Kaikkien janoisten sankari

Matkalta on jo palattu kotiin, ja suurin huolen aihe kotiin tullessa oli se, miten kasvit olisivat selvinneet reilun kahden viikon kuivuudesta. Orvokit ja miljoonakellot olisivat kuolleet, se oli selvä asia, mutta miten olisi käynyt hopeaputouksien? Ostin ennen lähtöä kumpaankin hopeaputoukseen kasteluautomaatin siinä toivossa, että ne auttaisivat kasveja selviämään poissaoloaikamme, mutta koska Suomessa oli ollut niin kuuma, olin satavarma, että hopeaputouksetkin olisivat kuolleet.

Tämä kuva on otettu lähtöaamuna kello 3.36. Aika karu näky tuollainen jättimäinen lintu suu auki.

Ostin tuommoiset XL-kokoiset kastelulinnut, joiden vesimäärän pitäisi riittää 11 päiväksi. En kuitenkaan uskaltanut täyttää lintuja kuin vähän yli puolenvälin, kun en ollut varma, kuinka paljon lisäpainoa amppelit kestäisivät, eikä vesi riittänyt varmasti lopulta kuin ehkä viideksi tai kuudeksi päiväksi. Hopeaputoukset olivat palatessamme aika näivettyneet näköiset, mutta niin ne vain ovat vironneet, kun olen kastellut niitä. Hopeaputous on kyllä niin meikäläisen kasvi!

Sisäkasveja minulla ei olekaan monta, mutta ne ovat sitäkin rakkaampia, sillä ne ovat kaikki äidin antamia. Ilokseni kaikki sisäkasvitkin olivat elossa, eikä yksikään edes lurputtanut lehtiään vielä. Anopinkieli selviää todistetusti kolmekin kuukautta kastelematta, vaikka silloin tosin oli talvi, kun se joutui olemaan niin kauan ilman vettä. Anopinkielen lisäksi minulla on vain anopinhammas (selkeä anoppiteema täällä 😀) ja tuhmapoika (eli nukkatyräkki), jotka äiti antoi viime vuonna – lohdutukseksi kai, kun jouduin heittämään kaikki ostamani uudet viherkasvit pellolle ötököiden takia. Kun kerroin ukkelille, mistä tuhmapoika on saanut nimensä (se heittelee siemeniä ympäriinsä), ukkelia nauratti kovasti. 

Mutta kun katselin parveketta reilun parin viikon poissaolon jälkeen, mieleeni tuli ensimmäisen kerran ajatus, että asuisimmepa jossain muualla kuin Jätkäsaaressa. Olin jättänyt parvekkeen kummastakin päästä yhden ikkunan auki (kasvien takia), ja parveke oli ihan täynnä hienoa pölyä. Kaikki tekstiilit piti imuroida tai tampata, pinnat pyyhkiä ja lattia imuroida ja pestä. Pariin parvekkeen kulmaan oli kertynyt niin paljon hiekkamaista pölyä, että näytti ihan siltä kuin joku olisi käynyt kaatamassa lattialle hiekkaan. Pöly johtui tietenkin viereisistä työmaista – toisella paalutetaan ja toisella rakennetaan muuten vain. Mutta tämä on nyt tätä todellisuutta, jonka kanssa on vain elettävä – tai sitten on vaihdettava todellisuutta! Mihinköhän todellisuuteen sitä itsensä teleporttaisi...

Vaikka oleskelu Espanjassa oli todella onnistunut ja mukava, matkanteko ei ollut mitään herkkua, ja se johtui tietenkin koronasta.

München–Helsinki -välin illallinen oli sen sijaan herkkua, vaikka se ei tässä kuvassa kovin kummoiselta näytäkään. (Viinit ovat viereisellä pöydällä, jos joku ihmettelee, että missä juomat. 😆)

 

Koronatarkastukset lentokentillä hidastavat matkantekoa, ja portilta koneeseen ja päinvastoin pitää siirtyä jostain syystä (ainakin Lufthansalla) lähes poikkeuksetta bussilla. En ymmärrä, miksi matkustajia ei voida siirtää koneeseen sitä putkea pitkin, kun ainakaan ei ole kyse siitä, ettei kentällä olisi putkia vapaana. Etäisyydetkin säilyisivät paremmin, jos ei tarvitsisi olla sullottuna muiden matkustajien kanssa ahtaaseen bussiin. Bussisiirtymät olivat todella ärsyttäviä ja kävivät hermoille monellakin tapaa.

Koronatestaukset kävivät nekin hermoille, vaikka ymmärrän kyllä niiden tarpeellisuuden. Itse asiassa Lufthansan lennoille pääsyn edellytyksenä on negatiivinen, alle 72 tuntia vanha koronatesti (tai sitten sairastettu tauti tai täysi rokotussarja): jos ei olisi ollut negatiivista testitulosta tai muuta edellä mainituista, lennolle ei olisi kai päässyt. 

Menimme siis ukkelin kanssa puolitoista vuorokautta ennen paluulennon lähtöä Malagan lentokentän koronatestipisteeseen, jonne olin varannut testiajat jo ennen Suomesta lähtöä. Kun vihdoin löysimme testauspisteen, paikalla oli melkoinen kaaos. 

Jos vielä ei ole koronaa, niin täältä se on hyvä mahdollisuus saada!

Menimme seisomaan yhteen jonoon, joka näytti lyhyimmältä, mutta hieman ympärilleni katseltuani ja jonossa edellämme olevalta kyseltyäni kävi ilmi, että toimiston luukuille oli kaksi jonoa, toinen ajan varanneille ja toinen ilman ajanvarausta tulleille (en ollut edes tiennyt, että testiin voi tulla ilman ajanvarausta). Kolmas jono vei sitten itse pääkallonpaikalle eli testihuoneeseen. Ensin piti siis päästä toimiston luukulle ilmoittautumaan, ja luukulta sai sitten mukaansa testiputken sekä paperin, jossa oli tietoa mm. tulosten saamisesta. Sen jälkeen piti siirtyä testaushuoneeseen menevään jonoon. Vaikka kello läheni puolta seitsemää (testipaikka meni puoli kahdeksalta kiinni), ihmisten määrä ilman ajanvarausta tulleiden jonossa vain kasvoi. Monella oli matkalaukutkin mukana, enkä tiennyt, olivatko he tulossa vai menossa.

Kun vihdoinkin pääsimme ilmoittautumisluukulle, jouduin hieman salakuuntelemaan työntekijöiden keskustelua. Minun papereitani käsittelemässä ollut mies pohti toiselle, että mitäs me sitten tehdään, jos olemme saaneet kaikki ihmiset vastaanotettua, mutta ihmisiä onkin vielä testijonossa puoli kahdeksalta, kun testipaikka menee kiinni. Toinen mies totesi ykskantaan, että "joder" (eli voihan vee). Hetken päästä yksi virkailija tulikin ilmoittamaan ilman ajanvarausta jonottaville, että kappas vain, kyseinen jono olikin mennyt jo viideltä kiinni ja että jono menisi hänen näyttämästään kohdasta poikki. Jonon ulkopuolelle jääneet saisivat käydä testauttamassa itsensä jossakin kaupungin testipaikoista. Tämä aiheutti luonnollisesti suurta hämminkiä ja sekasortoa, mutta suurin osa jonon ulkopuolelle jääneistä ihmisistä jäi kuitenkin jonoon edelleen seisomaan. En tiedä, miten tilanne lopulta päättyi, sillä pääsimme ukkelin kanssa vihdoinkin koronatestiin ja sitä myöten pois lentokentältä. Testi olikin tällä kertaa erityisen veemäinen, sillä testaaja otti näytteen kummastakin sieraimesta. Koskaan ei ole kymmenen sekuntia tuntunut yhtä pitkältä! 

Tulokset olivat tulleet yöllä sähköpostiin (espanjaksi ja englanniksi), joten pääsimme lennolle. Münchenissä konetta vaihtaessa testituloksia piti näyttää lähtöportilla uudelleen, jotta sai maihinnousukorttiin kivan pikku tarran. Harva oli tajunnut tämän, koska kukaan ei ollut edes tiedottanut asiasta. Niinpä lähtö viivästyi, kun kaikki vaeltelivat edestakaisin.

Helsinki-Vantaalla ihmiset eroteltiin sen perusteella, oliko tulijalla negatiivinen testitulos vai ei. Meillä oli, mutta se ei riittänyt, vaan seuraavaksi selvitettiin rokotusten tilanne: oliko saanut rokotuksia, ja jos, niin kuinka monta. Koska meillä oli ukkelin kanssa vasta yksi rokotus plakkarissa, piti mennä täyttämään henkilötietolomake. 

 

Täytetyn lomakkeen kanssa piti jonottaa sitten seuraavalle virkailijalle, joka selvitti jatkotoimenpiteet: lentokentältä suoraan karanteeniin ja aikaisintaan kolmen vuorokauden päästä maahan saapumisesta uuteen koronatestiin. Testi piti varata Finentryn kautta, ja testi oli kuulemma ilmainen, mikä oli erittäin miellyttävä yllätys. Koronatestit olivat nimittäin maksaneet meiltä siihen mennessä jo 545 euroa, ja jos nämäkin testit olisivat vielä olleet maksullisia, koko matkan koronatestikustannuksiksi olisi tullut yli 900 euroa. Uskoisin, että testin ilmaisuus motivoi maahantulijoita käymään testissä huomattavasti innokkaammin kuin jos testistä joutuisi maksamaan melkein parisataa.

Nyt olemme käyneet testeissä, ja kun nämä toisetkin testitulokset olivat negatiiviset, saamme jälleen liikuskella vapaasti Suomen kamaralla. Tällä hetkellä näyttää siis vahvasti siltä, että selvisimme kuin selvisimmekin matkasta ilman koronaa. Juhuu! (Tuntuu oikeastaan aika uskomattomalta.)

Koronaan liittyvää sählinkiä oli matkalla sen verran, ettei tee mieli matkustaa ulkomaille, ennen kuin olemme saaneet toisenkin rokotuksen ja siitä virallisen todistuksen. Mutta toiset piikit tarjoillaankin meille varsin pian – minä saan toisen piikin ensi viikolla ja ukkeli siitä kahden viikon päästä – joten kauan ei tarvitse odotella, jos matkakuume taas iskee. 😆

Nyt eletään kumminkin taas ainakin hetki arkea ja iloitaan esimerkiksi siitä, että pääsee treenaamaan taas ihan kunnolla ja että kaupasta saa kaikenlaista tuoretta kotimaista. 

Meikäläisen ilmeet on aina parasta näissä treenikuvissa.

Pallojumpatkin ovat ihan kivoja välillä, mutta kyllä painoilla treenaaminen on vielä kivempaa. (Kuvat ovat taas PT:n ottamia.)

Ostin eilen kilon tuoreita herneitä, ja kun perkasin ne ruoanlaittoa varten, ihmettelin sitä, että yhdessäkään ei ollut matoja! En minä matoja mitenkään erityisesti kaipaa, mutta muistelen, että entisajan herneet olivat paljon matoisempia. Mitä nykyajan herneille on oikein tapahtunut? Onko herneitäkin jotenkin manipuloitu?

Tein eilen toisesta hernekilon puolikkaasta hernepestopastaa, ja kun mietin, mitä lopuista tekisin, ukkelilla oli heti toive valmiina: alugadda pottua eli samantyylistä perunacurrya kuin masala dosan sisällä on.

No sitäpä tuli sitten tänään.

Koska matkalla tuli juotua niin monta gin tonicia, minusta tuli oikein giniekspertti ja opin erottamaan eri ginien makuja ja tunnistamaan, mikä on hyvä gini ja mikä ei. Nyt en enää tilaakaan gin tonicia suorilta käsin, vaan haluan ensin tietää, mitä ginejä olisi tarjolla. Paras gini minusta/meistä on Tanqueray, mutta myös Hendrick's on hyvä. Seagram's ja Bombay Sapphire ovat ihan jees, mutta Beefeater on ihan kuraa. 

Ostin sitten kotiinkin yhden Tanquerayn, jonka meinasin avata kohta viikonlopun kunniaksi, jos ukkeli ehtii kaveriksi. (Kiva laittaa treenikuvien jälkeen jotain ginipullojen kuvia. 😅) Mutta ei hätää: kotona tulee juotua gin toniceja niin harvakseltaan, että meillä on viime kesänä ostetusta ginipullosta vielä tippa jäljellä. Pullo giniä vuodessa ei ole minusta hirveän paljon. 

Nyt ei muuta kuin kivaa viikonloppua kaikille! 😘 😘