Korsuja koko vuoden tarpeiksi

Rupesin tässä yhtenä päivänä miettimään, että en ole nähnyt koko vuonna yhtään bunkkeria/korsua. Mikä hirveä laiminlyönti! Kyllä joka vuosi pitää ainakin yksi korsu bongata! Kun pohdin, missä voisin sen korsun bongata, muistin kesällä näkemäni kyltin Virolahden bunkkerimuseolle. Pikainen kuukkelointi osoitti, että bunkkerimuseo on tältä kesältä jo suljettu, mutta ei hätää: bunkkerimuseon vierestä kulkee Salpalinja. Siellä niitä korsuja olisi pilvin pimein!

Tuumasta toimeen ja auto kohti itärajaa. Parin tunnin päästä olinkin jo bunkkerimuseon parkkipaikalla. Bunkkerimuseon liepeillä kulkee kaksi luonto- ja metsäpolkua, n. 4,5 kilometrin mittainen Tuntemattoman polku sekä suunnilleen samanpituinen Erämaan polku, ja ajattelin kiertää ne molemmat. Polkujen lähimaastoissa olisi lukuisia korsuja, joten korsubongaus tuottaisi varmasti tulosta. Enemmän on enemmän!

Matkalla piti kuitenkin pysähtyä ABC Amiraaliin syömään, vaikka minulla ei ollut siinä vaiheessa vielä oikein nälkäkään. Eväät kun on helpompi kantaa metsään vatsassa kuin repussa. 😆 Amiraalin noutopöydässä oli kaiken lisäksi tarjolla lihapullia, joita ei voi missään tapauksessa missata! 

Otin vielä santsiannoksenkin ja söin yhteensä 12 lihapullaa. Montakohan olisin syönyt, jos mulla olisi ollut nälkä... 😆

Tuntemattoman polku ei ollut muuta kuin metsässä kulkeva polku, jonka varrella oli plakaatteja Tuntemattomasta sotilaasta. 

Polku itsessään oli suunnattoman tylsä, mutta sillä ei ollut väliä, koska niitä korsujahan minä olin tullut katselemaan (Erämaan polku oli vieläkin tylsempi).

Heti alkumatkasta minulle kävi pieni onnettomuus, kun polulle oli kaatunut puu, josta sojotti terävä oksantynkä. Olin uppoutunut ajatuksiini, enkä huomannut puun yli hypätessäni oksantynkää, vaan iskin siihen polveni oikein mojovasti. Kipu oli melkoinen, ja oli pakko jäädä paikalleni seisomaan ja kiroilemaan. Siinä manatessani huomasin vieressäni komeilevan plakaatin:

Surullisen valssin aika. Olisi naurattanut, ellei olisi vituttanut.

Onneksi kipu laantui hetken päästä sen verran, että pääsin jatkamaan matkaani. 

Olen kirjoitellut Salpalinjasta muistaakseni ennenkin, mutta tässä vielä pieni kertaus, jos joku ei sattumoisin tiedä, mikä Salpalinja on.

Salpalinja. (Kuva: Wikipedia.)

Salpalinja on vuosina 1940–41 ja 1944 Suomen itärajan tuntumaan rakennettu puolustuslinja, joka rakennettiin Neuvostoliiton mahdollista hyökkäystä silmällä pitäen. Salpalinjalla oli pituutta 1200 kilometriä, ja siihen kuului mm. 728 teräsbetonikorsua, puisia kenttälinnoitteita, taistelu- ja yhteyshautoja sekä 225 kilometriä panssarikiviestettä. Linjalla ei loppujen lopuksi koskaan taisteltu, mutta linjan olemassaolon sanotaan vaikuttaneen siihen, että Neuvostoliitto ei halunnut enää hyökätä Suomeen jatkosodan jälkeen. Salpalinja on itsenäisen Suomen mittavin rakennustyö, mutta se on myös yksi Euroopan vahvimmista ja parhaiten säilyneistä toisen maailmansodan aikaisista linnoitusketjuista.

Suurin osa Salpalinjan korsuista on säilynyt nykypäivään asti – yli 80 vuotta – sillä ne on valmistettu teräsbetonista. Salpalinjan puurakenteiset korsut ja muut puurakenteet sekä korsujen puusta tehdyt sisäverhoilut ovat kuitenkin lahonneet vuosien saatossa. Korsut toimivat armeijan miehistön suojautumis-, hyökkäys- ja majoitustiloina, ja niissä oli usein sekä majoitustilat että yksi tai useampi asekammio konekiväärille ja/tai panssarintorjuntatykille.

Korsu bongattu!

Salpalinjan korsut on numeroitu, mutta numerointi ei ole säännönmukaista, sillä numeroita on annettu eri aikoina, esimerkiksi korsuja rakennettaessa tai vasta 1960-luvun huoltotoimenpiteiden yhteydessä. 

Sisäänkäynti korsuun numero 270.

Korsun sisäänkäynti ja sulkuhuone. Taustalla näkyy konekivääripesäke.

Korsun sisäänkäynnin jälkeen on yleensä pieni huone, sulkuhuone, joka on tehty kaasutiiviiksi kahdella ovella. Sulkuhuoneissa on ollut myös korsun käymälä, jonka virkaa on toimittanut kannellinen metalliämpäri.

Kokoojakaivo.

Sulkuhuoneen yhteydessä on ollut myös korsun kokoojakaivo, johon johdettiin kaikki korsun sisältä tulevat likavedet. Betoniputkilla tehty viemäröinti kulki välikaivojen kautta lopulta esim. läheiseen notkelmaan tai ojaan. 

Korsuissa oli pilkkopimeää, mutta onneksi olin ottanut mukaani otsalampun, joka pysyi näppärästi päässä jättäen molemmat kädet vapaiksi. Kännykän taskulamppu meni aina kameraa käyttäessä pois päältä, mitä ihmettelin kovasti. Onneksi en ollut laskenut kännykän taskulampun varaan, koska muuten olisin joutunut kuvaamaan pilkkopimeässä!

Korsun majoitustilojen mitat ja pohjaratkaisut ovat vaihtelevia, mutta tyypillisimmin korsu on tehty 20–40 hengelle. 

Korsun 270 majoitustilaa. Katto on pahasti lahonnut.

Korsussa numero 220 katto on säilynyt varsin hyväkuntoisena.

Korsujen sisätiloissa on kahdenlaisia putkia, ilmanvaihtoputkia ja puheputkia, joista jälkimmäisten avulla pystyttiin viestimään tähystyskuvusta majoitustiloihin.

Korsujen makuulavat oli sijoitettu yleensä tilan säästämiseksi kahteen kerrokseen, ja niissä oli myös pienet hyllyt tavaroiden säilyttämistä varten. Makuulavitsat ovat nekin lahonneet vuosien saatossa, mutta niiden rakenteen pystyy päättelemään makuulavojen kohdilta maalaamatta jääneistä alueista (alakuvassa oikealla).

Ruoka valmistettiin puulämmitteisellä liedellä, jolla oli kaksi tehtävää: valmistaa ruokaa ja lämmittää korsua. Korsuissa oli myös joko kaivo tai sen puuttuessa 300–500 litran vesisäiliö.

Kaivo näkyy tuossa oikealla.

Jälleen yksi korsu odottaa löytäjäänsä!

Kuvan korsun katolla näkyy punainen tähystyskupu, josta voitiin tarkkailla ympäristöä. Kuvut oli yleensä naamioitu betonilla ja kivillä. Tähystyskupuun pääsi ns. kupukammiosta tikkaita pitkin kiipeämällä.

Tikkaat tähystyskupuun.

Monen korsun yhteydessä on konekiväärikammio, joka oli tehty nimensä mukaisesti konekivääriä varten.  Konekivääriä käytettiin konekiväärin korsujalustalta, jossa ampuja istui ja jossa hän pystyi siirtämään konekivääriä jaloillaan sivusuunnassa.

Konekiväärin jalusta.

Korsun numero 335 konekiväärikammio.

Korsu numero 150 oli todella hyvässä piilossa, enkä olisi muuten osannut edes etsiä sitä, ellei korsulla olisi ollut yksi geokätkö ja minulla tiedossa kätkön koordinaatit. Geokätköjä on Salpalinjalla muutenkin pilvin pimein, ja minäkin innostuin pitkästä aikaa kätköilemään. Muutaman purkin löysinkin, mutta enimmäkseen puusilmäilin. 😆

Kun näin korsun suuaukon, jäin hetkeksi ulkopuolelle pohtimaan, oliko minun todellakin välttämätöntä päästä sisälle korsuun. Korsun sisäänkäynti kun ei ollut erityisen houkuttelevan näköinen.

Sinne vain maan uumeniin!

Kun olin tullut siihen tulokseen, että kyllä se oli sisälle päästävä, aloin laskeutua portaita alas. Vastassa oli kosteantunkkainen ilma, joka haiskahti homeelle.

Ovet olivat ruostuneet paikoilleen, kuten muissakin korsuissa. Korsun houkuttelevuus ei ainakaan yhtään lisääntynyt ovelta katsoessa.

Lavettien rakenteet näkyvät seinistä hyvin.

Konekiväärikammio.

Korsussa oli niin huono ilma, että minua alkoi yskittää, ja totesin, että eiköhän tämä ole nähty. Mietiskelin, että minulla ei ole kyllä kaikki muumit laaksossa, kun saan jotain kiksejä tällaisestakin. Jokin ruuvi minulla täytyy olla löysällä – luultavasti useampikin! 😆

Takaisin valoon.

Korsujen on ollut tarkoitus kestää 500–1000 kilon lentopommien massa, joten korsut on rakennettu hyvin paksusta ja tiiviistä betonimassasta (katot ja seinät saattavat olla yli kaksi metriä paksuja). Jos korsua ei pidetä asuttuna eikä sitä lämmitetä, tiiviys luo korsun sisälle kosteutta ja sitä kautta sisäilma- ja homeongelmia. Korsujen kosteuskestävyys riippuu kuitenkin suuresti korsun sijaintipaikasta, maaperän kosteudesta ja korsuun osuvista ilmavirroista. Korsu numero 150 tuntui olevan erityisen altis kosteudelle, ja sen kyllä huomasi. Ei ole tarvetta palata kyseiseen korsuun enää.

Korsu numero 335/99 puolestaan oli aidattu ja varustettu lukuisin kyltein, joissa varoiteltiin putoamisvaarasta.

Korsun majoitustilat 20 hengelle.

Yhteyshautaa majoituskorsun ja erillisen konekivääripesäkkeen välillä.

Maastossa näki korsujen lisäksi myös kivistä tehtyä panssariestettä, joka on eteläisimmässä Suomessa erityisen yhtenäinen. Panssariestettä (eli siis eräänlaista kiviaitaa) tehtiin yhteensä 225 kilometriä, ja este muodostettiin laittamalla isokokoisia kiviä rinnakkain neljään riviin. Panssariesteen tarkoituksena oli tietenkin pysäyttää vihollisen panssarit.

Tämä postaus on ihan kohta lopussa, mutta pitää vielä esitellä yksi korsu. Kyseinen korsu oli museoalueella ja kuului museon näyttelykokonaisuuteen, ja se oli auki, vaikka museo olikin suljettu.

Kaikkien näkemieni korsujen (joita oli ehkä 12–15 kappaletta) jälkeen, tämä korsu tuntui ihan joltain paratiisihotellilta. Sisällä oli valot ja kaikki!

Korsu oli sisustettu 1940-luvun korsun tyyliin, ja oli kiva nähdä, kuinka kaikki oli oikeasti toiminut.

Noista tekohämähäkinseiteistä tuli muuten mieleeni, että korsut eivät sovi hämähäkkikammoisille. Korsuissa oli aivan valtavasti hämähäkkejä, ja ne olivat suuria!

Kolmen tunnin ja neljänkymmenen minuutin metsässä rämpimisen jälkeen olin valmis lähtemään kotiin. Alkoi tuntua siltä, että vuoden korsukiintiö oli nyt täynnä! Polveakin oli alkanut vihloa loppumatkasta, mutta todelliset ongelmat alkoivat vasta autossa. Polvi ei tykännyt koukussa olemisesta ollenkaan, ja kun pysähdyin tankkaamaan, en saanut jalkaa autosta ulos enkä takaisin sisään ilman että avustin käsilläni, kun polveen sattui niin hemmetisti. Kotona housuja pois ottaessani huomasin, että polvi oli vuotanut vertakin, vaikka housut olivat säilyneet ehjinä. Olin varma, että nyt oli käynyt pahasti ja että paranemiseen saattaisi mennä hyvinkin kauan, mutta särkylääkkeet, jää ja lepo auttoivat kuitenkin niin hyvin, että polvi tuntui jo seuraavana päivänä aika hyvältä. Olen niin kiitollinen, jos selvisin tästä(kin) säikähdyksellä.

Mutta tässä olivat tämänkertaiset lätinät. Onnittelut, jos joku jaksoi tänne asti!

 

Tietolähteet:

Puumala korsuesite 2011

Salpalinja, sotahistoriallisten kohteiden arkeologinen inventointi 2009–2012 

Salpalinjan salat -blogi: Korsut ja kosteus

Salpalinjan salat -blogi: Panssariesteessä 400 000 louhittua kiveä

Virolahti, lakiasuo: Teräsbetonisen majoituskorsun nro 67 dokumentointi ja ympäristön linnoitteiden kartoitus