Ajolähtö

Edellinen blogikirjoitus oli tarkoitettu Kukkapillin viimeiseksi, mutta ei se nyt sitten näköjään ollutkaan viimeinen. Tuolloin tammikuun alussa tuntui, että minulla ei olisi enää mitään sanottavaa, kun elämäkin tulisi muuttumaan ihan toisenlaiseksi kuin se viime vuosina oli ollut. Nyt kun pahin muutosvastustus on haihtunut, olen pystynyt löytämään taas elämän hyvät puolet ja hyväksymään sen, että elämä on nyt sellaista kuin se on. Kiitos teille kaikille lukijoille, jotka olette myötäeläneet vaikeassa tilanteessa, jakaneet omia kokemuksianne ja kannustaneet eteenpäin. Olette kullanarvoisia. ❤

Mutta mennäänpä ajassa taaksepäin, jotta päästään nykytilanteeseen. Viimeksi taidettiin jäädä siihen, että olin päässyt Kolumbiaan. Kun tapasin ukkelin ensimmäisen kerran, hän oli vielä teho-osastolla, mutta kävi niin iloisesti, että jo puolen tunnin päästä ukkeli siirrettiin tavalliselle osastolle. Niinpä sitten siirryimme muutamaa kerrosta ylemmäs tavalliselle osastolle varsin mukavaan yhden hengen huoneeseen.

Myöhemmin huoneeseen tuotiin ylimääräiset petivaatteet, peitto ja tyyny, jos haluaisin yöpyä ukkelin luona. Minulle oli yllätys, että yöpymiseen suorastaan kannustettiin, kun olen ollut jotenkin siinä käsityksessä, että sairaalat suhtautuvat vähän nihkeästi ylimääräisiin yöpyjiin. Mutta olihan se kiva saada olla ukkelin luona yötä, vaikka nukkuminen jäikin sairaalassa vietettyinä öinä todella vähiin. Paras aika nukkumiseen olisi ollut kello 20-24, sillä puolenyön jälkeen alkoi trafiikki, joka jatkui aamuun asti. Melkeinpä tunnin välein käytiin antamassa jotakin lääkettä, mittaamassa verenpainetta, ottamassa verikokeita jne.

Sohvalle pedattu vieraspeti.

Muuten minulla ei olekaan minkäänlaista valittamista kolumbialaisesta sairaalahoidosta, sillä hoito oli – ainakin tässä yksityissairaalassa – kaikin puolin erinomaista. Hygieniakin oli viety ihan äärimmilleen, sillä hoitajat ja muut potilashuoneisiin menijät käyttivät aina hengityssuojainta. Jos jostain pitäisi antaa kielteistä palautetta, niin se olisi ruoka, jota ukkelille varsin pitkään annettiin. Määrät olivat naurettavan pienet, eikä proteiinia näkynyt missään. Tai näkyihän sitä, houkuttelevan gelatiiniannoksen muodossa.

Herkkuhetki tiedossa.

 
Vasta kun olin käynyt sanomassa asiasta kaksi kertaa, ravitsemusneuvoja tuli tapaamaan meitä, ja pääsin selostamaan, että ukkeli tarvitsisi ruokaa isommat määrät, ja jotain proteiiniakin pitäisi olla. Seuraavasta ateriasta alkaen ruoka rupesikin näyttämään jo ihan kunnolliselta, ja lautasella oli kalaakin.

Kuten kuvasta näkyy, jokainen lautanen ja kulho on peitetty kelmulla.

Yhtenä iltana ukkelin huoneen ovi käytävään oli auki, ja rupesin ihmettelemään hirveää huutoa, joka kuului jostakin. Luulin ensin, että jossakin oli juhlat, mutta ukkeli totesi jonkun varmaan kuolleen. Kun kävin jonkin ajan päästä ostamassa kahvia ja kävelin sen huoneen ohi, josta äänet tulivat, totesin ukkelin olleen oikeassa. Kovaäänistä huutoa ja valitusta jatkui useampi tunti, ja tuntui jotenkin todella absurdilta, että hoitajat näpyttelivät tietokoneitaan ja ihmiset juttelivat aulan sohvilla ihan normaalisti, ikään kuin tällainen huuto kuuluisi sairaalan normaaliin äänimaailmaan. Jäin miettimään suremista ja sitä, miten erilaista sekin voi olla eri puolilla maailmaa. Suomessa surraan hiljaa; Kolumbiassa kovaäänisesti.

Sairaalan sisäpihaa.

Me teimme ukkelin kanssa kävelyharjoituksia sairaalan käytävillä, sillä ukkeli ei pystynyt kävelemään vielä ilman tukea, kun häntä huimasi niin kovasti, ja hän näki kaiken kahtena. Päivä päivältä askel tuli kuitenkin varmemmaksi, ja näössäkin tapahtui pientä paranemista.

Tyypillinen aamiaiseni sairaalan kanttiinissa.

Opin vasta tuolla sairaalassa tilaamaan Kolumbiassa sellaista kahvia kuin halusin: mustaa kahvia, jossa on maitoa vain vähäsen. Kanttiinin myyjä selosti minulle, että tällainen kahvi oli nimeltään perico oscuro tai periquito oscuro. Näitä minä sitten tilasinkin sen jälkeen joka aamu, ja koska kupposellinen oli aika pieni, tilasin yleensä kerralla kaksi kupillista.

Kerkesin viettää sairaalassa vain kolme yötä, kun saimme iloisia uutisia: ukkeli pääsisi kotiin. Ajatuksenamme oli ollut ottaa ihan rauhassa ja matkustaa takaisin Suomeen ehkä joskus neljän viikon päästä, mutta vakuutusyhtiö rupesi painostamaan, että ukkelin pitäisi matkustaa takaisin Suomeen mahdollisimman pian. Tuntui hurjalta ajatella, että ihmisen, jolla oli ollut aivoverenvuoto vain reilut pari viikkoa sitten, pitäisi hypätä lentokoneeseen ja lentää vuorokauden mittainen matka Suomeen. Ukkeli sai lopulta sairaalasta kirjeen, että hänen olisi hyvä olla matkustamatta kymmeneen vuorokauteen, ja vakuutusyhtiönkin oli lopulta pakko hyväksyä tämä.

Vakuutusyhtiön kunniaksi oli sanottava, että yhtiö tarjosi ukkelin matkaseuraksi lääkäriä, joka lentäisi ukkelin kanssa Medellinistä Helsinkiin, ja otimmekin tarjouksen ilolla vastaan. Vakuutusyhtiö kuitenkin mokasi päivämäärien kanssa varsin pahasti: kun olimme jo muuttaneet minun lentoni samalle päivämäärälle kuin ukkelin lento olisi, ukkeli huomasi Lufthansan tililtään, että hänen lentonsa olisikin päivää aikaisemmin. Vakuutusyhtiö oli siis ilmoittanut meille vahingossa väärän päivämäärän. Ei muuta kuin soittelemaan taas Lufthansalle, jolloin selvisi, että ukkelin lento oli jo täynnä, enkä minä saanut enää lippua samalle lennolle. Ukkelin lentoakaan ei voinut enää muuttaa, koska sairaskuljetukset vaativat lentoyhtiöiltä erityisjärjestelyjä, ja niiden hoitamiseen menee oma aikansa. Ukkeli olisi ehdottomasti halunnut, että minä olen hänen kanssaan samalla lennolla muun muassa siksi, että hänen klaustrofobiansa oli pahentunut tapahtuneen seurauksena. Tuttu ihminen olisi paljon rauhoittavampaa matkaseuraa kuin joku vieras lääkäri.

Lopulta asiat järjestyivät niin, että me kaikki  – ukkeli, lääkäri, minä sekä ukkelin kollega, joka oli muutenkin matkustamassa sinä päivänä Suomeen –  lensimme ensimmäisen lennon Medellinistä Panamaan yhdessä, mutta Panamassa tiemme erkanivat. Ukkeli ja lääkäri jatkoivat Frankfurtin kautta Helsinkiin, ja minä ja kollega jatkoimme KLM:llä Amsterdamin kautta. Ukkeli arveli etukäteen, että ensimmäinen lento olisi pahin ja että jos hän selviäisi ensimmäisestä lennosta, loppumatkakin sujuisi. Ja niinhän siinä sitten onneksi kävikin. Lääkäri kertoi Panamassa puhuneensa koko ensimmäisen lennon ajan niin paljon, että ukkeli ei ollut ehtinyt ajatella mitään muuta. 😀

Lääkäri tuli Medelliniin kolme päivää ennen lentoa, ja kaksi päivää ennen lähtöä lääkäri kävi meillä tutustumassa ukkeliin ja tilanteeseen. Lääkäri oli saksalainen kaveri, joka on asunut viimeiset kymmenen vuotta Tanskassa. Miehellä on Tanskassa vastaanotto, jossa hän tekee töitä vain osa-aikaisesti, sillä hänen pääasiallinen työnsä on lennättää sairaita potilaita kotiin eri puolilta maailmaa. Lääkäri oli erittäin asiallisen ja mukavan tuntuinen kaveri, joten saatoimme olla luottavaisin mielin. Matkan päätyttyä lääkäri oli todennut ukkelille, että tämä oli ollut hänelle kuin lomamatka, sillä yleensä saatettavat potilaat ovat paljon huonommassa kunnossa kuin ukkeli oli. Ehtipä lääkäri tutustua yhtenä päivänä Medellinin nähtävyyksiinkin. Lääkäri oli pyytänyt meillä käydessään minulta vinkkejä, mitä Medellinissä kannattaisi nähdä, ja seuraavana päivänä hän oli tökännyt kirjoittamani listan taksikuskille, joka oli sitten ajeluttanut häntä koko päivän ympäri kaupunkia.

En tule koskaan enää näkemään tätä näkymää. Kummallista, mutta ei edes harmita.

Lääkäri oli päättänyt kävellä hotellistaan meille, kun matkaa ei ollut kartan mukaan kuin pari kilometriä, mutta sitä lääkäri ei ollut tajunnut, että koko matka olisi ylämäkeä. Lääkäri naureskelikin, että tämä kaupunki ei ole selkeästikään mikään sydänsairaiden paikka. Minulle kävi alkuaikoina Medellinissä samanlainen moka, ja opin hyvin pian katsomaan kävelyreiteistä pituuden lisäksi myös korkeuserot.

Kävelyharjoituksia kotipihalla.

Koska olimme jättämässä Kolumbian taaksemme lopullisesti, oli ryhdyttävä taas tyhjennys- ja pakkauspuuhiin. Koska suunnitelmat olivat olleet alun perin ihan toisenlaiset (meidän oli ollut tarkoitus viipyä Kolumbiassa huomattavasti pidempään), tavaraa – erityisesti ruokatavaraa – oli ihan jumalattomat määrät. Onneksi ukkelin kollegat tarjoutuivat ystävällisesti ottamaan vastaan lähes kaiken, niin ei tarvinnut heittää ruokaa pois. Tavaraa oli kuitenkin Suomeen viemisiksikin viiden ison ja kahden pienen matkalaukun edestä.

Medellinin lentoasemalla, jossa Panaman-kone jo odottaakin.

 
Koska matkustin elämäni ensimmäistä kertaa KLM:llä (bisnesluokassa), oli tietenkin vertailtava matkustuskokemusta Lufthansaan, jolla olen lentänyt ylivoimaisesti eniten. En ole tiennytkään, että Alankomaat on kuuluisa keramiikastaan, mutta tämä tuli selväksi jo turvallisuusvideota katsellessa (turvallisuusvideon voi katsoa esimerkiksi täältä).

KLM:n kaukosäädin oli niin käyttäjäystävällinen, että jopa minä osasin käyttää sitä heti ongelmitta!

Katsoin muuten lennoilla (sekä meno- että paluumatkalla) pitkästä aikaa pari elokuvaa. Menomatkalla katsoin Downton Abbeyn, joka oli ihan hirveä pettymys ja joka sai miettimään, kannattaako televisiosarjoista ylipäänsä tehdä elokuvia. Paluumatkalla katsoin eteläkorealaisen Parasiten, kun yksi ukkelin kollega oli suositellut sitä. Kylläpä olikin harvinaisen hyvä elokuva, vaikka en meinannut päästäkään ihan alusta kärryille. Elokuva oli myös aivan liian pitkä minun sieto- ja keskittymiskyvyilleni. Yli puolentoista tunnin mittaiset elokuvat pitäisi lailla kieltää.

Alkuruoka eli savulohta ja maissia.

Harvinaisen kauniit ruokailuvälineet.

Pääruoka eli naudan filettä, perunasosetta ja chimichurri-kastiketta.

Jälkkäri eli passionhedelmä-mango -bonbon ja kookos-pistaasitartaletti.

Aamiainen. Huomatkaa hollannikkaiden muotoiset suola- ja pippurisirottimet!

Sininen keramiikka -teema jatkui loppuun asti, sillä matkustajille jaettiin pienet keramiikkatalot muistoksi matkasta.

 
Luulin talon olevan vain koriste-esine, mutta lentoemäntä kertoi talon sisällä olevan jotain hollantilaista, ginin tyyppistä juomaa.

En huomannut KLM:n ja Lufthansan välillä kuin muutamia pieniä eroja. Päivällinen – ja ruoka yleensäkin – oli KLM:llä minusta tuhdimpaa, ja kaipasin Lufthansan kevyitä salaatteja ja muutenkin vähän raikkaampia annoksia. KLM:n aamiainen puolestaan miellytti minua paljon enemmän kuin Lufthansa aamiaiset, sillä KLM:n aamiainen oli sellainen, että saattaisin syödä muutenkin jotain tuollaista. Sitä en kyllä ymmärrä, miksi lennoilla täytyy aina tunkea joka aterialle helvetinmoiset köntsät juustoja! Lufthansalla on minusta parempi nukkua, sillä KLM:n istuinta ei saanut aivan vaakatasoon, vaan pääpuoli jäi hieman ylös. KLM:llä ei myöskään ollut Lufthansalta tuttua petauspatjaa, mutta se ei ollut mikään suuri puute, sillä en käytä sitä aina Lufthansallakaan.

Tässä on oltu Suomessa nyt sen verran, että olen saanut vihdoinkin kaikki matkalaukut tyhjennettyä, pyykit pestyä jne. Hesarikin tulee taas aamukahvin kylkeen. 😊 Ukkelin jatkohoitokin on saatu alulle, ja tällä hetkellä kaikki näyttää varsin lupaavalta. Väsymys ukkelia tosin vaivaa, ja näön kanssa on edelleen pieniä ongelmia, sillä vuoto sattui näköalueelle.

Vaikka elämä on nyt varsin erilaista kuin olin ajatellut tai toivonut sen olevan, terveys menee kuitenkin kaiken edelle. Nyt on opeteltava nauttimaan elämästä Suomessa ja siitä, että ei tarvitse olla koko ajan tulossa tai menossa. En ole ihan varma, kuinka tämä tulee itseltäni onnistumaan, kun olen tottunut vähän hektisempään menoon, mutta eiköhän tämä tästä.

Hyvää yötä – omasta sängystä! 😊