Edestä vai takaa

Jos en viitsinytkään lähteä kuvaamaan Artaniaa, niin sunnuntaiaamuna Hernesaaren laituriin oli ilmestynyt niin iso laiva, että sen lähempää kuvaamista ei voinut jättää välistä.

Tämä kuva on kuitenkin vielä parvekkeelta.

Rupesin muistelemaan, että olen joskus aiemminkin (kauan ennen kuin edes asuimme Jätkäsaaressa) kuvannut Hernesaaressa jotain risteilyalusta blogiini, ja jäin pähkäilemään, mikäköhän risteilyalus se oli ollut. Pieni hakuoperaatio blogissa tuotti tulosta, ja selvisi, että kyseessä oli Celebrity Silhoutte reilut viisi vuotta sitten. Oli varsin mielenkiintoista lukea tuota vanhaa postausta, sillä pyörimme silloin ukkelin kanssa Hernesaaressa muutenkin, ja moni asia oli silloin eri lailla kuin nyt. Sedu Koskisen Hernesaaren ranta oli suosittu illanviettopaikka, mutta nyt paikkaa ei ole ollut olemassa vissiin enää pariin vuoteen. Clarion-hotelli oli vielä rakennusvaiheessa, ja Löyly oli juuri avattu Hernesaareen. Kirjoitin Löylystä tuolloin seuraavasti: 

"Rakennuksen ensi kertaa nähdessäni ajattelin, että johan on taas melkoinen laitos, mutta Pääkkösen ja Vartian mietteitä luettuani lämpenin ajatukselle aika tavalla. Miesten tarkoituksena on nimittäin ollut tehdä saunasta kaikille yhteinen, merellinen olohuone, eikä mitään VIP-vieraiden temmellyskenttää. Siksi avajaisetkin (jotka olivat muuten maanantaina) pidettiin hyvin huomaamattomasti. Vartia tunnustaa, että sauna on ollut aivan liian vaikea ja iso projekti hänen osaamiselleen: "Meillä on tässä Jasperin kanssa kaikki pelissä. Jos jokin menee pieleen, emme pysty ponnistamaan uuteen alkuun tämän elämän aikana.""

Nyt viisi vuotta myöhemmin on kiva todeta, että yritys kannatti, ja Löyly on ilmeisen suosittu paikka edelleenkin.  

Olen niin onnellinen, että olen kirjoitellut Kukkapilliä enemmän tai vähemmän säännöllisesti jo yli kahdentoista vuoden ajan, koska niin moni asia ja tärkeä kokemus elämästäni on tallessa täällä blogissa, vaikka asioiden tärkeydestä voidaan toki kiistellä. Tuli äidin kanssa taannoin pientä kiistaa siitä, kuinka vanha meidän pesukoneemme oikein on, mutta lopulta muistin kirjoittaneeni pesukoneen ostosta blogiin, ja täältähän se pesukoneen ikäkin lopulta selvisi. Kodinkonehankinnat ovat niin jännittäviä ja kiinnostavia asioita, että totta kai ne pitää kirjata ylös blogiinkin. 😆

Nykyään blogin päivittämisen kanssa on vähän hankaluuksia, sillä kirjoittaisin mielelläni useamminkin, mutta en meinaa keksiä mitään kirjoitettavaa. Kaikenlaiset syvälliset pohdinnat olisivat lemppareitani, mutta aiheet ovat vähän hakusessa, kun päässä lyö tyhjää. Kyllä se on tämä bloggaajan elämä problemaattista. Olen varmaan tyhmistynyt tai jotain – tai sitten se on tämä korona. Sehän se onkin! Laitetaanpa tämäkin koronan piikkiin.

Mutta nyt eksyin taas aiheesta. Näinhän sitä tekstiä syntyy!

Lähdimme siis sunnuntaina kuvaamaan Hernesaaren laituriin ilmestynyttä laivaa eli TUI Cruises -yhtiön Mein Schiff ykköstä. 

Satama-alueella ei luonnollisestikaan saa hyppiä kameran kanssa missä tahansa, joten laivasta oli vaikea saada kunnon kuvaa. Tuo rekkakaan ei voinut siirtyä edestä pois, vaikka kuinka lähetin telepaattisia lähtökäskyjä kuskille. 

Nyt meillä suomalaisilla on taas rintojen röyhistelyn paikka: Mein Schiff 1 on nimittäin valmistettu Turun telakalla vuonna 2018, ja se on yksi kalleimmista Suomessa valmistetuista matkustajalaivoista. Pituutta aluksella on melkein 316 metriä ja leveyttäkin vajaat 36 metriä. Matkustajia alukselle mahtuu noin 2900. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Silja Symphony ja Silja Serenade ovat vain 203 metriä pitkiä, mutta hyttipaikkoja niillä kummallakin on kuitenkin 3014. Onko siis niin, että Mein Schiffillä on panostettu ennemminkin laatuun kuin määrään? 

Pelastusveneitä.

Suuri osa hyteistä on parvekkeellisia.

Koska emme saaneet kunnollista kuvaa koko laivasta etupuolelta, oli peräännyttävä hieman takavasemmalle ja yritettävä saada laiva ikuistettua toisenlaisesta kuvakulmasta. Päädyimme Hernesaaren kiviröykkiöiden taakse, ja kuvasta tuli vähän absurdi.

Karilla ollaan, sanoi Hotakainen.

Artaniakin oli saapunut taas viereiseen laituriin (mitä se täällä jatkuvasti pyörii), mutta se oli Mein Schiffin rinnalla niin vaatimattoman näköinen, että sen kuvaaminen ei jaksanut innostaa laivan laskusiltaa lukuun ottamatta. 

Hernesaaren satama sijaitsee päiväristeilyllä Helsinkiin tuleville vähän hankalassa paikassa, kaukana keskustasta, mutta ainakin Mein Schiffin matkustajille oli järjestetty shuttle bus -palvelu keskustaan, ja bussit näyttivät liikennöivän varsin tiuhaan. 

Illalla zoomailin Mein Schiffiä vielä parvekkeelta, kun sattui niin mukavasti punaisia pilviä taustalle. 

Suomen lippukin liehui salossa.

Laivaa kiertää 400 metriä pitkä juoksurata. Aika kapealta näyttää minusta!

Sekä Mein Schiff että Artania jatkoivat matkaansa iltayhdeltätoista Tallinnaan, ja olisi ollut kiva nähdä laivojen lähtö. Minusta on kuitenkin tullut niin tylsä, että priorisoin yöunet kaiken muun edelle, enkä valvo, ellei ole jostain syystä pakko tai ellei uni tule. 

Viimeinen silmäys laivoihin. Seuraavana aamuna satama oli tyhjä.

Rupesin eilen kummastelemaan, miksi minulla pyörii aina samat reikäiset villasukat sukkalaatikossa. Olenhan minä neulonut useamman parin sukkia kevään ja kesän aikana, mutta missä ne sukat oikein ovat? 

Etsintäoperaation tuloksena löysin kaapeista ja käsityökorista kuusi paria päättelemättömiä sukkia. Sukat eivät olleet päässeet käyttöön, koska en ollut jaksanut päätellä niitä – eikä nyt ole kyse edes mistään monimutkaisista kirjoneulesukista, vaan ihan yksivärisistä perussukista, joissa ei olisi monta lankaa pääteltäväksi. 

Päätinpä sitten kuvata sukatkin, jotta saadaan sisältöä blogiin. 

Sukilla on siis paritkin, mutta yhdistämällä kaksi sukkaa samaan kuvaan pääsin vähemmällä kuvaamisella. T. nimim. Energiansäästöviikot menossa.

Nuo keltaiset piirakkasukat neuloin keväällä iskän kuolinvuoteen äärellä, kun tarvitsin jotain tekemistä käsille. Halusin sellaisen sukkamallin, joka olisi niin tuttu, että pystyisin neulomaan sukat vaikka silmät ummessa, ja piirakkasukat sopivat tarkoitukseen erinomaisen hyvin. Nyt minun ei tosin tee mieli käyttää sukkia, kun sukista tulee mieleen kaikenlaisia muistoja.  

En yleensä tykkää neuloa kirjoneuletta, koska kirjoneule valmistuu mielestäni liian hitaasti, enkä saa kirjoneuleesta tarpeeksi tasaista. Nuo kuvan kirjoneulesukat olivat kuitenkin kivan simppelit ja nopeat. Sukista jäi itse asiassa palo neuloa toisetkin, vähän monimutkaisemmat, kirjoneulesukat. Ehkä teenkin ne seuraavaksi! Olen kyllä joskus neulonut vähän vaativammatkin kirjoneulesukat, mutta nyt ihmettelen, miten minulla on riittänyt kärsivällisyys niiden väkertämiseen. Niistäkin löytyi kuva koneelta.

En ollut lainkaan tyytyväinen näiden sukkien työn jälkeen, joten annoin sukat äidille (äidille vain kaikki, mikä ei itseä miellytä 😆). Nyt tätä kuvaa katsellessani ihmettelen, että mitä vikaa näissä on muka ollut.

Vasemman puolen sukissa on ratkaistu kiristävien palmikkojen ongelma tekemällä palmikon risteämiskohtaan pidennettyjä silmukoita. Tykkäsin ratkaisusta! (Malli, nimeltään Pietaryrtit, on Lumi Karmitsan kirjasesta Villasukkien kevät). Toinen minulle uusi juttu samaisissa sukissa ratkaisi ikuisuusongelmani: kuinka saada kantapään reunasilmukat poimittua niin, että reunasta tulee siisti. En ole ollut tähän mennessä sataprosenttisen tyytyväinen vielä yksiinkään kantapäihin, jotka olen tehnyt (paitsi tietysti tiimalasikantapäihin, joissa ei tarvitse poimia mitään).

Näiden sukkien kantalapun kumpaankin reunaan neulottiin kahden silmukan levyinen ainaoikeinneule (reunasilmukoita ei siis nostettu), jolloin silmukat oli todella helppo vain neuloa poimimisvaiheessa, ja reunasta tuli todella siisti. Tykästyin tähän tapaan niin, että olen ruvennut käyttämään sitä aina kuin mahdollista.

Noissa vasemmanpuolisissa sukissa kokeilin Novitan Woolly Wood -lankaa, mutta en tykännyt siitä yhtään. Harmittaa, että tulin ostaneeksi sitäkin ahneuksissani useamman kerän, ennen kuin olin edes kokeillut neuloa sillä mitään.

Nämä sukat olen sentään saanut pääteltyä ja otettua käyttöönkin.

Neuloessani katselen yleensä treeniaiheisia videoita. 😀

Kun lueskelin tuota vanhaa Hernesaaripostaustani, minua hieman huvitti, sillä olimme käyneet myös ravintolassa, ja minä olin ottanut jälkiruoaksi sitruunasorbetin. Asia huvitti minua siitä syystä, että kävimme viime viikonloppuna Salutorgetissa, jossa otin jälkkäriksi myös sitruunasorbetin. Olen syönyt sitruunasorbettia tasan kaksi kertaa elämässäni, silloin viisi vuotta sitten ja nyt. Jokin ympyrä taisi sulkeutua? Olkoon se ympyrä nimeltään vaikkapa sitruunasorbetti.

Salutorgetin annoksen nimi oli Coupe Colonel (sitruunasorbettia ja votkaa), ja sitä annos tasan olikin – sitruunasorbettia ja votkaa.

Sorbettipallo lillui liemessä, joka oli mausta päätellen ihan raakaa votkaa.

Tuli ihan hirveä annoskateus, kun näin ukkelin annoksen (pavlovaa ja hedelmiä), mutta eipä olisi paljon kannattanut kadehtia. Pavlova oli päältä rapea mutta sisältö haisi raa'alle kananmunalle, joten annos jäi syömättä sekä ukkelilta että minulta. Jälkiruoat eivät olleet siis meidän makuumme ollenkaan. Alkuruoaksi ottamamme kalalautanen ei ollut sekään mikään keittotaidon taidonnäyte.

Kuka tahansa osaisi keittää pari perunaa ja kaivaa purkista sillejä ja asetella ne kasoiksi tarjottimelle.

Onneksi pääruoka oli sentään hyvä. 

Otin pitkästä aikaa pihvin, ja valinta oli oikein onnistunut.

Oli kumminkin ihan kiva ilta, vaikka olimme lähteneet liikkeelle taas vähän viime tipassa. Mistään ravintolasta ei meinannut saada pöytää vajaan tunnin varoitusajalla, mutta onneksi Salutorgetista sentään sai.

Syömisen jälkeen pyöriskelimme vielä kaupungilla. On niin ihanaa, kun illat ja yöt alkavat olla jo pimeitä!

Heipat tältä erää! 😘