässä Jumbossa, joka sattui olemaan sopivasti matkan varrella ja jonka food courtin tiesin käteväksi lounaspaikaksi. 

Jotta patonkielämys olisi täydellinen, on hyvä olla mukana viihde-elektroniikkaa.

Jumbon lähellä on SPR:n Kontti -kierrätysmyymälä, ja päätin käväistä siellä, jos sieltä vaikka löytyisi kirjoja. Palapelit kelpaisivat myös. 

Parkkipaikka oli ihan täynnä, joten paikka tuntui olevan suosittu.

En ollut koskaan käynyt Konteissa, ja olin yllättynyt, miten avara ja siisti ainakin tämä myymälä oli.

En ehtinyt ottaa monta askelta, kun näin jo jotain kiinnostavaa. 

Korkeakirjallisuutta.

Edellisen postauksen kommenteissa oli tullut puhetta Taikaviitoista, ja tokihan Taikaviittoja piti ostaa, kun ne kerran tuossa tyrkyllä olivat.

Kirjaosasto oli minusta aika houkutteleva ja selkeä.

Selailin kirjoja hyvän tovin ja melkein meinasi jo epätoivo iskeä, mutta löysin kuitenkin muutaman kirjan. Se onkin sitten eri asia, tulevatko kirjat luettua!

Konttikäynnin saldo: kolme Taikaviittaa, kolme kirjaa, yksi tuhannen palan palapeli. Kustannus: 14 euroa. 

Seuraava käyntikohteeni oli Ratikkamuseo, eli liikennevälineillä jatketaan. Ratikkamuseo oli yllättävän pieni, joten siellä ei kauan aikaa kulunut. Rupesin muistelemaan, että olin saattanut käydä museossa joskus aiemminkin, ja googlettamalla selvisi, että olin käynyt siellä vuonna 2016. Uusintakäynti oli näköjään paikallaan, kun en muistanut seitsemän vuoden takaisesta käynnistäni mitään!

Hevosvetoisessa vaunussa penkit olivat pitkittäin vaunun suuntaisesti. Penkit oli valmistettu hienostuneesti puusta.

Heppakyydillä menossa!

Museossa sai leimata ratikkalipun vanhan ajan malliin. Muistelen hämärästi, että olen ehkä elänyt aikakautta, kun liput vielä leimattiin tällaisella laitteella.

Tämä avomallinen vaunu tuntui hieman erikoiselta Suomen sääolosuhteet huomioon ottaen, mutta ehkä avovaunu oli vain kesäkäytössä. Ratikan nähdessäni mietin, että olin saattanut nähdä kerran kaupungilla tämmöisen, joten oli ryhdyttävä taas googlauspuuhiin. Kävi ilmi, että olin itse asiassa ajellutkin tämmöisellä ratikalla, äidin kanssa vuonna 2014. Kyllä tämä blogi on hyvä olla olemassa, koska muuten en muistaisi tekemisistäni varmaan puoliakaan!

Sisu-vaunussa.

Muistatteko vielä rahastajan? Rahastajalla oli takaoven vieressä oma paikkansa.

Mitähän tämäkin kuva mahtaa tarkoittaa? Hämähäkinseitit kielletty? Voisin huolia tämmöisen meidän parvekkeelle.

Sisu-vaunun kuskin paikka.

Monenmoisia sääntöjä ratikalla matkustaville. 

Ratikkamuseokäynnin jälkeen kello oli niin vähän, että rupesin katselemaan Museokortin sovelluksesta, löytyisikö läheltä vielä jotain muuta kiinnostavaa. Olin ostanut ensimmäistä kertaa elämässäni Museokortin, kun olin ajatellut, että se saattaisi innostaa käymään museoissa useammin. Museokortin sovellus tuntui oikein näppärältä käyttää, ja se tuntui innostavan meikäläistäkin – lievää museokammoa potevaa – spontaaniin museokäyntiin. 

Lähistöltä löytyi Taidekoti Kirpilä, joka näytti kiinnostavalta. 

Kaiken lisäksi kävi vielä niin onnekkaasti, että museo oli avautumassa juuri niillä minuuteilla. Museo on auki vain kahtena päivänä viikossa, keskiviikkoisin 14–18 ja sunnuntaisin 12–16, joten oli todellakin onnea matkassa, että olin pyrkimässä museoon aukioloaikojen puitteissa. 

Taidekoti Kirpilä ei ollut maailman helpoin paikka löytää, mutta löytyihän se oikea ovi viimein. 

Jotta ulko-ovi avautui, piti soittaa oven vieressä olevaa kelloa. Sitten hissillä kuudenteen kerrokseen ja soittamaan taas ovikelloa, jolloin vartija avasi oven. 

Sisällä ei saanut tallustella omilla kengillään, mikä oli ihan ymmärrettävää, vaan kengät piti joko ottaa pois tai kenkien päälle piti pukea suojukset. Muistin, että olin laittanut jalkaani rumat vaaleanpunaiset viirulliset sukat, ja möläytin vartijalle, että "en voi ottaa kenkiä pois, kun mulla on niin rumat sukat". Mitä hittoa – ihan kuin museossa olisi joku sukkapoliisi, joka tarkkailee, millaiset sukat kenelläkin on. 😆

Näin pidämme sukkapoliisin tyytyväisenä.

Sain kuulla, että museossa oli alkamassa ilmainen yleisöopastus vajaan puolen tunnin päästä, mutta en ajatellut jääväni opastuskierrokselle, vaan kuljeskelin museossa itsekseni. Ovikello soi tiuhaan tahtiin, kun museoon tuli koko ajan lisää väkeä – olivat tulossa ilmeisesti sille opastuskierrokselle. Museokortista ei muuten ollut mitään iloa niin Taidekoti Kirpilässä kuin Ratikkamuseossakaan, sillä molemmat museot olivat ilmaisia. Helsingistä löytyy siis ilmaista hupiakin!

Asunto oli yllättävän tilava (350 neliötä), ja minua kiinnostikin enemmän itse asunto kuin taide. 

Juhlaolohuone.

Mattas-huone.

Erikoinen katosta roikkuva kasvi juurineen, joka oli osin taidetta, osin aitoa kasvia.

Kain Tapper: Musta kivi, 1983.

Kirjasto.

Näkymä Vänrikki Stoolin kadulle.

Håkan Brunberg: Näkymä Gröna Lundiin, noin 1970.

Unto Kaipainen: Nostokurkia, n. 1940-luku.

Ruokasali.

TV-huone.

Arkiolohuone.

Arkiolohuonetta myös.

Ilmari Nylund: Tavernassa (Rhodos), 1971.

Ilmari Nylund: Katu Dar es Salaamissa, 1969.

Salonki.

Kello oli tullut puoli kolme ja yleisöopastus oli alkamassa. Päätin sittenkin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja jäädä kuuntelemaan opastusta – kunhan olin ensin varmistanut vartijalta, kuinka kauan opastus kestäisi (noin tunnin), ja voisiko lähteä kesken pois, jos siltä tuntuisi (kyllä). 

Väkeä oli tullut paikalle minusta yllättävän paljon (ehkä kolmekymmentä henkeä).

Sain kuulla, että asunto oli kuulunut reumalääkäri Juhani Kirpilälle, joka oli rakastanut taidetta. Kirpilä olikin kerännyt elämänsä aikana yli 500 teoksen kokoelman, josta suuri osa oli muotokuvia ja ihmisaiheita. Koska Kirpilällä ei ollut perillisiä, hän testamenttasi asuntonsa ja taidekokoelmansa Suomen kulttuurirahastolle. Kirpilä kuoli vuonna 1988, vain 57-vuotiaana sydänkohtaukseen, ja Taidekoti Kirpilä avattiin yleisölle kesäkuussa 1992. Aika huikea juttu, että tämmöinenkin paikka on olemassa, "piilossa" keskellä Helsinkiä! 

Kaikki osat asunnosta eivät ole yleisölle avoimia, ja olinkin ihmetellyt, missä oli esimerkiksi keittiö. Sain kuulla, että toista keittiöistä käytettiin toimistona ja toinen oli henkilökunnan tilana. Myöskään makuuhuoneita ei ollut esitteillä. Pääosassa olikin taide, josta näytteillä on aina kerrallaan noin puolet.

Akseli Gallen-Kallela: Saaristomaisema.

Jaksoin kuunnella opastusta 40 minuuttia, mutta koska opastus näytti keskittyvän enemmän taiteeseen kuin itse asuntoon (nimitys 'taidekoti' ehkä jo vihjaakin viisaammalle jotakin 😆), oli tullut minun aikani poistua takavasemmalle. Oli kuitenkin hyvä, että olin jäänyt kuuntelemaan opastusta edes hetkeksi, koska sain sillä tavalla paikasta vähän enemmän irti. 

Oli kyllä taas kiva ja onnistunut päivä! Nyt pitää ruveta suunnittelemaan jo seuraavaa minun päivääni. 

😘