Kaappiin vai ulos kaapista

Viime päivät ovat olleet taas niin hektisiä, etten tiedä, mistä aloittaisin. Korona tulee nyt ensimmäisenä mieleen, joten aloitetaanpa sitten vaikka siitä. 

Ukkelin pikkuserkku, joka työskentelee Hyderabadin Apollo-sairaalassa, laittoi tänään viestiä, että kaupungin koronatapaukset ovat äkillisesti lisääntyneet, joten olkaa varovaisia. Omikron on saapunut Intiaankin, mutta toistaiseksi omikron-tapauksia on ollut vain jokunen, ja nämä uudet tapaukset ovat enimmäkseen vanhoja variantteja. Omikron kuitenkin säikäytti täällä niin, että nyt tietyistä riskimaista (joihin kuuluvat mm. kaikki Euroopan maat, Suomi mukaan lukien) Intiaan saapuvat testataan maahan saapuessa lentokentällä, eikä kentältä pääse ulos ennen testituloksen varmistumista. Jos tulos on negatiivinen, pääsee jatkamaan matkaansa, mutta ehtona on seitsemän päivän kotikaranteeni ja uusi testi taas kahdeksantena päivänä. Jos taas testitulos on positiivinen, joutuu suorinta tietä eristykseen karanteenihotelliin. 

Ukkelin sisko on tulossa Hyderabadiin tänä yönä USA:sta, ja on vielä vähän epäselvää, mikä on käytäntö USA:sta tulevien suhteen. Maahantulosäännöt muuttuivat niin äkillisesti 1. joulukuuta omikronin takia, että oikein kenelläkään ei tunnu olevan varmaa tietoa, mikä käytäntö milläkin lentokentällä on (säännöt vaihtelevat osavaltioittain). Hyderabadissa tuli tällä viikolla voimaan maskipakko, eli kaikilla julkisilla paikoilla on käytettävä maskia, tai muuten uhkana on 1000 rupian (=vajaan 12 euron) sakko. Rokotustodistuksiakin kysellään satunnaisesti esimerkiksi ostoskeskuksissa ja hotelleissa, mutta rokotustodistuksen puuttumisesta ei saa sakkoa, vaan operaation tarkoituksena on vain tehdä ihmiset tietoiseksi rokotuksen tärkeydestä. 

Rokotustodistusten kyseleminen aiheuttaa luonnollisesti jonoa, mikä ei ole koronan kannalta hyvä juttu ollenkaan. Kuva eiliseltä Forum Sujana Mallista.

Autonkuljettaja on toipunut leikkauksestaan erinomaisesti, ja häneltä poistetaan tikit ilmeisesti keskiviikkona, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Autonkuljettaja on käynyt jo anoppilassakin torstaista lähtien joka päivä, kun kotona on kuulemma niin tylsää. Autoa hän ei ole kuitenkaan vielä ajanut, joten minä olen toiminut autonkuljettajana tämän viikon, ja kaikki on sujunut erinomaisesti pientä alkukankeutta lukuun ottamatta. 

Appiukko tuli maanantaina joidenkin tuttaviensa kyydissä toimistosta lounaalle, mikä oli minusta vähän erikoista, kun minun piti kumminkin hakea ukkeli kotiin, ja appiukko olisi päässyt samalla kyydillä. Appiukon ei pitänyt mennä iltapäivällä enää takaisin toimistolle (hän käy muutenkin toimistolla vain aamupäivisin), mutta kun tulin iltapäivällä takaisin salilta, törmäsin parkkipaikalla appiukkoon, joka odotti pääsevänsä tuttavansa kyydillä takaisin töihin. Illalla oli kaikenlaista härdelliä (anoppi oli pyytänyt appiukkoa tuomaan tullessaan kaupasta maitoa ja jogurttia, mutta appiukko oli unohtanut ja meinasi lähteä kauppaan kävellen, vaikka minun piti kuitenkin hakea illalla ukkeli ja saatoin ihan hyvin käydä samalla kaupassa), mutta tilanteen laannuttua kyselin appiukolta vähän noista päivän kyytimisjutuista. Ajattelin myös, että on paras nostaa kissa pöydälle, ja sanoin appiukolle, että appiukko voisi pyytää minulta milloin vain kyytiä, sillä minulla oli aikaa, ja kyyditsisin appiukkoa oikein mielelläni. Appiukko ei vastannut minulle mitään, mutta hän naurahti sillä tavalla, että tulkitsin appiukon olevan ehkä jopa vähän mielissään. Sen jälkeen ei ole ollut mitään ongelmia. 

Päivän kissakuva: uni maittaa!

Huomenta. ❤

Pidin itsestäänselvyytenä, että minä olisin se, joka hakee ukkelin siskon yöllä lentokentältä, mutta autonkuljettaja ilmoittikin tänään anoppilassa käydessään menevänsä veljensä kanssa kentälle. Autonkuljettaja ajaisi autoa terveellä kädellään (auto on onneksi automaattivaihteinen, joten vaihteita ei tarvitse vaihtaa), ja veli toimisi siskon laukunkantajana  ja -nostajana. Työnjako oli siis selvä. Olin enemmän kuin kiitollinen, että minun ei tarvitse mennä kentälle, sillä siskon lento saapuu joskus kahden aikaan yöllä, ja kun siskon pitää odotella koronatestin tulosta, ennen kuin hän pääsee kentältä pois, ei voi tietää yhtään etukäteen, mihin aikaan sisko lopulta tulee. Odottelua saattaa tulla tuntikaupalla, ja olen niin iloinen, että minun ei tarvitse valvoa koko yötä lentokentän kupeessa. Autonkuljettaja saa kaiken lisäksi pysäköidä minne tahansa, sillä hänellä on kansanedustajan (member of parliament) MP-pysäköintilupa. Suvussa kun on yksi kansanedustaja, ja autonkuljettaja on saanut pysäköintiluvan sitä kautta. Lupa on autokohtainen, ei kuljettajakohtainen, joten minäkin voisin käyttää lupaa pysäköidessäni, mutta minusta olisi aika epäuskottavaa, jos meikäläinen päräyttäisi paikalle kansanedustajan pysäköintilupa tuulilasissa. 😆

Kävimme eilen ukkelin kanssa Ikeassa, kun meidän piti ostaa anopille muun muassa uunivuokia. Ostoslistalla oli lisäksi tuolit makuuhuoneen parvekkeelle sekä jonkinlainen kenkäteline. Autonkuljettajalla oli taas tylsää, joten hän lähti mukaamme, ja minua vähän huvitti, kun osamme olivat vaihtuneet, ja autonkuljettaja istui takapenkillä, kun minä ajoin. 

Ikea näkyvissä!

Ennen kuin pääsee Ikeaan, kaikilta autossa olijoilta mitataan lämpö, ja tavaratila tutkitaan (hyvin ylimalkaisesti).

Hyderabadin Ikeassa on aivan samannäköistä kuin muissakin maailman Ikeoissa sillä erotuksella, että asiakkaat ovat erinäköisiä, ja tuotteissa on pieniä eroja. 

Tämä voisi olla ihan hyvin vaikkapa Vantaan Ikeasta.

En tiedä, onko Suomen Ikeoissa näin värikkäitä tyynyjä.

Niitä haluamiani ovimattojakin löytyi, mutta matto painoi niin julmetusti (varmasti ainakin kaksi kiloa), että päätin jättää maton pienen jahkailun jälkeen ostamatta. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että matkalaukuissani on paluumatkalla ihan riittävästi tavaraa ilman ovimattoakin. 

Vasemmanpuolimmainen matto on se himoitsemani, ja siinä lukee teluguksi tervetuloa. Oikealla on tervetulotoivotukset hindiksi.

Autonkuljettaja ja ukkeli valitsevat kukkia.

Löysimme kaiken tarvitsemamme, mikä ei ollut kovin paljon. Ikea on kuitenkin ilmeisen suosittu täälläkin, sillä ihmisillä näkyi ihan ääriään myöten täynnä olevia ostoskärryjä.

Kenkäkaappi tuli – kuinkas muutenkaan – totuttuun Ikea-tyyliin eli osina laatikkoon pakattuna. Autonkuljettaja ihmetteli, pitääkö kaappi kasata itse, ja ennen kuin huomasinkaan, olin sanonut, että minä voisin kasata kaapin. Siinä on nyt siis huominen projektini (tai yksi niistä, sillä tarkoituksena on mennä myös mm. vihannestorille anopin kanssa).

En kasannut kaappia vielä tänään siitä syystä, että koko huusholli on ollut viikonlopun ajan muutenkin sekaisin. Makuuhuoneen kaapisto tuli keskiviikkona, ja kaappien kasaaminen luvattiin aloittaa perjantaiaamuna kello kymmenen. Kasaajia ei kuitenkaan näkynyt perjantaiaamuna eikä koko päivänä, vaan he tulivat vasta lauantaina. 

Kaapisto vielä paketeissa. Vasemmalla näkyy makuuhuoneen vanha patja, joka on lähdössä ulos, kun kävimme ukkelin kanssa ostamassa sänkyyn uuden patjan.

Näiden kaappien luvataan olevan termiitinkestäviä.

Olin tyhjentänyt makuuhuoneesta kaikki tavaramme ja peitellyt sängyn ja sohvan muovilla ja anopin antamilla kankailla (maanantain pölyshow oli vielä tuoreessa muistissa!), mutta kasaajat sanoivatkin, että koko huone piti tyhjentää, jotta he saisivat koottua kaapiston keskellä lattiaa. Lopulta kuitenkin riitti, että sänky siirrettiin seinän viereen ja sohva nostettiin sen päälle. Minua huvittavat nämä intialaiset ongelmanratkaisutilanteet: jokaisella on oma mielipiteensä siitä, miten jokin asia pitäisi tehdä, ja jokainen on hyvin auliisti tarjoamassa mielipidettään. Sitten kun joku rupeaa tekemään jotain, muiden pitää tulla siihen viereen vahtimaan, kuinka se homma nyt sujuu, ja mahdollisesti taas sanomaan mielipiteensä, miten homma pitäisi oikeasti tehdä. Minustakin tulee Intiassa jokin ihmeellinen puoli esiin, sillä minun pitää saada aina tunkea nenäni joka tilanteeseen ja päästä esittämään mielipiteeni.

Kaapiston paikka vielä tyhjänä.

Työmiehet eivät tee töitä sunnuntaisin, joten pölyä aiheuttavat hommat tehtäisiin loppuun vasta huomenna (jos tehdään!). Sen jälkeen pitää vielä asentaa kaappeihin liukuovet, mikä tehdään mahdollisesti keskiviikkona. Sen homman ei kuitenkaan pitäisi enää tuottaa pölyä, joten voimme ehkä laittaa vaatteet kaappeihin jo huomenna. Juhuu!

Siinä kun kaappien asennus oli täydessä vauhdissa, makuuhuoneen sängyn patja ja huonekalut oli levitelty olohuoneeseen ja kaappien osat oli ripoteltu näppäräksi esteradaksi eteisen ja olohuoneen lattialle, rupesi tulemaan vieraita. Ensin tuli kaksi perhetuttua, ja sitten tuli neljä appiukon ystävää. Sattui olemaan sopivasti lounasaika, ja Intiassahan ei vieraiden anneta lähteä ilman, että heille on tarjottu ruokaa. Koska anoppi ei ollut varautunut tällaiseen ihmismäärään, ukkeli lähetti autonkuljettajan veljen hakemaan läheisestä ravintolasta kana- ja kasvisbiryania sekä paistettua kanaa. Pahaksi onneksi ruoat olivat niin tulisia, että kukaan ei pystynyt oikein syömään niitä. Minulla on todella hyvä tulisuuden sietokyky (paljon parempi kuin esimerkiksi ukkelilla), mutta ruoka poltti minunkin kurkussani niin, että ääni meinasi lähteä. Hyvä puoli tässä oli se, että vatsani meni tulisesta ruoasta hetkeksi sekaisin. 😆

Kotiapulainen yritti tehdä kaiken kaaoksen keskellä omia töitään (lakaista ja luututa lattiaa, pestä pyykkiä ja astioita), ja minä ajattelin, että kaikenlaisen keskelle kotiapulaisetkin joutuvat. Kotiapulaisten käyttäminen on Intiassa todella tavallista (kuten on autonkuljettajienkin), ja harvassa ovat ne taloudet, jotka eivät käytä minkäänlaista ulkopuolista apua. Työvoima on täällä halpaa, ja se on tietysti yksi syy, miksi kaikenlaisen avun käyttäminen on niin yleistä, mutta työllistäminen on myös yksi tapa auttaa huonompiosaisia. Anoppila työllistää autonkuljettajan ja kotiapulaisen, ja vaatteetkin annetaan silittäjämiehelle silitettäväksi. Tässä samassa talossa asuu myös yksi ranskalainen kaveri, joka ei osaa paikallisia kieliä, joten appivanhemmat toimivat ranskalaisen ja silittäjämiehen välitysmiehinä. Ranskalainen jättää pyykkipussinsa aina anoppilaan, josta silittäjä sitten nappaa pyykit mukaansa. Sitten silittäjä palauttaa taas silitetyt vaatteet anoppilaan, josta ranskalainen hakee ne mukaansa. Miten kätevää.

Kulkee se televisio moottoripyörälläkin, ja jännitys tiivistyy: saadaanko ehjänä perille?

Pusseja mahtuu kyytiin niin monta kuin niitä mahtuu.

Minä en käyttänyt Intiassa asuessamme minkäänlaista ulkopuolista apua, koska olen tottunut tekemään kaiken aina itse. En ymmärtänyt, miksi minun pitäisi käyttää ulkopuolista apua, jos kerran pystyn siivoamaan/silittämään/ajamaan autoa itsekin ja minulla on aikaa kyseisiin hommiin. Mutta sitten kerran joku kysyi minulta, olinko koskaan tullut ajatelleeksi, että minä vien joltakulta työpaikan sillä, että teen kaiken itse. Eikö olisikin mukava antaa työpaikka jollekulle? Siitä lähtien rupesin tuntemaan syyllisyyttä siitä, että halusin tehdä kaiken itse. Parasta, mitä hyvässä asemassa olevat ihmiset voivatkin tehdä, on työllistää heikommassa asemassa olevia ja tehdä hyvää muuten, esimerkiksi antamalla rahaa hyväntekeväisyteen. Ukkelikin on lahjoittanut jo vuosikaudet rahaa esimerkiksi yhdelle orpokodille, ja sydäntäni lämmittää, kun ajattelen, miten iso apu pienestäkin summasta voi niille lapsille olla.

Kävimme aiemmin tällä viikolla ukkelin kanssa kaksistaan Kohinoor-hotellin Golconda Pavilion -ravintolan iltabuffassa.

Hotellin aula.

Palazzot in action.

Ruoka oli ihan jees, mutta ei todellakaan sellaista, että viitsisin mennä syömään samaan paikkaan toistamiseen. Buffetissa oli aika paljon vaikutteita Lähi-idän ruoista, mikä ei sinänsä ole huono asia, mutta nämä ruoat eivät maistuneet oikein miltään. Pääruoissa oli intialaisia juttujakin, mutta olin jo alkuruoista niin täynnä, että en oikein enää jaksanut syödä pääruokia. 

Sekalainen kokoelma salaatteja ja tahnoja. Ylhäällä vasemmalla kulhossa dahi bhallaa.

Pääruokalautasellani oli vain lammasbiryania, mirchi ka salaania, adraki murghia ja riisiä.

Jälkiruoille oli sen sijaan vielä tilaa, ja ne olivatkin paras osa ateriaa, kuten monessa muussakin buffetissa. Jätin kaikki kakut ja jäätelöt ottamatta ja keskityin lähinnä paikallisiin herkkuihin. 

Ylhäällä keskellä angoori rasgullia, oikealla seb ka halwaa eli omenahalvaa (ihan järkyn hyvää!), alhaalla malai cham cham ja vasemmalla valkosuklaa-sahramifondantti, joka ei ole mikään intialainen erikoisuus mutta joka oli sekin ihan järkyn hyvää.

Paperiset laskut ovat käymässä harvinaisiksi. Buffet ja kaksi lasia paikallista Sula-viiniä kustansivat 5848 rupiaa eli 69 euroa.

Tänään kävimme appivanhempien kanssa lounaalla Trident-hotellin Kanakissa. 

Tänään mulla oli päällä tämmöistä.

Appivanhemmat eivät halua enää käydä buffeteissa, kun he pystyvät syömään ruokaa vain rajallisen määrän (pätee tietysti itse kuhunkin!), joten tilasimme listalta. Ravintoloiden henkilökuntaa on Intiassakin supistettu, ja jouduimme odottelemaan ruokia ja kaikkea muutakin niin kauan, että hermo meinasi mennä, vaikka ravintolassa ei ollut asiakkaita kuin kourallinen. Kuvia ei ruoista ole, koska ravintolassa oli taas sama systeemi, että tarjoilija tarjoili ruoat lautasille. 

Kurta in action.

Emme syöneet (minusta) mitenkään hirveästi, mutta silti koko loppupäivän oli tosi kylläinen olo. Kun ihmettelin anopille, miten ravintoloiden ruoat ovat niin täyttäviä, anoppi vastasi, että sen takia, kun ruoissa käytetään niin paljon öljyä ja cashew- ym. tahnoja. Anoppi on varmasti oikeassa, sillä vaikka kotiruokia söisi kuinka paljon, ne eivät täytä samalla tavalla epämukavaan ähkyyn kuin ravintoloiden ruoat.

Tridentin aulaa. (Meikäläinen on näköjään erikoistunut hotelliaulojen kuvaamiseen.)

Nyt rupean taas yrittelemään nukkumista (kello on jo puoli yksi, ja huomenna pitäisi lähteä hyvissä ajoin sinne vihannestorille), mutta toivottelen sinne Suomeen oikein hyvää itsenäisyyspäivää! 

😘