Viimeinen kuulutus lennolle Giniin

Pitäisi vissiin päivittää blogia useammin, niin ei tarvitsisi kirjoittaa tällaisia mammuttipostauksia kuin nyt on taas tulossa. Anteeksi, kiitos, näkemiin ja mitä näitä nyt on. 

Palasimme Barcelonasta kotiin jo tovi sitten, ja kaikki meni matkalla muuten hyvin, mutta paluumatka oli kyllä todella väsyttävä. Airbnb-asunnosta piti lähteä puoleenpäivään mennessä, mutta lentomme Frankfurtiin lähti vasta viiden aikaan illalla, joten lentokentällä piti odotella useampi tunti. Aika sujui loungessa ihan kivasti, mutta koska kaikki ruoka ja juoma pitää edelleen pyytää tiskiltä (mikään ei ole itse otettavissa, mikä on ihan helvetin ärsyttävää), jonot voivat äityä välillä pitkiksikin. 

Löytyihän sitä sapuskaa pyytämälläkin, ettei tarvinnut nälkään kuolla. 😆

Ukkeli bongasi lähtötaululta, että täältähän lähtee lento Giniinkin (gini on espanjaksi ginebra). Ihan piti internetistä etsiä, että mikäs paikka se tämmöinen on. Selvisi, että myös Geneve on espanjaksi Ginebra. Jännä juttu.

Finnairilla taitaa olla suora lento Barcelonasta Helsinkiin, mutta ukkeli tykkää suosia Lufthansaa eikä hän mielellään käytä muita yhtiöitä. Yhden yhtiön suosiminen kerryttää mukavasti taso- ja palkintopisteitä, kun niitä kertyy vain yhdestä lentoyhtiöstä, ja minullekin on kertynyt Lufthansan palkintopisteitä niin paljon, että pystyisin lentämään niillä ykkösluokassa Pohjois-Amerikkaan tai bisnesluokassa Australiaan (ja turistiluokassa minne tahansa). Ykkösluokasta tuli muuten mieleeni, että pääsin kerran sattumalta matkustamaan ykkösluokassa, ja se oli kyllä unohtumaton kokemus. Pidempiaikaiset lukijani ehkä muistavatkin tapauksen, mutta jos jotakuta muuta kiinnostaa, niin postaus siitä löytyy täältä.

Frankfurtin kentällä oli kaikenlaista säätöä koneesta ulospääsyn kanssa, ja kun pääsimme  vihdoin kentälle, saimme todeta, että koko maailma taisi matkustaa juuri sinä päivänä. Joka paikkaan oli aivan valtava jono – jopa hodarikioskille, kun ihmiset yrittivät hädissään saada jotain ruokaa ennen seuraavaa lentoa. Lentomme Helsinkiin lähti tunnin myöhässä, ja kun vihdoin pääsimme Jätkäsaaressa taksista ulos, kello oli kutakuinkin kaksi yöllä. Siinä vaiheessa tiesi kyllä matkustaneensa, ja ukkelikin tokaisi, että ihan kuin olisimme tulleet Intiasta emmekä Espanjasta.

Ukkeli teki Barcelonassa pari päivää töitä, joten minun oli keksittävä itselleni viihdykettä, mikä ei tuottanut ongelmia; päinvastoin: meillä ei osu kiinnostuksen kohteet aina ihan yksiin, joten minä käyn sitten yksinäni katsomassa sellaiset paikat, jotka eivät ukkelia kiinnosta. Edellisen postauksen katutaidekierros oli yksi semmoinen ja toinen oli kaupungin historiallinen museo. Normaalisti en välitä museoista, mutta tämä kuulosti erittäin lupaavalta: museon pohjakerroksessa olisi nähtävillä esiin kaivettua roomalaista kaupunkia Barcelonan ensimmäisiltä vuosilta ajanlaskumme alusta. Harvoin on meikäläisellä ollut näin kova hinku museoon!

Barcelonan kaupungin – eli Barcinon, joka oli Barcelonan nimi kaupungin ensimmäisinä vuosina – perusti vuonna 14 (jKr.) roomalaisten keisari Augustus, jonka joukot valloittivat ensin Iberian niemimaan koilliskulman ja lopulta koko niemimaan. Näitä Barcinon kaupungin jäänteitä on nyt siis nähtävissä museossa. Kaivausten päälle oli tehty kävelysillat, ja kaikki oli aivan erinomaisesti järjestetty. (Tosin englanninkieliset selostukset puuttuivat paikoin, ja se voi haitata espanjaa taitamatonta.) Tuntui jotenkin uskomattomalta kävellä raunioiden päällä ja yrittää kuvitella, millaista elämä oli mahtanut olla 2000 vuotta sitten. 

Museo oli paljon suurempi kuin olin kuvitellut, ja juuri kun luulin kävelleeni museon läpi, näyttelytilat jatkuivatkin – ja näin kävi monta kertaa. Yllättävän kauan jaksoin kuitenkin pysyä hereillä. 😆

Mosaiikkia Barcinon kaupungista 300-luvulta jKr.

Naisten kauneudenhoitovälineitä ja niiden valmistukseen käytettyjä esineitä, mm. parfyymipulloja, mortteleita ja pikkulusikoita.

Pronssisia amuletteja ja kelloja, joita käytettiin pahan karkottamiseen. Kellojen kilkatus oli erityisen tehokas keino pitää paha loitolla.

Kiveen kaiverrettu pelilauta 100-500 -luvulta.

Muistan, kun joskus kouluaikoina piti tehdä sellainen ammatinvalintakysely, jonka kysymyksiin vastaamalla selvisi, mikä ammatti sopisi itselle parhaiten. Minulle parhaiten sopiva ammatti oli muka arkeologi. Ihmettelin asiaa suuresti, mutta nyt kun ajattelen, niin joo, miksipä ei. Ainakin menneiden aikojen elämä kiinnostaa kovasti, vaikka historia sinänsä ei kiinnosta yhtään. Historia oli koulussa inhokkiaineeni numero yksi. Toinen oli käsityöt ja kolmas kuvaamataito, vaikka nämä eivät aiheeseen mitenkään liitykään.

Pyykinpesuallasta.

Egyptinsinistä/pompeijinsinistä, jota käytettiin vaatteiden värjäämiseen 100-luvulla.

Kylmävesiallas 400–500 -luvulta.

Tiloja, joissa on ollut todennäköisesti kauppoja.

Kävelykatua, jonka vieressä kulkee viemäri.

Suuria saviastioita käytettiin garumin eli eräänlaisen kalakastikkeen valmistamiseen.

Suolakalan valmistamiseen käytettyjä altaita.

Välillä oli hyvä katsahtaa myös jalkoihinsa: tässä kävelen viinitehtaan päällä.

Viinin valmistukseen käytettyjä astioita (200–300 -luvulta).

Museokokonaisuus oli minusta tosi hienosti toteutettu.

Museosta sitten näppärästi ruoka-asioihin. Erittäin sinnikkään yrittämisen jälkeen on nyt todettava, että minusta ei ole tapaksien ystäväksi. Ymmärrän kyllä tapaksien idean, joka on kai käsittääkseni se, että niitä nautitaan aterioiden välillä ja – varsinkin illalla – drinksun tai parin kera. Tapaksien ongelma on minulle se, että jos napostelen ennen ateriaa jotain "pientä", sitten ei teekään enää mieli kunnon ruokaa (ja myöhemmin tulee taas nälkä). Myös tapaksien laatu tuntuu vaihtelevan aika rajusti, eikä laatu ollut ainakaan asuntomme liepeillä Eixamplessa kovinkaan kummoinen. Ehkä se johtui siitä, että turisteja liikkuu tuolla alueella aika paljon (ja turisteillehan voi tarjota mitä tahansa paskaa), tai ehkä laatu oli kumminkin sellainen kuin se aina onkin, ja olen vain itse liian vaativa. En osaa perustella asiaa sen tarkemmin, mutta jokin tapaksissa vain tökki. En ole syönyt tähän mennessä vielä yhtään sellaista tapas-ateriaa, jota haluaisin tilata toistekin. Ehkä olemme tilanneet vain vääriä asioita?

Tapa Tapassa tilaaminen oli siinä mielessä helppoa, että ruokalista löytyi ruoka-alustasta, ja listassa oli myös kuvat annoksista. Tilaamista hankaloitti hieman se, että ruokalista oli vain katalaaniksi. Sivumennen sanoen täytyy muuten ihmetellä, miten vahvassa asemassa katalaanin kieli Barcelonassa on. Se on näin turistina joskus vähän ärsyttävääkin.

Tilasimme Tapa Tapassa katkarapuja, kanavartaita, lihapullia ja tomaattileipää, ja nämä riittivätkin yllättäen meille. Sen verran vatsaan jäi kuitenkin tilaa, että päätimme tilata tapojemme vastaisesti myös jotain jälkiruokaa. Kysyin tarjoilijalta, ovatko jälkiruoka-annoksetkin tapas-kokoisia, ja kun tarjoilija tuntui olevan sitä mieltä, että kyllä vain, päätimme tilata neljä jälkiruoka-annosta. Neljä! Tarjoilija rupesi taputtamaan käsiään, mikä ei tuntunut siinä tilanteessa ihan normaalilta reaktiolta.

Kun ne "tapas-kokoiset" jälkiruoat sitten saapuivat, ne täyttivätkin koko pöydän. 

Mutta niin siinä kumminkin kävi, että vedimme ukkelin kanssa naamaamme kaiken tuon. Eikä tuottanut vaikeuksiakaan. 😆 Aplodeja emme kuitenkaan enää saaneet.

Tapaksien sijaan tykkään syödä kunnon aterioita, ja onneksi Barcelonasta löytyy ravintoloita joka lähtöön. Taisimme syödä Chennai Masala Dosassa viisi tai kuusi kertaa, ja viimeisenä päivänä ostimme vielä illaksi mukaamme kaksi kanabiryania, jotka eivät kuitenkaan olleet kehumisen arvoisia. Ehkä kokki hallitsee dosa-idli-vada -osaston parhaiten?

Kesäkuun matkalla olimme eksyneet vahingossa ostosten teon lomassa Tragaluz-nimiseen ravintolaan, mutta tällä matkalla menimme sinne ihan tarkoituksella ja teimme oikein pöytävarauksenkin. Ravintola on rakennuksen toisessa kerroksessa (ensimmäisessä kerroksessa on japanilainen ravintola), ja miljöö on miellyttävän puutarhamainen.

Ravintolat aukeavat illallista varten Barcelonassa yleensä vasta kello 20.00, ja koska me emme tykkää syödä yhtä myöhään kuin espanjalaiset, olimme ravintoloissa yleensä aina ensimmäisinä. Tragaluzissa oli sama juttu, kuten kuvasta näkyy. Mutta illan mittaan ravintola täyttyi, ruoka oli todella hyvää ja palvelu vieläkin parempaa.

Alkuruoaksi tilasimme vihreän bruschetan ja kampasimpukoita, jotka eivät olleet listalla mutta joita tarjoilija suositteli. Minä tilasin pääruoaksi saman kuin viime matkalla eli grillattua tonnikalaa munakoison, pistaasien ja mintun kera. On aina vähän riskaabelia tilata sama annos toistamiseen, ja nytkin tuli sellainen tunne, että se ensimmäinen annos oli ollut parempi, vaikka ei tässäkään ollut todellakaan mitään vikaa.

Ukkeli tilasi hummeripastaa, ja ennen kuin hänen annoksensa tuotiin pöytään, ukkelin eteen ilmestyi pienet sakset (luulenpa, että niitä kutsutaan hummerisaksiksi). Siitä heräsikin epäilys, että nyt on tulossa vähän haasteellisempaa syötävää. 

Ukkeli onnistui syömään suuren osan ateriasta ilman saksiakin, mutta yksi kovakuorinen pala oli erityisen haastava. Olemme kumpikin tosi huonoja käyttämään mitään erikoisia ruokailuvälineitä, joten päätin kysäistä tarjoilijalta, olisiko hänellä antaa pientä vinkkiä, miten saisimme hummerin kuoren halki. Tarjoilija sanoi, että hän voi pyytää apua keittiöstä, eikä mennyt aikaakaan, kun tarjoilija oli napannut hummerinpalasen pienelle lautaselle ja kiikuttanut sen keittiöön. Hetken päästä hän palasi hummeri nätisti keskeltä halkaistuna, ja ukkelin pääsi jatkamaan taas syömistään. 

Täälläkin piti tilata jälkiruokaa, ja päädyin rommi-babaan valkosuklaaganachella. Cortadotkin piti vielä ryystää kitusiin, vaikka kello olikin jo aika paljon. Lähdimme ravintolasta tälläkin kertaa erittäin tyytyväisinä ja kylläisinä. 

Kolmas ravintola, josta voisin vielä kirjoittaa muutaman rivin, on Xiringuito Escribà, joka sijaitsee Bogatellin rannalla. 

Täältä on turha kuvitella saavansa pöytää ilman pöytävarausta, mutta meillä kävi onnenkantamoinen, kun saavuimme paikalle heti kello 13 (ravintolat avaavat ovensa lounaalle yleensä yhdeltä), ja yksi nurkkapöytä oli vielä ilman varausta. Yläkuvasta näkyykin, että ravintolan eteen on laitettu kaksi punaista nahka(!)istuinta sinnikkäille odottajille.

Espanjalaiset syövät yleensä pitkään ja hartaasti, ja me olemme ukkelin kanssa aina melkoinen ihmetyksen aihe, kun selviämme kolmesta ruokalajista tunnissa, joskus allekin, emmekä edes mitenkään kiirehdi syömisen kanssa. Varmaan olemme jollakin mittapuulla myös huonokäytöksisiä, kun käymme vain ahtamassa ravintolassa ruokaa napaamme, mutta ihan sama.

Olemme käyneet Escribàssa (kuten myös naapuriravintola L'Escamarlassa) muutaman kerran, ja ruoka on ollut poikkeuksetta tosi hyvää. Ulkomaalaisia asiakkaita näkee näissä ravintoloissa jostain syystä tosin vähän.

Tilasin tällä kertaa alkuruoaksi cevichen ja pääruoaksi kampasimpukoita. 

Ukkeli tilasi kokonaisen kalan, jonka syöminen onnistui onneksi ilman erityisvälineitä!

Innostuin näköjään jaarittelemaan taas siihen malliin, että nyt on tehtävä niin, että lopetan tämän postauksen tähän. Eihän tätä jaksa erkkikään. Asiaa olisi vielä vaikka kuinka paljon, mutta jätän ne suosiolla toiseen postaukseen. 

Loppuun vielä kuitenkin muutama sekalainen kuva Barcelonan kaduilta.  

Multitaskausta: toisessa kädessä tupakka, toisessä kännykkä.

Jollakulla on välähtänyt. Tämmöinen huumori osuu niin mun nauruhermooni!

Tere, tere! 😘