Turistina Helsingissä

Pitäisi kai aloittaa postaus pahoittelemalla pitkää poissaoloani blogistaniasta ja jatkaa sen jälkeen selittelemällä, minkä takia tämmöinen postaustauko on päässyt syntymään. Se on nyt kuitenkin sellainen juttu, että en meinaa selitellä yhtään mitään. Olin, sitten en ollutkaan, ja nyt taas olen (ehkä). Siinä se. 

Aluksi pitää muuten kiittää kaikkia edellisen haasteen mukaansa napanneita! Olin valtavan ilahtunut, kun niin moni innostui haasteesta! Blogistaniassa pyöri joskus ennen muinoin haasteita melkeinpä harmiksi asti, mutta viime aikoina haasteet ovat hävinneet lähes kokonaan. Mahtaisiko johtua siitä, että blogit ovat muuttuneet vuosien saatossa, eivätkä haasteet enää ehkä sovi blogien "profiiliin"? Täytyy vissiin siis jatkossakin keksiä haasteet itse, jos haluaa sellaisiin osallistua. 😆 

Olen kehitellyt itselleni pakkomielteen, että kotona pitää olla aina tuoreita kukkia. Kuka olisi tämmöistäkään ikinä uskonut! Onkohan tämä ikäsidonnainen ilmiö? (En mainitse termiä keski-ikäisyys, koska koko sana vituttaa.) Tämä kimppu maksoi vain euron, joten ei ollut iso sijoitus.

Kananmunareseptejä odotteleville lupaan, että niitä on kyllä tulossa. En ole unohtanut asiaa, vaikka pääni ei ole viime aikoina aina toiminutkaan toivotulla tavalla. Alkuviikosta sain esimerkiksi järjestettyä kauppareissulleni lisäjännitystä, kun kadotin lompakkoni. Rupesin kaivamaan Ison Omenan Prismassa lompakosta kauppalistaa, mutta eipä löytynyt listaa, kun ei löytynyt koko lompakkoakaan. Seurasi näyttävä etsintäkierros välillä auto–Clas Ohlson (jossa olin käynyt ennen Prismaa)–Prisma–Prisman infopiste–auto–Prisma–Ison Omenan infopiste. Mutta lompakkoa ei löytynyt.

Juuri kun olin luopumaisillani toivosta, puhelimeni soi, ja linjan toisessa päässä oli ystävällinen naishenkilö, joka kysyi, olinko käynyt äsken kyselemässä lompakkoa Prisman infopisteessä. No totta helvetissä olin! Infopisteeseen oli kuulemma ilmestynyt nyt yksi lompakko, ja voisin tulla hakemaan sen. Juoksin riemusta kiljuen Prisman infoon, jossa aarrearkun kokoinen lompakkoni jo odottelikin. Kuinka niin pieni ja siro lompakko voi edes hävitä? Lompakkoni oli löytynyt kuulemma ostoskärryjen päältä, mikä herätti runsaasti kysymyksiä, sillä en muistanut käyneeni lähelläkään ostoskärryjä. 

Lompakon kadottaminen on kuitenkin pientä, sillä olenhan minä onnistunut kadottamaan Prismassa kokonaisen käsilaukunkin (kirjoitus siitä täällä). Onneksi tuollakin tapauksella oli onnellinen loppu! Mikä siinä muuten onkin, että minulta häviää kamaa aina juuri Prismassa? Onko Prismassa poikkeuksellisen voimakkaat magneettikentät, jotka imevät asiakkailta tavarat käsistä? Vai onko Prisma niin lumoava ostospaikka, että kaupan hyllyjä tutkiessa unohtuu kaikki muu, ja käsilaukut, lompakot ja muut jonninjoutavat yksityiskohdat jäävät sinne, minne ne sattuvat laskeutumaan?

Harhauduin näköjään sivupoluille, ennen kuin postaus kerkesi kunnolla alkamaankaan. Otsikko kun lupaa turisteilua Helsingissä eikä haahuilua Prismassa. Tämä ei lupaa hyvää postauksen pituutta ajatellen. 💀

Pääsin harrastamaan Helsinki-turismia sen tähden, että siskoni, hänen nuorempi tyttärensä sekä äitimme tulivat käymään Helsingissä. Toki voisin harrastaa Helsinki-turismia itseksenikin, mutta minusta on tullut nykyään niin saamaton, että hyvä jos pääsen ovesta ulos. Syynätäänpä paria käymäämme paikkaa tarkemmin! 

Ensimmäisenä täytyy esitellä Oodi, jota kai myös kirjastoksi kutsutaan. Jostain syystä en ollut käynyt koskaan aiemmin Oodissa, vaikka olin pyörinytkin sen liepeillä monet kerrat. Olinkin varmaan viimeinen helsinkiläinen, joka astui jalallaan Oodiin. 😆

Oodi oli hämmentävä paikka – hyvässä mielessä siis. Kirjastoksi en sitä ensisijaisesti kutsuisi, vaikka kyllä siellä kirjojakin (muistaakseni) oli. Oodin omilta sivuilta löytyvä luonnehdinta "toiminnallinen kohtauspaikka" kuvastaa paikan luonnetta minusta paljon paremmin. Tässä pari esimerkkiä, mitä kaikkea Oodissa voi puuhastella ja millaisia tiloja sieltä löytyy.

Kansalaisverstas, jossa voi muun muassa ommella.

Pienkeittiötila, jonka voi vuokrata omiin tarpeisiinsa.

Yksi monesta studiosta. Studioissa oli aivan uskomaton äänieristys!

Olenkohan nähnyt koskaan aiemmin 3D-tulostintakaan...

Istuskeluportaat.

Shakkipelipöytiä.

Lasten tapahtumatila.

Yleisnäkymä lasten tapahtumatilasta kolmanteen kerrokseen. Kirjoja näkyvissä!

Uskomaton lautapelivalikoima.

Se kuuluisia kansalaisparveke, joka on kesäisin pikkuisen aktiivisemmassa käytössä.

Oodin arkkitehtuuri oli upea yhdistelmä kaarevia muotoja, suomalaista puuta, lasia ja terästä, ja rakennus oli kertakaikkisen vaikuttava niin arkkitehtuurinsa kuin monipuolisuutensa ansiostakin. Jos olisin tiennyt, miten hieno Oodi on, olisin käynyt siellä taatusti aikaisemmin. 

Seuraavaksi vierailemme Amos Rexissä, jossa en ollut myöskään aiemmin käynyt. Amos Rex on itse asiassa avattu samana vuonna kuin Oodikin (2018), joten paljon hyvää ja kaunista tuli Helsinkiin tuona vuonna. 

Minulla ei ollut Amos Rexistäkään oikein minkäänlaista ennakkokäsitystä, vaikka olin kyllä kuullut siitä ylistäviä arvioita. Amos Rexin taidemuseo sijaitsee Lasipalatsin vieressä olevan aukion alla, ja museon katon kupoholvit ja niiden kattoikkunoista avautuvat näkyvät yhdistävät hienolla tavalla kaupungin ja museon.

Amos Rexin katolla.

Näyttelykerroksen katon upeita valoruusuja.

Museossa on meneillään paraikaa (26.2.2023 asti) Hans Op de Beeckin näyttely nimeltä Hiljainen paraati. Näyttely on tosin hieman laimea sana kuvaamaan unenomaista maailmaa, joka museokävijälle avautuu. Amos Rexin sivuilla Hiljaista paraatia kuvataan seuraavasti: 

"Hiljainen paraati on veistoksellinen mielenmaisema ja kokonainen puisto, joka sisältää 25 teosta vuosilta 2015–2022 sekä näyttelyä varten luodun äänimaiseman. Taiteilija kutsuu kävijän vaeltamaan arvoituksellisessa, elämän eri vaiheita kuvaavassa puistossa, jossa liike on jähmettynyt paikoilleen. Näyttelyn ikään kuin tuhkaan peittynyt maisema johdattaa hidastamaan tahtia ja kannustaa peilaamaan sisäänpäin – hiljentymään hetkeen."

Vaikutuin myös Hiljaisesta paraatista niin, että voisin käydä näyttelyssä toistamiseenkin. Yritän kuitenkin olla esittelemättä kaikkia näyttelyn teoksia ja pysyttäytyä vain niissä, joista olin itse eniten vaikuttunut. 

The Settlement eli Asumus. 

Asumus on hylätty kylä täynnä yksityiskohtia, kuten soutuveneitä, vartiotorneja, kalastusverkkoja ja kuolleita puita. Taiteilijan tekemä tutkimus Vietnamista ja Filippiineiltä löytyvistä puupaaluille rakennetuista taloista on toiminut inspiraationa tälle hiljaiselle veden päällä sijaitsevalle asumukselle.

Danse Macabre.

Op de Beeckin karuselli on absurdi ja tragikoominen näyttämö, jossa lapset laitetaan ratsastamaan kiertävillä puuhevosilla loputonta, päämäärätöntä ympyrää. Käytöstä poistetut huvipuistolaitteet muuttuvat melankolisiksi, ja yksivärinen harmaa – ikään kuin ohut tuhka- tai pölykerros olisi peittänyt karusellin alleen – pyrkii vangitsemaan tämän tunteen. 

The Boatman eli Veneilijä.

Veneilijä on luonnollisen kokoinen veistos, jossa mies näyttää työntävän soutuvenettä irti rannasta. Veneilijä on koditon ja yksinäinen keski-ikäinen mies, joka on pakannut pieneen veneeseensä koko elämänsä. Selviytymisvälineet, henkilökohtaiset tavarat ja mahdollisesti myyntiin tai vaihtokaupaksi kelpaavat esineet on kerätty yhteen ja sidottu epämääräiseksi kasaksi.

Silent Piano eli Hiljainen piano. 

Teos esittää harmaata flyygeliä, joka on soittokelvoton. Pianon päällä on tyhjistä valokuvakehyksistä, kirjoista, juomista, kynttilöistä, hedelmistä ja savukkeista koostuva asetelma. 

My Bed a Raft, The Room The Sea, And Then I Laughed Some Gloom in Me – Sänkyni lautta, huone meri, ja sitten nauroin hieman synkkyyttä sisälläni.

Todelliseen kokoon toteutetun veistoksen tyttö nukkuu sängyllä, joka leijuu lummelammikossa kelluvan lautan yllä. Sängyn vieressä on kirjoja, makeisia, lasi vettä ja unilääkkeitä. Ympärillä lepattavat perhoset symboloivat kuolevaisuutta ja ohimenevyyttä. Teos pohjautuu taiteilijan omiin lapsuusmuistoihin: "Lapsena kuvittelin usein sänkyni olevan lautta, ja pimeä öinen huone ympärilläni oli meri. Nukkumaan mennessä vetäydyin pehmeälle lautalle hätävarusteinani sarjakuvia, hieman makeisia ja taskulamppu lukemista varten."

Yleisnäkymää näyttelystä.

Jäin miettimään, miksi näyttelykokemus ei tuntunut ahdistavalta, vaikka kuolema olikin niin voimakkaasti läsnä. (Ahdistun helposti, jos kuolemaa hierotaan naamalleni silloin, kun en ole siihen henkisesti varautunut.) Selittävänä syynä saattoi olla musiikki, joka oli hyvin rauhoittavaa ja miellyttävää ja joka vei kuolemalta pahimman terän pois. Musiikki olikin minusta niin oleellinen osa näyttelyä, että ilman sitä näyttely olisi ollut aivan toisenlainen kokemus.

Loppuun vielä pari kuvaa Kansalliskirjastosta, josta minulla on paljon muistoja, sillä siellä tuli käytyä opiskeluaikoina hyvin usein.

Muistan ajatelleeni olevani etuoikeutettu, kun sain opiskella noin huikean kauniissa rakennuksessa. Erityisesti vanhojen sanomalehtien lukeminen mikrofilmiltä jotain työtä varten on jäänyt mieleeni kiehtovana kokemuksena. Kirjasto oli edelleen yhtä vaikuttava, mutta silmiinpistävää oli se, että opiskelijoita ei näkynyt missään, vaan kirjastossa oli pelkästään turisteja.

Jäinkin miettimään, mahtavatko nykyajan opiskelijat tarvita kirjastoja enää lainkaan, vai löytyykö kaikki tieto digitaalisena. 

Vähän vanhempaa tuotantoa.

Helsingissä on kyllä paljon upeita paikkoja, ja pitäisi saada itsensä enemmän liikkeelle katsomaan niitä. Jospa otan sen nyt asiakseni – ellei tule niin paljon lunta, että tarvitsee taas linnoittautua kotiin. 😆

Kuka välittää SkyWheelistä näkyvistä maisemista, kun tämänkin ajan voi käyttää selfieiden ottamiseen.

Tulihan se taas tämäkin postaus viimein päätökseensä. 

Kivaa marraskuun jatkoa! 

😘