2020

En ole koskaan tehnyt blogissani minkäänlaista vuosikoostetta kuluneen vuoden tapahtumista, koska olen ajatellut, että sellainen tuskin kiinnostaisi ketään. Nyt meinaan kuitenkin tehdä semmoisen ihan itsekkäistä syistä, sillä minusta tuntuu, että minun on pysähdyttävä hetkeksi pohtimaan menneitä, jotta voisin antaa päättyvän vuoden mennä ja uuden tulla.

TAMMIKUU

Vuosi alkoi järkyttävissä tunnelmissa, kun ukkeli oli saanut Kolumbiassa aivoverenvuodon. Onneksi Kolumbiasta tuli kuitenkin sen verran hyviä uutisia, että uskalsin jäädä Suomeen vanhempieni muuttopäivään eli tammikuun kahdeksanteen asti. Vielä päivää ennen muuttoa kävimme iskän kanssa Joensuussa geriatrin vastaanotolla, mutta iskän muistivaikeuksiin ei saatu edelleenkään selvää diagnoosia. Alzheimeria iskällä ei kuulemma voinut olla, koska häneltä puuttui Alzheimerille tyypilliset aivomuutokset. 

Kymmenes päivä tammikuuta lensin Kolumbiaan, jossa vietin yöt ukkelin kanssa sairaalassa, kunnes ukkeli pääsi sairaalasta pois. Ukkelin toipuminen oli muuten ilahduttavan nopeaa, mutta näkökyvyn palautuminen aiheutti huolta. Myös psyykkinen toipuminen otti aikansa, sillä vuodolle ei löytynyt koskaan mitään selittävää syytä, kuten aneurysmaa, ja ukkeli pelkäsi, että tapahtuma uusisi. Oli onni onnettomuudessa, että ukkeli oli vuodon sattuessa juuri Medellínissä (eikä esimerkiksi Boliviassa), jossa hän sai – myös ukkelin tilannetta Suomesta seuranneiden lääkäreiden mukaan – parasta mahdollista hoitoa. Olimme ukkelin kanssa Kolumbiassa siihen asti, kunnes vakuutusyhtiö "pakotti" meidät palaamaan Suomeen tammikuun lopussa. Ukkeli lensi vakuutusyhtiön lähettämän lääkärin kanssa ja minä ukkelin kollegan ja ystävän kanssa eri reittiä Amsterdamin kautta. Se olikin vuoden viimeinen lentoni. 

Viime vuoden loppu ja tämän vuoden alku olivat yhtä painajaista, enkä kaipaa tuota ajanjaksoa millään tavalla. Jossakin vaiheessa tammikuuta, kun huomasin valittavani pitkästä aikaa jostain pikkuasiasta, riemastuin. Tajusin, että elämässäni taitaa olla kaikki taas kohtalaisen hyvin, kun jaksan valittaa pienistäkin! Silloin päätin, etten enää koskaan tuntisi minkäänlaista häpeää pikkuasioista valittamisesta, vaan päinvastoin iloitsisin siitä, että minulla on mahdollisuus siihen, sillä sehän on vain merkki siitä, että elämässä ei ole sillä hetkellä suuria murheita. Jos elämä on todella pahasti kaaoksessa, ei jaksa kiinnittää huomiota pieniin asioihin saati sitten että olisi energiaa valittaa niistä.

Näkymä Medellínin-asunnostamme.

Liikenneruuhkia parvekkeemme alla.

HELMIKUU

Ukkelilla alkoi Suomeen palaamisen jälkeen pitkä sairasloma/loma, ja ukkeli keksi uuden harrastuksen eli kokkaamisen. Minä tervehdin harrastusta ilolla. 😀 Koska vietimme nyt kumpikin niin paljon aikaa kotona, rupesimme miettimään, että olisi kiva, jos olisi isompi asunto. Yhden tuttavapariskunnan innoittamina rupesimme miettimään myös asunnon hankkimista Espanjasta. Suunnittelimme keväälle jonkinlaista asuntokatselmusmatkaa Espanjan etelärannikolle, mutta sitä matkaa ei tietenkään koskaan tullut. 

Helmikuu pyörikin aika lailla asuntoasioiden ympärillä. Raivasin tavaraa ihan hulluna siinä toivossa, että pääsisimme joskus muuttamaan uuteen kotiin. Iskän tekemä massiivinen klaffilipastokin sai viimein lähteä. Meidän oli aluksi tarkoitus ostaa uusi asunto, mutta kärsimättöminä ihmisinä emme jaksaneet odotella oikean asunnon löytymistä, vaan muuttamaan piti päästä heti. Yksi ajatus johti toiseen, ja päätimmekin muuttaa ensin vuokralle ja etsiä omaa asuntoa myöhemmin ajan kanssa. Loppukuusta sopiva vuokra-asunto oli jo löytynyt, ja vuokrasopimuskin oli allekirjoitettu. 

Uusi asunto sijaitsi Jätkäsaaressa, ja kaupungissa asuminen mietitytti minua. Olin aina pitänyt itseäni luonnon lähellä viihtyvänä maalaisena, enkä osannut oikein kuvitella itseäni kaupunkiympäristöön, vaikka toisaalta ajatus houkuttikin. 

Viime talvi oli todella outo, ja helmikuussa oli Matinkylän rannalla näin kesäisen näköistä.

MAALISKUU

Maaliskuu oli oikea ahdistuksen kuukausi. Korona rantautui Suomeen, eikä kukaan tiennyt, miten pahaksi tilanne muuttuisi. Ihmiset hamstrasivat vessapaperia ja pastaa, ja vaikka itse olin päättänyt, että en hamstraisi mitään, ukkeli sai minut ylipuhuttua, ja kävimme hankkimassa kotiin pienen koronavaraston.  Minua ei ahdistanut niinkään itse sairaus, vaan tunsin ennemminkin sellaista yleismaailmallista ahdistusta ihmisten työpaikkojen menetyksen ja taloudellisen ahdingon takia. Omalla kohdallani vitutti eniten se, että vapauttani rajoitettiin: ei päässyt salille, ei uimaan, ei kahvilaan, ja kauppojen salaattibuffatkin suljettiin. Ihan perseestä, kun ei saa tehdä, mitä haluaisi. (Mitä sanoinkaan pikkuasioista valittamisesta?) Päätin kuitenkin, että en antaisin pelolle valtaa, enkä lopettaisi elämääni koronan takia tai mökkiytyisi neljän seinän sisälle. Tekisin samoja juttuja kuin aiemminkin – koronan sallimissa rajoissa tietenkin – ja niin olen tehnytkin.

Lisäahdistusta aiheuttivat tuleva muutto ja asunnon myynti. Pahimman korona-ahdistuksen keskellä tuntui ihan mahdottomalta ottaa itseäni niskasta sen verran kiinni, että saisin tehtyä muuton tai asunnon myymisen eteen jotain. Onneksi kuitenkin maaliskuun loppua kohti olo alkoi tuntua taas paremmalta ja elämä valoisammalta. Koronan aiheuttama pohjamudissa möyriminen opettikin hieman lisää itsetuntemusta, sillä en ollut oikeastaan aiemmin tajunnutkaan, kuinka vahvasti koen asiat. Painun nopeasti ja syvälle, mutta onneksi pääsen myös takaisin pinnalle varsin pian. 

Maaliskuun 12. päivä Olarin Prismassa ei ollut yhtään vessapaperipakettia jäljellä.

Irtokarkitkin on pakattu rasioihin, ettei kukaan koronanäppi käy limoamassa niitä.

HUHTIKUU

Huhtikuu piti sisällään kävelylenkkejä ukkelin kanssa, kotitreenejä, Wolt-ruokatilauksia, muuttoasioiden järjestelyä, huushollin tyhjentämistä ja Sortti-asemalla käymistä (joku ehkä muistaakin erään epäonnisen Sortti-käynnin). 

Ihmiset alkoivat postailla kuvia korona-ajan hiustyyleistään, ja ukkelin serkkukin laittoi kuvan Whatsapp-perheryhmään miehestään, jonka tukan hän oli leikannut elämänsä ensimmäisen kerran. Minä kehuin leikkausta ja kerroin ensimmäisestä kerrasta, kun leikkasin ukkelin tukan: tukasta tuli niin kaamea, että ukkelin piti ajella sen jälkeen päänsä kaljuksi. Joku kollegakin oli kysellyt ukkelilta töissä, kuka hänen tukkansa oli oikein parturoinut (ja minä onneton vielä luulin kyselyä kehuksi!). Olin ruvennut tukanleikkauspuuhiin alun perin siksi, että olin ajatellut, että ei hiusten leikkaaminen voinut mitään rakettitiedettä olla. Kyllä kuka tahansa osaisi leikata toisen hiukset! Sain ukkelinkin uskomaan, että hoitaisin homman ihan helposti. Jälkeenpäin on nöyrästi todettava, että kampaajat ja parturit käyvät koulunsa ihan syystä ja että (ainakin minun) on parempi jättää hiusten leikkaaminen ammattilaisille.

Rupesimme vihdoin miettimään myös asuntomme myyntiä, ja ukkeli olisi halunnut käyttää Blok-välitysfirmaa, kun kyseinen firma tekisi myytävästä asunnosta niin hienot 3D-virtuaalikuvat. Blokilla on sellainen käytäntö, että myyjä esittelee itse asuntonsa ostajaehdokkaille, enkä minä oikein syttynyt ajatukselle. Jos olisin itse ostamassa asuntoa, minusta ainakin tuntuisi jotenkin luotettavammalta, jos esittelijänä olisi välittäjä eikä asunnon nykyinen omistaja. Kävimme asiasta ukkelin kanssa pientä vääntöä, mutta lopulta ukkeli taipui, ja valitsimme perinteisemmän Kiinteistömaailman.

Se kannatti, sillä välittäjä oli ihan huipputyyppi, ja kaikki meni ihan nappiin muutenkin. Saimme asunnon stailausohjeet valokuvauskäyntiä varten, ja minä päätin, että nyt hoidetaan homma kerralla kunnolla, ja puunasin ja järjestelin niin maan perusteellisesti. Siksi tuntuikin mukavalta, kun välittäjä laittoi kuvauskäynnin jälkeen viestin, että "oli todella kiva käydä kuvaamassa huippusiistiä asuntoanne; hienosti oli laitettu". Välittäjä kertoi myös, että valokuvaajakin oli ollut riemuissaan, kun joku oli kerrankin noudattanut heidän ohjeitaan kirjaimellisesti eikä jättänyt jotain pyyhkeitä roikkumaan.

Asunto meni kaupaksi heti ensimmäisille katsojille ennätysnopeassa ajassa, vaikka minä olin ollut etukäteen varma, että kukaan ei ostaisi asuntoa korona-aikaan. Asuntomme valtteina olivat kuitenkin loistava sijainti sekä koko, joka oli pienelle perheelle juuri sopiva. 

Intiassa appivanhempien asuinalueella meditoitiin.

Minä jätin hyvästejä Espoon rantaraitille.

Koronan turvavälit pitivät Suomenojan lammellakin.

TOUKOKUU

Toukokuun alussa pakkasin omaisuutemme muuttolaatikoihin, ja seitsemäs päivä muutimme uuteen kotiin. Loppukuu olikin pitkälti kodin ja parvekkeen laittoa sekä uusiin kotikulmiin tutustumista. Muhevainen, Plantagen, Bauhaus, Veke ja Vepsäläinen tulivat tutuiksi! Kaupoissa oli hirveästi porukkaa, kun kaikki muutkin laittoivat pihojaan ja parvekkeitaan, sisustivat ja remontoivat. Viihdyin uudessa kodissa niin hyvin, että aina kun kävin jossain, minulla oli kiire päästä takaisin kotiin. Matkailukaan ei olisi houkutellut, vaikka matkalle olisi päässytkin, mutta ukkeli sen sijaan kaipasi matkustamista kovasti. Roikuin jatkuvasti kameran kanssa parvekkeella, kun piti kuvata kaikki mahdolliset laivat ja veneet.

Hämmästelin (ja hämmästelen edelleen) sitä, että en ole kaivannut Matinkylää tai Espoon luontoa kertaakaan. En taida ollakaan niin perin juurin luonto- ja maalaisihminen kuin olin kuvitellut? Tämä oli taas hyvä opetus siitä, että ei kannata lokeroida itseään (tai ketään muutakaan) liian tiukasti johonkin muottiin ja ajatella, että ei voi tehdä jotain siksi, että "se ei ole minun juttuni" tai että "minä en ole sellainen ihminen". Kannattaa joskus tehdä jotain radikaalilta tuntuvaa ja hypätä tuntemattomaan, niin voi löytää itsestään ja elämästään ihan uusia ulottuvuuksia.

Loppukuusta nurkissa pyörivät kahvakuulat, levypainot ja muut treenikamat alkoivat ärsyttää niin paljon, että tein radikaalin ratkaisun, ja päätin lopettaa kotona treenaamisen kokonaan. Otin ensimmäistä kertaa elämässäni (Suomessa) salijäsenyyden, mikä oli kyllä yksi vuoden parhaimmista päätöksistäni. Olin käynyt aiemmin treenailemassa kahdesti viikossa PT:n kanssa yhdellä salilla, mutta koska kyseinen sali oli nyt koronan takia kiinni, oli mentävä toiselle salille. 

 

KESÄKUU

Minulla oli ollut toukokuusta lähtien vähän ongelmia jaksamisen kanssa, sillä nukkumiseni oli ihan katastrofaalista, treenit eivät kulkeneet ja sykkeeni olivat sekaisin. Mietin, voisiko kyse olla stressistä, mutta mistä minä muka olisin voinut olla stressaantunut. Päätin tutkituttaa veriarvoni ja menin Synlabiin, jossa voi teettää vaikka mitä labratestejä ilman lääkärin lähetettä. Otin Synlabista valmiin liikkujan paketin ja sen lisäksi vielä kortisolin. Verikokeiden tuloksista ei kuitenkaan löytynyt mitään oireita selittävää (kävin vielä urheilulääkärin vastaanotolla varmistamassa tämän), ja rajusti viitearvojen yläpuolella ollut kreatiinikinaasikin selittyi edellisen päivän treenillä ja massiivisilla lihaskivuilla.

Lääkäri epäili minulla jonkinlaista urheilijan astmaa ja määräsi avaavaa lääkettä aina ennen treeniä. Lisäksi treenaaminen piti aloittaa lääkärin mukaan varovasti pienin painoin. Kun kysyin lääkäriltä, että mitäs ne sellaiset pienet painot ovat, lääkäri vastasi, että pienet painot ovat niin kevyitä, että niillä treenaaminen suorastaan ärsyttää. Olin, että ahaa. Selväksi tuli! 💡

Kesäkuussa kävimme Tammisaaressa ja Turussa, kun piti nauttia huollon tarjoamasta sijaisautosta (oma auto oli taas vaihteeksi korjauksessa). Juhannuksen vietimme Riiassa, kun Baltian maihin sai taas matkustaa vapaasti, ja paluumatkalla viivyimme pari yötä Tallinnassa. Tallinnassa oli vähän ahdistava tunnelma, kun hotellit ja ravintolat huusivat tyhjyyttään, ja päätimmekin palata kotiin hieman aiottua aikaisemmin. 

Kesäkuussa pohdin paljon suorittamista ja totesin olevani melkoinen suorittajaluonne, vaikka olin kuvitellut itseni varsin lungiksi tyypiksi. Jonkinlaista tiedostamatonta hyväksymisen hakemista (keneltä?!) kai sekin on, että koko ajan pitäisi saada aikaiseksi jotakin tuottoisaa, eikä voi vain hyvällä omallatunnolla olla. Rupesin käynnistämään päiväni joogaamalla ja tein joka aamu vaihtelevan määrän aurinkotervehdyssarjoja. Olen iloinen siitä, että tämä tapa näyttää jääneen elämääni pysyvästi.

HEINÄKUU

Heinäkuussa kävin muutaman päivän sisällä kaksi kertaa Savonlinnassa, kun kävin ensin hakemassa iskän ja äiskän kahdeksi yöksi tänne meille kylään ja sitten ajoin heidät takaisin kotiin. Meidän oli ollut tarkoitus katsella iskän kotikulmia, mutta koko lauantain satoi kaatamalla vettä. Ajelimme kuitenkin muun muassa Kalliossa ja Sörnäisissä ja muistelimme iskälle tuttuja paikkoja auton ikkunasta.

Heinäkuussa oli myös minun ja ukkelin 15-vuotishääpäivä, mutta emme kuitenkaan juhlineet sitä oikeastaan mitenkään, sillä emme ole vuosipäivien yms. juhlijatyyppejä. Ukkeli oli tosin järjestänyt pienen yllätyksen, sillä hän oli tilannut minulle netistä kukkakimpun, kun hän oli ilahtuneena huomannut, että Woltin kautta saa nykyään kukkiakin. Sitä ukkeli ei ollut kuitenkaan tajunnut, että kukat olivat tekokukkia, joten yllätys oli suuri, kun kukat saapuivat. Mutta minulle on ihan sama, ovatko kukat tekokukkia vai aitoja – ajatus on tärkein. 

Tein myös heinäkuussa tosi kivan päiväretken ystäväni ja kummipoikani kanssa Loviisaan ja vietin ukkelin kanssa aika paljon aikaa kesäisessä Helsingissä. Tilasin netistä kangasmaskeja, sillä halusin olla varautunut siihen, kun koronan kakkosaalto ja maskipakko tulisivat. Maskipakkoa ei tullut, mutta onpahan minulla nyt 22 kangasmaskia – joita en pysty edes itse käyttämään. Ou jee. 

 

ELOKUU

Kesäkukkani olivat alkaneet oireilla ja kuolla yksi kerrallaan, ja tarkempi tutkiskelu paljasti, että kaikissa oli ötököitä. Heitin kukat roskiin ja päätin, etten enää ikinä hankkisi yhtään kukkaa. Ostamistani sisäkukistakin löytyi ötököitä, joten nekin saivat lähteä. 

Kävin käveleskelemässä Isolla-Melkuttimella ja ajoin paluumatkalla melkein ulos tieltä, kun piti räplätä ajaessa kännykästä Google Mapsia. Oli aika hurja tunne, kun nostin katseeni kännykästä ja huomasin auton olevan jo melkein ojassa, kun vauhtiakin oli melkoisesti. Onneksi sain auton käännettyä viime hetkellä takaisin tielle. Mitä tästä opimme? No emme tietenkään mitään.

Rupesin taas kuuntelemaan Sadhgurun oppeja, kun minua alkoi ärsyttää oma suorittajaluonteeni ja ajatusmaailmani muutenkin. Kaipasin elämään rennompaa otetta. Suoritin(!) netissä Sadhgurun Inner Engineering -kurssin, joka oli kyllä joka euron arvoinen, vaikka keskittyminen tuntuikin aluksi hankalalta. Mitään pysyvää vaikutusta kurssilla ei tosin ollut, kun en jaksanutkaan (ylläri) harjoittaa oppeja päivittäisessä elämässäni. Kyllä yhden kuuntelukerran pitäisi muuttaa koko elämä; ei sitä nyt jaksa joka päivä vaivautua. 😆

Kuun viimeisen viikon vietin Savonlinnassa – alkuviikon yksin ja loppuviikon ukkelin kanssa. Viikko oli kyllä tosi kiva ja sisälsi paljon yhdessäoloa läheisten kanssa. Säätkin suosivat, ja sain tehtyä kaikkea järkevääkin (kävin mm. katsastuttamassa vanhempien auton). 

SYYSKUU 

Telkkarista alkoi Big Brother, ja koska minulla oli jo valmiiksi Ruutu+, myös 24/7 näkyi minulla, joten BB:tä tuli seurattua välillä vähän turhankin tiiviisti. Ihmettelen todella, että ukkeli ei menettänyt kertaakaan hermojaan! Päivittäiset koosteetkin katsoin useimmiten, mutta niiden katsominen vähän ärsytti, kun niistä sai ihmisistä aivan eri kuvan kuin 24/7:sta. On kyllä aika mielenkiintoista, miten paljon tuotanto voi vaikuttaa siihen, millainen kuva jostakin ihmisestä katsojalle luodaan. Big Brotherin somea seuraillessani jaksoin ihmetellä sitä, miten paljon jotkut ärsyyntyvät toisten tekemisistä tai luonteenpiirteistä. Toki meissä kaikissa on jotain ärsyttävää, mutta yhtä lailla meissä kaikissa on myös paljon hyvää, ja minun on vaikea ymmärtää sellaista yksisilmäisyyttä, että joku nähdään vain tietyn (itseä ärsyttävän) ominaisuuden kautta. Sekin on minusta uskomatonta, miten intohimoisesti jotkut voivat dissata toisia.

Silmäni olivat alkaneet taas vuotaa useamman vuoden tauon jälkeen, ja kun menin vihdoin silmälääkärille, sain tuomioksi blefariitin eli kroonisen silmäluomen tulehduksen. Sain myös meikkauskiellon ainakin siksi aikaa, kunnes silmäni olisivat täysin parantuneet, ja sehän oli minulle suunnilleen sama kuin kuolemantuomio (okei, pientä liioittelua). Tilanne ahdisti minua aluksi todella paljon, mutta ajan mittaan meikittömyys ei tuntunut enää niin kamalalta, enkä enää aktiivisesti ajatellut rumaa naamaani koko ajan.

Tilasin heti meikkauskiellon saatuani apteekista herkille silmille sopivia meikkejä, mutta olen meikannut syyskuun jälkeen vain kaksi kertaa: marraskuussa minulla oli Gaijinissa käydessämme ripsiväriä ja jouluaattona minulla oli vähän enemmän meikkiä. En hyväksy ulkonäköäni nykyään yhtään sen paremmin kuin aiemminkaan, mutta on pakko myöntää, että olen oikeastaan tyytyväinen, että olen joutunut olemaan ilman meikkiä. Se on lisännyt itsetuntemustani, kun olen joutunut pohtimaan meikkaamisen syitä, ja jollakin tasolla olen kumminkin oppinut hyväksymään itseni vähän paremmin. Siitä huolimatta olen iloinen, että on edelleenkin mahdollista liikkua maski naamalla, ja hieman kauhulla odotan sitä päivää, kun maskia ei tarvitse enää käyttääkään.

LOKAKUU

Keksin, että netistäkin voi tilata treenivaatteita, ja ostelu lähti vähän laukalle. On pelottavan helppoa ostaa netistä kamaa, varsinkin jos asiakas- ja maksutiedot ovat jo järjestelmässä valmiina. Ei tarvita ehkä kuin yksi klikkaus, niin tilaus lähtee menemään. Nyt olen laittanut itseni ostelukieltoon, vaikka uusia treenipaitoja kyllä "tarvitsisin"... 

Hapensaantivaikeuteni palasivat, tai oikeastaan ne olivat palanneet jo viime kuussa. Uiminenkin tuntui niin kamalan vaikealta, että pelkäsin hukkuvani. Palasin siis urheilulääkärin vastaanotolle, ja sprirometriasta selvisi, että minulla onkin astma. En sairastu juuri koskaan, ja siksi tuntuikin aika kummalliselta, että minulla oli diagnosoitu lyhyen ajan sisällä sekä blefariitti että astma. Minulle ei tule normaalisti edes flunssaa, ja olen ollut flunssassa viimeksi muistaakseni vuonna 2014 (tai 2013). Sen jälkeen minulla on ollut yksi keuhkoputkentulehdus, joka alkoi kuin salama kirkkaalta taivaalta yhden juoksulenkin aikana. 

Olenkin miettinyt, voisiko tässä uudessa asunnossa olla jotain, mikä on kummankin vaivan takana. Huoneilma on ainakin todella kuivaa, ja pahimpina päivinä ilmankosteus on ollut niinkin alhainen kuin 20%, kun sen pitäisi olla Allergia- ja Astmaliiton mukaan vähintään 33%. Oli pakko ostaa ilmankostutin, ja sen jälkeen tilanne onkin ollut siedettävämpi. 

Iskä täytti lokakuun 23. päivä 80 vuotta, ja pidimme iskälle pienimuotoiset synttärijuhlat. Minua ei olisi yhtään huvittanut lähteä Savonlinnaan, kun olin viettänyt siellä vasta elokuun lopussa viikon, mutta sitten ajattelin, että vanhoista ihmisistä ei koskaan tiedä, mikä on heidän viimeinen syntymäpäivänsä. Päätin siis unohtaa omat haluamiseni ja lähteä, ja hyvä oli, että tein niin. Se oli nimittäin viimeinen kerta, kun näin iskän semmoisena kuin hänet muistan.

MARRASKUU 

Innostuin taas neulomisesta, ja silmätkin tuntuivat sietävän neulomista varsin hyvin. Sukkia rupesi tulemaan, ja iski suorastaan neuloosi. Eniten minua viehättävät erilaiset pitsineulokset ja palmikot, mutta kirjoneuleesta en edelleenkään välitä. Pitäisi kyllä kokeilla uusia juttuja, esimerkiksi sukan aloittamista kärjestä ja kantapään neulomista viimeiseksi, koska olen jämähtänyt tekemään samantyylisiä juttuja.

Kävin kyläreissun yhteydessä Wreden hautausmaalla Anjalassa, ja istuin myös hetken aikaa Mathildan penkillä. Vuonna 1928 kuolleen Mathilda Wreden hengen sanotaan nimittäin vaeltelevan kyseisellä hautausmaalla, ja se, joka istuu Mathildan haudan vieressä olevalle penkille, saa uskomuksen mukaan Mathildan viereensä. Istuin penkillä tovin, mutta jos Mathilda tuli viereeni, en ainakaan huomannut sitä millään lailla. 

Korona oli palannut jylläämään täydellä voimalla, joten tuli taas kaikenlaisia koronarajoituksia. Otti päähän ihan jumalattomasti, mutta minkäs teet. Muut odottivat koronarokotuksia kuin kuuta nousevaa, mutta minä en jotenkin jaksanut uskoa siihen, että edes rokotukset kukistaisivat koronan.

Iskä joutui kuun lopussa sairaalaan, kun hänen jalkansa eivät oikein kantaneet. Yölliset harhanäyt olivat alkaneet vaivata päivälläkin, ja vieraita ukkoja piileskeli milloin missäkin vaatekomerossa tai pöydän alla. Äiskän voimat olivat olleet iskän kanssa jo pitkään koetuksella, mutta nyt ne alkoivat olla lopussa. Kiireetön ambulanssi ei ottanut iskää mukaansa, koska iskä oli liian hyvässä kunnossa, joten iskä meni lopulta sairaalaan taksilla. Muutaman päivän päästä saimme vihdoin diagnoosin iskän sairaudesta: Lewyn kappale -tauti.

JOULUKUU

Joulukuu on ollut murheen kuukausi. Iskän kunto romahti niin, että hänestä tuli lyhyessä ajassa täysin omatoimisesta ihmisestä lähes täysin autettava. Liikuntakyky meni, ruoka menee alas vain syötettynä ja puheesta on hankala saada mitään selvää. Meidän läheisten on ollut vaikea ymmärtää, miten ihminen voi mennä noin nopeasti noin huonoon kuntoon, mutta ilmeisesti Lewyn kappale -tauti saattaa ottaa kerralla isojakin harppauksia. 

Jos viime vuonna ei ollut oikein joulutunnelmaa vanhempien muuton ja kaiken muun hässäkän takia, niin tänä vuonna sitä ei ollut sitäkään vähää. Joulunaikaa tahdittivat vierailut iskän luona ensin sairaalassa ja sitten kuntoutusosastolla. Olin kuvitellut, että klaaraisin vierailutilanteet jotenkin paremmin, sillä tiedänhän minä, että ihmiset vanhenevat, sairastuvat ja lopulta kuolevat. Niin kävisi lopulta minunkin vanhemmilleni, ja olin ajatuksen hyväksynyt. 

Silti kun näin, kuinka iskää kärrättiin geriatrisessa tuolissa sairaalakäytävän tapaamispaikkaan, en pystynyt järkytykseltäni muuta kuin itkemään. Miten voi ihminen mennä niin lyhyessä ajassa niin huonoon kuntoon? En meinannut ensin edes tunnistaa iskää, vaan minun piti kysyä äidiltä, että onko tuo meidän iskä. Vain kaksi kuukautta aiemmin hän oli jäänyt ovelle vilkuttamaan, kun olin lähtenyt iskän synttäreitä viettämästä ajamaan takaisin Helsinkiin. 

Iskä vain nukkui koko ajan, ja jos hän sattuikin raottamaan silmiään, häneen ei saanut minkäänlaista katsekontaktia. Oli mahdoton tietää, ymmärsikö iskä enää mistään mitään tai tunnistaisiko hän enää ketään, vaikka hän avaisikin silmänsä. Vierailijat joutuivat luonnollisesti käyttämään maskia koko ajan, eikä maski ainakaan helpota tunnistamista. Toki olen kiitollinen siitä, että ylipäänsä pääsimme katsomaan iskää, sillä toisinkin voisi olla.

Joulupäivänä kävimme iskän luona ukkelin kanssa, ja iskällä oli ollut hoitajien mukaan virkeämpi aamupäivä. Se olikin ensimmäinen kerta, kun iskä avasi välillä silmänsä ja tuntui ymmärtävän ainakin paikoitellen puhetta. Kun hoitaja oli poissa, ukkeli teki jotain, mitä ei olisi tietenkään saanut tehdä, ja tempaisi maskin naamaltaan hetkeksi pois. Iskä katsoi ukkelia, hymyili ilahtuneen näköisenä, ojensi kätensä ukkelille ja sanoi moi. Tilanne oli jotenkin hirveän liikuttava, ja itkettää vieläkin, kun muistelen sitä. 

Vaikka joulun yleistunnelma olikin hyvin apea, jouluun sisältyi kyllä ihan mukavia hetkiäkin.  Jouluaaton aterian nautimme äidin ja siskon perheen kanssa ravintola Wanhassa Kasinossa, joten kaikki saivat astua valmiiseen pöytään. Leivoin myös pipareita äidin kanssa, vaikka en itse pidäkään pipareista yhtään (minua kiinnostikin lähinnä se taikinan syöminen 😆).

Nyt olen saanut menneen vuoden paketoitua, ja on jotenkin tyhjä olo. Se on ehkä osoitus siitä, että tämä tuli tarpeeseen. 

Jos selvisit tänne asti hengissä ja kuolematta tylsyyteen, onnittelen sinua ja toivottelen oikein ihanaa alkavaa vuotta! Nähtäväksi jää, mitä uusi vuosi tuo tullessaan... 

😘😘

Kätevä emäntä

Jos marraskuu meni nopeasti, niin joulukuu on mennyt vielä nopeammin. Vastahan kuukausi alkoi, ja kohta on jo joulu. 

Joulu on tuntunut tänä(kin) vuonna varsin epämääräiseltä ajatukselta. Viime vuonna joulun alla haasteita tuottivat vanhempien muuttohommat, heidän talonsa myynti, imeytyskentän teko, äiskän terveysvaikeudet ja iskän muistisairaus, mutta tänä vuonna on ollut toisenlaisia haasteita, joita en nyt aio tässä sen tarkemmin eritellä. Siksi tänä vuonna tuntuukin erityisen tärkeältä saada viettää joulu läheisten kesken, vaikka viralliset tahot suosittelevatkin kaikkea muuta kuin matkustamista paikkakunnalta toiselle (tässä tapauksessa siis Helsingistä Savonlinnaan).

Sen verran vastuullisia kuitenkin ukkelin kanssa olimme, että päätimme käydä pari päivää ennen lähtöämme koronatestissä ja viettää loppuajan tiiviisti kotona. Tutkiskelin Mehiläisen ja Terveystalon sivuilta, kuinka oireettomat voisivat hakeutua koronatesteihin, mutta testeihin pääseminen tuntui kummassakin paikassa niin monimutkaiselta prosessilta, että hermothan siinä menivät. Onneksi olin bongannut aiemmin Länsiväylän varrelta 9Livesin koronatestauspisteen, ja älysin mennä tutkiskelemaan kyseisen firman sivuja. 9Lives on Suomen suurin ensihoito- ja sairaanhoitopalveluja tuottava yritys, joka tekee nykyään myös koronatestejä. 9Livesin systeemi oli ilahduttavan yksinkertainen: ei tarvinnut kuin antaa nettilomakkeella muutama esitieto, maksaa testi netissä ja ajaa koronatestauspisteeseen. 

Drive-in -testijonossa.

Jos testattavalla on oireita, Kela korvaa osan testistä, ja asiakkaan maksettavaksi jää 129 euroa. Jos oireita ei ole, lysti maksaa 195 euroa per nenä (pun intended). Testituloksen oli luvattu tulevan 12 tunnissa, mutta se tuli meille kummallekin vajaassa 11 tunnissa. Koska molempien tulos oli negatiivinen, saatoimme alkaa valmistautua lähtöön. 

Minusta on ihan järkevää käydä testissä, jos lähtee joulun viettoon muualle Suomeen, enkä ymmärrä, miksi päättäjät ja terveysalan ihmiset suhtautuvat niin nihkeästi vapaaehtoisiin testauksiin. Kai taustalla on ajatus, että varmempaa olisi, jos ihmiset pysyttelisivät kotonaan. Onhan se tietysti näinkin, mutta jotkin asiat ovat suurempia kuin korona. Olemme nyt kumminkin käyneet testissä, ja voimme olla varmoja siitä, ettemme vie koronaa mukanamme täältä koronapesäkkeestä Savonlinnaan. 

Radisson Blu -hotelli iltavalaistuksessa.

Minulla on ollut suunnilleen viimeisen kuukauden ajan järkyttävän pahoja nukkumisvaikeuksia, ja vaikka minulla on lääkettä (=mirtatsapiiniä) nukkumisvaikeuksiin, en kuitenkaan käytä sitä kovin mielelläni. Kun satunnaiset univaikeudet tulivat puheeksi viimeksi urheilulääkärin vastaanotolla, lääkäri suositteli minulle lääkkeen ottamista niin usein kuin tarvitsisi, koska lääkkeestä ei olisi mitään haittaakaan. Periaatteessa ottaisin lääkettä mielelläni useamminkin, sillä nukun sen avulla aivan erinomaisesti, mutta en tykkää seuraamuksista, joita minulle siitä tulee: turvottaa, tulee ihan kauheat silmäpussit, eikä vatsakaan toimi. Pitää aina ennen lääkkeen ottamista puntaroida, haluanko mieluummin nukkua vai paskantaa – ja yleensä jälkimmäinen vie voiton. 😆 Ukkeli on joskus manannut, että minun elämäni pyörii vatsan toiminnan ympärillä, mutta kyllä se vain niin on, että jos vatsa ei toimi, päivä on pilalla. Silmäpussien laskeutumisessakin kestää kolme päivää, ja se on kyllä aivan liian pitkä aika piileskellä vaatekomerossa. 

Mutta nyt eksyin vähän aiheesta. Tai en oikeastaan, sillä pitihän tätä seuraavaa pohjustaa. 

Olen yrittänyt olla stressaamatta nukkumisesta tai nukkumattomuudesta, ja kotona se on onnistunutkin kohtuullisen hyvin, kun on tutut rutiinit ja tuttu nukkumisympäristö. Minulla pyörii tuuletin kesät talvet läpi yön, koska en pysty nukkumaan, jos on liian hiljaista. Hiljaisuudessa kaikki kuorsaukset, narahdukset ja sydämenlyönnit kuuluvat kiusallisen selvästi. Koska meinaamme majoittua Savonlinnassa hotelliin, aloin panikoida jo viime viikolla, miten saisin nukuttua hotellihuoneen hiljaisuudessa. Sitten keksin mielestäni erinomaisen ratkaisun ongelmaan: ostaisin pöytätuulettimen ja veisin sen mukanani hotellihuoneeseen. 

Tuulettimia oli vähän vaikea löytää kaupoista, mitä ihmettelin suuresti. Joulu kun on kumminkin tuuletuslaitteiden kuuminta myyntisesonkia. 😆 Onneksi K-Raudassa tärppäsi, ja myyjä kiipesi seinälle ja onki minulle ylähyllyn perimmäisestä nurkasta yhden tuulettimen. Kun eilen kasasin tuuletinta keittiön pöydällä, ukkeli osui paikalle ja kysyi, mitä puuhailin. Ukkelin ilme oli kohtalaisen kiinnostava, kun selitin, että kasailen tässä hotelliin tulevaa tuuletinta. Ukkeli ihmetteli, miksi en voinut lainata hotellista tuuletinta. Hotellissa olisi ihan takuulla tuulettimia. No eipä ollut tullut mieleenkään moinen ajatus. Sitä paitsi saattoihan se olla, että tähän aikaan vuodesta tuulettimia ei lainattukaan noin vain, joten oli parempi pelata varman päälle ja viedä mukanaan oma tuuletin. Joidenkin asioiden kanssa ei kannata riskeerata! Ukkeli totesi vain, että onkohan siellä hotellissa sänkyäkään. Pitäisköhän sun ottaa sekin varmuuden vuoksi mukaan? 

Kuka saapuu milläkin kulkupelillä jouluostoksille.

Tervehdin ilolla ensi maanantaita, jonka jälkeen päivä alkaa taas pidentyä. Ukkeli tajusi, että enhän minäkään ole ollut Suomessa koko syksyä sitten vuoden 2016, jonka jälkeen olen viettänyt osan syksystä joko Boliviassa tai Kolumbiassa. Vaikka kuukaudet ovat kuluneet nopeasti, syksy on tuntunut jotenkin tosi pitkältä. Jos olen nukkunut hyvin, minulle on oikeastaan ihan sama, onko pimeää vai valoisaa, mutta huonosti nukut yöt ja pimeät päivät ovat vähän huono yhdistelmä. 

Tähän vuodenaikaan aurinko nousee (silloin harvan kerran, kun auringonnousu näkyy) meren takaa. 

Rakensivat, penteleet, tuommoisen parkkihallin maisemia pilaamaan.

Hyvällä mielikuvituksella tässä voi nähdä auringon.

Mutta nyt on ruvettava kasailemaan kamoja huomista lähtöä varten. Laitan tähän loppuun vielä tämänhetkiset suosikkibiisini (ikään kuin ne ketään kiinnostaisivat).

Bonus:

Näiden myötä toivottelen kaikille lukijoille rauhaisaa ja kaikin puolin mukavaa joulunaikaa. 😘

Masked Blogger

Kuukausi on mennyt uskomattoman äkkiä, ja marraskuun valokuvahaaste alkaa olla lopuillaan. Haasteesta on vielä jäljellä tämän viikon jälkeen yksi päivä, mutta voi olla, että minun haasteeni loppuu tähän sunnuntaihin – ellen sitten innostu osallistumaan joulukuun haasteeseenkin (eipä taida olla pelkoa).

23. päivä: Terävä

Maanantaina teki mieli makrokuvata, ja nappasin käteeni ensimmäisen terävän esineen, joka osui hollille.  

En osaa avata kirjeitä ilman kirjeveistä – tai siis osaan, mutta kuoren avaaminen sormella on sellaista räveltämistä, että hermo menee heti. Siitä syystä kirjeveitsen pitää olla koko ajan näkösällä. Tosin kirjeitä tulee nykyään entistä harvemmin, joten kirjeveistäkin tarvitsee entistä harvemmin.

24. päivä: Tyyneys

Osasin yhdistää tyyneyden vain mereen, ja koska meri ei ollut kyseisenä päivänä tyyni, oli turvauduttava vanhoihin kuviin. 

Kuvat on otettu viime kesänä (tarkemmin sanottuna kesäkuun 23. päivä) laivassa paluumatkalla Riiasta ja Tallinnasta kotiin. Oli todella lämmin päivä, ja meri on niin tyyni, että en muista, olenko nähnyt sitä koskaan yhtä tyynenä.

Minun pään sisälläni oli kaikkea muuta kuin tyyntä tiistaina, jolloin tuli tieto uusista koronarajoituksista. Vituttaa tämänhetkinen maailmantilanne niin paljon, ettei mitään rajaa. Toki olemme kaikki samassa liemessä, joten turha tässä on omaa vitutustaan mitenkään korostaa, eivätkä sadattelu ja pullikointi auta muutenkaan. On vain taas pakko sopeutua elämään rajoitusten kanssa.

Ärsyttää sekin, että yksi jos toinenkin ministeri tai terveydenhuollon edustaja esittää omia henkilökohtaisia mielipiteitään siitä, mitä heidän mielestään pitäisi tehdä, mitä tullaan mahdollisesti tekemään tai mihin tämä kaikki mahdollisesti johtaa. Kaikenlainen spekulointi ärsyttää ihan hirveästi, sillä se vain lietsoo epävarmuutta ja ruokkii ahdistuneisuutta. Keskittyisivät faktoihin ja pitäisivät mielipiteensä omana tietonaan.

25. päivä: Tämä vuodenaika

Tämä vuodenaika on kostea ja pimeä, mikä ei tule varmasti kenellekään yllätyksenä. Onneksi jouluvalot sentään piristävät katukuvaa. 

 

Kävimme keskiviikkona syömässä Gaijinissa, ja teimme illallisen jälkeen pienen happihyppelyn kaupungilla. Kävimme Gaijinissa ensimmäistä kertaa, ja vaikka ruoka oli ihan hyvää, mitenkään erikoisen hyvää se ei ollut, ja tuskin menen Gaijiniin uudestaan. Teimme kaiken lisäksi (taas) sen virheen, että otimme maistelumenun, joiden ongelmana on usein se, että kaikki ruoat alkavat maistua enemmän tai vähemmän samoilta. 

Paahdettua päivän kalaa, grillattua mustekalaa, miso-kukkakaalipyre, takuwania, merileväkaviaaria ja shisoöljyä.

Jälkiruoka eli karamellisoitua omena-mantelikakkua, cassia-kanelilla maustettua suolakaramellia, uuniomenajäätelöä, poltettu misodressing.

Annokset olivat myös yllättävän suuria maistelumenuannoksiksi, ja olimmekin kaiken sen ruoan jälkeen ihan pökerryksissä. Taitaa olla muuten ensimmäinen kerta, kun meikäläinen valittaa liian suurista annoksista! 

26. päivä: Reuna

Tämän päivän aihe oli taas hieman kinkkinen, ja aivoni löivät totaalisen tyhjää. En keksinyt mitään kuvattavaa. Kävin illalla Indian Marketissa ostamassa intialaisia vihanneksia ja etsiskelin kuumeisesti currylehtiä: eikö niitä ollut tullutkaan tällä viikolla? Aikani hyllyjä skannailtuani bongasin ilokseni hyllyn reunasta hintalapun, joka ilmaisi currylehtien olinpaikan. 

Kaikin puolin silmiä hivelevä otos, vai mitä? 😆 Ihan kaamea kuva, mutta parempaan en pystynyt.  

 

Vihanneksia oli tullut kauppaan ihan kivasti, joten sain varsin mukavan saaliin.

Pullokurpitsa, intialaisia pikkukurkkuja, chikkudukaya-papuja, vihreä mango, valkosipulia, karvaskurkkuja, okraa, rumpukeppejä,vihreitä chilejä, korianteria ja niitä currylehtiä.

Laitoin kuvan vihanneksista anopillekin, joka sitten soittikin minulle myöhemmin illalla pitkästä aikaa. Olen ollut maailman paskin miniä, enkä ole soitellut anopille moneen kuukauteen, ja soittelemiseni ovat vähentyneet muutenkin entisestään ihan minimiin. Puhelimessa lätiseminen ei vaan inspiroi yhtään. Anoppi ja appiukko katselivat parhaillaan Bigg Bossia, joka on teluguversio Big Brotherista. Harmittelin alkusyksystä, kun Bigg Bossia ei voinut katsella ilmaisena netistä, mutta ehkä parempi niin (on ollut ihan riittävästi katsomista suomalaisessa BB:ssäkin, joka onneksi loppuu tänään!). Teluguversion ihmiset vaikuttivat varsin mielenkiintoisilta, sillä mukana asukkaissa oli mm. 58- tai 59-vuotias nykyinen tubettaja, entinen maanviljelijä Gangavva.

Kuva: Wikipedia.

27. päivä: Kuva minusta

Nyt olikin hyvä tilaisuus esitellä maskeja, jotka tilasin jo heinäkuussa, kun alkoi vaikuttaa siltä, että tulee jonkinlainen maskinkäyttösuositus. Ajattelin vielä heinäkuussa, että jos maskeja pitää kerran alkaa käyttää, niin ainakin maskien pitäisi olla kivannäköisiä. 

No. Paljon on tapahtunut sitten heinäkuun, ja nykyään maskien ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä, vaan pääasia on se, että maskin kanssa pystyy hengittämään mahdollisimman vaivattomasti. Käytänkin nykyään pelkästään kertakäyttömaskeja, sillä kangasmaskit ovat niin paksuja, että hengittäminen niiden kanssa on todella työlästä. 

Maskien kuvaamisen jälkeen keksin, että tulenpa samalla kaapista ulos meikittömän lärvini kanssa ja otan itsestäni kuvan myös ilman maskia. 

Enpäs kuollutkaan häpeästä.

28. päivä: Epätarkka

Mukataiteellinen otos lehdettömistä puista, jotka heijastuvat veteen.

29. päivä: Näkymä

Oli tarkoitus lähteä merta edemmäs kalaan ja mennä kuvaamaan jokin hieno maisema jonnekin, mutta sitten laiskuus yllätti, enkä jaksanutkaan lähteä mihinkään.

Viikko huipentuu siis parvekkeelta iltapäivällä kello kolmen jälkeen näpättyyn suttuisenharmaaseen maisemakuvaan.

Ukkeli bongasi muuten aamulla tuolta horisontista valaistun tornin, jota emme olleet aiemmin huomanneet. Vaikka zoomasin kameralla tornista lähikuvan, emme tulleet hullua hurskaammaksi. 

Torni näyttäisi olevan jossakin Kalasataman suunnalla, mutta miksi siinä on Stockmannin symboli? Voi voi, saakohan tässä nyt edes nukuttua, kun asia jää vaivaamaan niin kovasti.

😘