Potalla

Aloitin muuton valmistelun eilen, kun pakkailin pahvilaatikoihin sellaisia juttuja, jotka menevät uuden asunnon varastokoppiin tai joiden purkamisella ei ole muuton jälkeen kiirettä. Tavaroita läpikäydessä tuli vastaan taas monenlaisia muistoja menneestä.

Äiti on taltioinut Minä pienokainen -kirjaan kuvia lapsuudestani, ja tämän kuvatekstinä oli "tärkeä toimitus". 😊

Viisivuotissynttärini. Kuva on vähän epätarkka, mutta minä olen tuossa etualalla.

Synttärikuvassa näkyvät myös naapuritalojen kaksi Liisaa. Toinen Liisa asui meitä vastapäätä ja toinen rajanaapurina. Liisat olivat minua useamman vuoden vanhempia, ja he keksivät semmoisen leikin, että he alkoivat pitää minulle koulua pihallamme olevassa varastorakennuksessa. Leikistä tulikin totta, sillä opin lukemaan ja kirjoittamaan neli- tai viisivuotiaana Liisojen koulussa.

Sain tuon kuvassa näkyvän nallen mammalta (äidinäidiltä), kun olin yksivuotias. Asuimme silloin Loviisassa, ja mamma osti nallen loviisalaisesta lelukaupasta. Kuten äitikin on kuvatekstiin kirjoittanut, nalle oli minulle hyvin rakas. Myös tuo riepu oli minulle aivan erityisen tärkeä, ja sillä oli nimikin, Kana.

Tuo vanha nalle, eli nykyisen nalleni "esi-isä", on minulla vieläkin tallessa. Sekin löysi paikkansa yhdestä muuttolaatikosta, kun oli ensin käynyt hieman kuvattavana.

Kirurgisia toimenpiteitä läpikäynyt nalle (huom. korvat).

Heitin tämän vanhan nallen kerran jo melkein pois, mutta ei minulla sitten ollutkaan sydäntä luopua kaverista, joka on seurannut minua melkein koko elämäni. Ehkä vanha nalle löytää uudesta asunnosta jonkin paikan, josta se voi ihmetellä nykymaailman menoa.

Yhteispotretti. Heissähän on vähän samaa näköäkin!

Löysin myös ensimmäisen luokan piirustusvihon. Ei taida nykyajan alakoululaisilla olla enää piirustusvihkoja?!

Tämä on ilmeisesti omakuva.

Oikein- ja väärinmerkit ärsyttivät vihon sivuilla. Onko piirustuksetkin pitänyt arvostella? Mikseivät lapset ole saaneet piirtää piirtämisen ilosta?

Vuonna 2001 jouduin kiipeliin Kyproksella, kun otin kuvia Pohjois- ja Etelä-Kyproksen raja-alueella. Olin toki nähnyt kyltit, jotka kielsivät kuvaamisen raja-alueella, mutta olin arvellut, että kielto ei koskisi minua.

Saimme peräämme jonkinlaisen siviilipoliisiauton, joka pysäytti meidät, ja paikalle ilmestyi pian toinenkin poliisiauto. Miehet alkoivat kovasanaisesti tentata minulta, mitä varten olin ottanut kuvia raja-alueella, ja tunsin itseni ihan suuren luokan rikolliseksi. Pelästyin, kun miehet vaativat saada filmirullani itselleen (silloin elettiin vielä filmikamera-aikaa). Menettäisin kaikki lomakuvani, jos filmini vietäisiin! Tirautin pienet itkutkin, kun ajattelin, että miehet saattaisivat heltyä kyynelten edessä, mutta ei. Filmit oli luovutettava – sekä kamerassa ollut että toinen filmi. Miehet ottivat minulta kotiosoitteeni, johon he lupasivat lähettää kuvat sen jälkeen, kun olivat katsoneet ne. Arvasin, etten enää koskaan näkisi kuviani.

Ihme kuitenkin tapahtui, ja reilun viikon päästä postiluukusta kolahti lähetys Nikosian poliisilta. Kuori sisälsi kaikki kuvani kehitettyinä (miinus raja-alueella ottamani kuvat) sekä saatekirjeen, jonka löysin nyt yhdestä laatikosta: 

En muista, oliko tuo ensimmäinen kerta, kun jouduin vaikeuksiin valokuvaamisen takia, mutta viimeinen kerta se ei ainakaan ollut. Kaikenlaisia hankaluuksia on koettu valokuvaamisen tiimoilta tuon jälkeenkin. Aina kannattaa yrittää jne.

Appivanhemmat kävivät Suomessa vuonna 2004, ja tässä olemme käymässä vanhemmillani Itä-Suomessa. Appivanhemmat saattoivat olla kylillä hieman eksoottinen näky. Itseäni katsellessa ihmettelen, mitkä ihmeen lököhousut minulla on jalassa. Ihan hirveät.

Mutta siirrytäänpä menneiden muistelusta nykypäivään ja Sortti-asemalle, jossa tuli käytyä taas tällä viikolla. Tällä kertaa minun piti päästä eroon kahdesta vanhasta yöpöydästä ja hajonneesta sohvapöydän tasolasista.

Maksoin Sortti-aseman infossa jätemaksun, hyppäsin autoon ja kurvasin jätelavan eteen. Sinkosin lavan reunan yli ensin toisen yöpöydän takapenkiltä ja sitten toisen yöpöydän etupenkiltä. Jälkimmäistä heittäessäni katsoin, että mikäs värikäs se siinä mennä vilahti. Vilkaisin lavalle, enkä voinut uskoa silmiäni.

Meikäläisen käsilaukkuhan se siellä.

Toinen yöpöytä oli ollut etupenkillä, ja olin tunkenut käsilaukkuni pöydän sisään sen takia, että yöpöytä oli vallannut laukun normaalin paikan, enkä ollut viitsinyt laittaa laukkua lattiallekaan. Olin ajatellut matkalla monta kertaa, että pitää muistaa ottaa laukku yöpöydän sisästä pois, ennen kuin heitän pöydän menemään, ja vielä lavan eteen ajaessanikin olin muistuttanut itseäni asiasta. Sinne se laukku oli kumminkin lentänyt, jätelavalle yöpöydän kanssa.

Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin hypätä lavalle ja käydä hakemassa laukku pois. Oma apu, paras apu! Lava oli kuitenkin niin syvä, etten todennäköisesti pääsisi lavalta ylös, vaikka vielä alas pääsisinkin. Saattaisin myös herättää epätoivottua huomiota jumppaillessani lavalla, ja asiasta tulisi varmasti sanomistakin. Olin nimittäin hetkeä aiemmin nähnyt asemalla kieltokyltin, että lavoilta ei saisi ottaa mitään. Se tarkoitti varmastikin myös sitä, että lavoille ei saisi mennä.

Ei auttanut muu kuin palata nolona takaisin infopisteeseen ja selittää infopisteen miehelle, että et kyllä usko, mitä äsken tapahtui. Nyt siellä lavalla on minun käsilaukkukin!

Mies jätti infopisteen ja lähti mukaani katsastamaan tilannetta. Lavalle kurkattuaan mies totesi, että siellä se tosiaan on. Hetken miettimisen jälkeen mies kipaisi lavan eteen punakeltaisen kieltopuomin, ettei kukaan tulisi vain kippaamaan uutta lastia laukkuni päälle. Oikein kannatettava idea minusta. Ehdotin miehelle, että voisin yrittää hakea laukun itse, mutta lavalle ei kuitenkaan saanut mennä. Koska lava oli niin syvällä, se piti kuulemma saada nostettua maan tasolle. Tähän tarvittiin jokin kone, ja mies lähtikin hakemaan paikalle toista miestä koneineen.

Infopiste oli jäänyt tyhjäksi, ja portin eteen oli ilmestynyt auto odottelemaan vuoroaan. Näin, kuinka autossa ollut pariskunta ihmetteli, miksi infopisteessä ei ollut ketään paikalla. Ei kai tässä nyt ehditä muita asiakkaita palvelemaan, kun on käsilaukun pelastusoperaatio käynnissä!

Minä odottelin lavan edessä ikuisuudelta tuntuneen ajan ja toivoin voivani vajota maan alle. Näin jo mielessäni, kuinka paikalle saapuisi näyttävästi kohta jokin hehtaaritrukki. Seuraisi paljon meteliä ja huomiota herättävää toimintaa, jonka päätteeksi jätelavalta nostettaisiin ylös kirjava käsilaukku. Voiko nolouteen kuolla?

Lopulta näin miehen, joka lähestyi minua monta metriä pitkä metallikeppi kädessään. Kepin toisessa päässä oli koukku. Ahaa. Mies meinasikin ruveta onkimispuuhiin! Tämä olikin huomattavasti miellyttävämpi vaihtoehto.

Miehen ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun hän silmäili minua. Jos olisi pitänyt yrittää tulkita ilmettä jotenkin, se oliko saattanut kertoa jotakin sellaista kuin että "rouvalla ei taida olla ihan kaikki muumit laaksossa". Minä tokaisin nolona vain, että päivää ja anteeksi.

Mies oli selkeästi kalastellut ennenkin, sillä hän sai nätisti laukun molemmat sangat koukkuun. Niin laukku nousi lavalta ylös, hitaasti mutta varmasti, ja minä sain käsilaukkuni taas hyppysiini. Voi sitä ilon tunnetta!

Ensimmäiseksi piti tarkastaa, vieläkö kamerani toimi, sillä olin lingonnut yöpöydän lavalle melkoisella voimalla. Kamera toimi onneksi hyvin, ja kun lompakkokin oli tallella, olin selvinnyt tilanteesta ilman vaurioita. Sitten saatoinkin liueta paikalta vähin äänin, ja kylläpä olinkin iloinen, kun Sortti-asema hävisi näkyvistä.  Niin oli varmaan pari muutakin ihmistä. 😀

Nyt en kehtaa mennä Sortti-asemalle, ennen kuin pöly on laskeutunut, tai sitten pitää vaihtaa Sortti-asemaa ja ajaa esimerkiksi Kirkkonummelle. Myös meidän lähi-Teboil on pannassa yhden nolon sattumuksen takia, mutta se onkin jo toinen tarina.

Espoo tarjosi eilen iltakävelyllä taas luontoelämyksiä, tällä kertaa pupujen muodossa. Nämä kaverit tarttuivat kameraan.

See you never!