Yksi suurista murheenkryyneistä on ollut iskän tekemä klaffilipasto, joka on kulkenut mukanani lapsesta asti. Lipasto toimi joskus opiskelupöytänäni, mutta sillä ei ole ollut moneen vuoteen enää muuta virkaa kuin toimia kaikenlaisen roinan oivallisena säilytyspaikkana. Massiivinen lipasto on vienyt makuuhuoneessa paljon tilaa, eikä sitä ole voinut paljon siirrellä, koska se on täyspuuta ja siitä syystä todella painava.
Mielessäni on käynyt monta kertaa, että lipastosta pitäisi päästä eroon, mutta ongelmana on ollut se, että lipasto ei mahdu hissiin, joten se pitäisi kantaa alas. Kerroksia maan tasalle on mukavasti seitsemän, joten haastetta piisaa. Olen myös ajatellut, etten voi luopua lipastosta, koska se on iskän tekemä.
Joskus on kuitenkin pakko laittaa tunteet syrjään ja ottaa järjen ääni käyttöön. Miksi minun pitäisi säilöä sellaista, mitä en tarvitse, vaikka se olisi kuinka jonkun tekemä? Niinpä laitoin Toriin ilmoituksen, että hakija saisi lipaston ilmaiseksi, jos tulisi hakemaan sen seitsemännestä kerroksesta ja ottaisi kaverin mukaan kantamaan. Minulla itselläni ei ollut mitään aikomusta osallistua kantamiseen: jos joku haluaisi lipaston ilmaiseksi, saisi kyllä viedä sen ihan omin avuin pois.
Eipä mennyt monta minuuttia, kun ensimmäinen ehdokas ilmoittautui. Sovimme noutoajankohdan, ja ovelle ilmestyi virolainen pariskunta. Mies olikin varsin raamikas tyyppi, ja hänestä näki, että salilla on käyty tekemässä muutakin kuin roikkumassa ovenkahvassa. Nainen sen sijaan näytti varsin tuskastuneelta, kun hän yritti nostaa lipastoa toisesta päästä, sillä lipasto nousi lattiasta ehkä sentin. Seurasi vironkielistä keskustelua, josta minä en ymmärtänyt mitään, mutta sävy oli sellainen, että oli puututtava asiaan. Olin päättänyt, että lipasto lähtisi näiden ihmisten matkaan, joten tarjouduin kantoavuksi. Mies silmäili minua hieman huvittuneen näköisenä päästä varpaisiin, ja minä luonnollisesti närkästyin. Kysyin mieheltä, että mitäs sinä oikein katsot tuolla tavalla. Luuletko, etten jaksa kantaa vai?
Tuumasta toimeen. Mies nosti lipaston etupäästä ja me naiset takapäästä, ja sitten mentiin. Käytävässä piti kuitenkin pysähtyä sovittelemaan lipastoa hissiin, kun mies ei uskonut, että lipasto ei mahdu hissiin. Kun hän oli saanut todeta asian ihan omin silmin, lähdimme rahaamaan lipastoa alaspäin, porras kerrallaan, kerros kerrallaan. Koville se otti, mutta niin vain saimme lipaston raahattua alhaalla odottaneeseen pakettiautoon. Kiittelimme toisiamme hikisinä ja helpottuneina, ja nainen kaivoi vielä kassistaan suklaalevyn kiitokseksi. Sinne meni lipasto!
Toinen pitkään nurkissa tarpeettomana pyörinyt esine oli kosketinsoitin, jonka olin ostanut jokunen vuosi sitten. Olin soitellut sähköurkuja lapsena ja nuorena erittäin ahkerasti, ja ajatuksena oli, että innostuisin taas soittamisesta, jos vain saisin itselleni jonkinlaisen soittopelin.
No eihän siinä ihan niin käynyt. Pimputtelin soitinta pari kertaa ja lainasin kirjastosta jopa nuottejakin, mutta minulla ei ollutkaan kärsivällisyyttä opetella kappaleita. Kappaleet olisi pitänyt osata heti ensi yrittämällä alusta loppuun, sillä kuka nyt jaksaa veivata samaa edestakaisin tuntitolkulla!
Kun olin kaivanut soittimen esiin myyntikuvan ottamista varten, rupesin miettimään, josko pitäisinkin soittimen. Eihän sitä tiedä, vaikka innostuisinkin jonakin päivänä soittamaan! Torppasin kuitenkin moiset ajatukset alkuunsa: kun soittointoa ei ole löytynyt tähän mennessä, niin tuskin sitä tulisi löytymään jatkossakaan. Ilmoitus Toriin, ja niin vain soittimellekin löytyi ostaja (ja jonossa oli varalla yli kymmenen muuta ostajaehdokasta), joka vaihtoi soittimeni riihikuivaan viidenkympin seteliin ja vei soittopelin kuulemma toimistolleen. Toivottavasti soittimella on siellä toimistolla enemmän käyttöä kuin meidän sängyn alla!
Raivaus- ja tyhjennysprojekti jatkuu edelleen, mutta on sitä ehditty onneksi tekemään muutakin. Muutama viikko sitten ukkeli uskaltautui ensimmäisen kerran sen tapahtuneen jälkeen ravintolaan syömään, ja suuntasimme jälleen vanhaan tuttuun Merimakasiiniin. Mikään erityisen trendikäs paikkahan Merimakasiini ei ole, mutta ruoka on aina varmasti hyvää ja laadukasta, ainakin jos on kalan ystävä.
Ravintolalla oli meneillään bliniviikot, ja päätin kokeilla alkuruoaksi bliniä. Minulla oli nimittäin yleissivistyksessä blinin mentävä aukko, sillä en ollut muistaakseni koskaan aiemmin maistanut bliniä (paitsi ehkä kerran kokkikoulussa). En ole mikään mädin suuri ystävä (en pidä mätipallojen poksahtelusta suussa), joten valitsin lisukkeeksi siian mätiä, joka oli tarjoilijan mukaan "helpoiten lähestyttävää".
Minusta tuli kertaheitolla suuri blinifani, sillä ainakin tämä Merimakasiinin blini oli niin hyvää, että kuola valuu jo pelkästä ajatuksestakin. Voisin ehkä elää loppuelämäni blineillä. 😊
Pääruoaksi kokonaisena paistettua kalaa. |
Riemastuin, kun kassoilla ei ollut yhtään jonoa, mutta sitten tajusin syyn: ruoka pitikin tilata itse automaatista.
Jos olisin ollut yksin liikkeellä, olisin kääntynyt kannoillani, mutta koska ukkeli rupesi näpyttelemään ruutua kuin vanha tekijä, minäkin uskalsin lähestyä laitetta. Laitteen käyttö ei ollutkaan lopuksi kovin vaikeaa, mutta valinnan vaikeus sen kanssa kyllä tuli. Kun kaikki vaihtoehdot lävähtävät silmien eteen, ja annoksia voi vielä tuunata halujensa mukaan, jahkailuun saa kulumaan minuutin jos toisenkin.
Sitä olen vain tässä ihmettelyt, että miksi hampurilaiset ovat aina niin pieniä. Vaikka tilaisi listalta suurimmalta ja komeimmalta näyttävän hampurilaisen, saa eteensä aina jonkin säälittävän lätyn, jolla ei todellakaan lähde nälkä. Sitten on pakko syödä ranskalaisetkin (sekä omat että vähän toisenkin), vaikka en edes pidä niistä. Siksi söisinkin mieluummin kunnon ravintoloissa, kun niissä saa ainakin riittävästi ruokaa. Tosin kuka estäisi tilaamasta Mäkkärissäkään esimerkiksi kahta hampurilaista kerralla. 😆
Ukkeli on ollut myös kauppareissuilla ahkerasti mukana, mikä aiheutti ensi alkuun hieman hämmennystä. Olin tottunut vuosien myötä siihen, että käyn ruokaostoksilla yksin, ja hoidan ostokset mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Nyt kauppareissuista tulikin rauhallisempia, ja välillä pysähdyttiin ihmettelemään milloin mitäkin tuotetta. Alkuhämmennyksestä toettuani ja rennomman asenteen löydettyäni onkin ollut ihan kiva käydä kaupassa yhdessä. Ihan tulivat vanhat hyvät(?) ajat mieleen seurustelun alkuvuosilta, jolloin tapasimme käydä kerran viikossa Leppävaaran K-Supermarketissa ja tehdä viikon ruokaostokset kerralla.
Salmon wingsejä. Mahtaa olla herkkua. |
Pilkkimaja Motonetissä. Tämmöisen majan suojissa voisi vaikka pilkkiäkin! Ensin tarvittaisiin kuitenkin ehkä jäätä veden pinnalle... |
Kuka enää haluaa pelata Unoa, kun voi pelata Dosia? |
Maailman suloisin kuppi. Harmi vaan, kun tämä oli tarkoitettu lapsille, ja settiin kuului muutakin pakollista sälää. |
Sikurijuurijauhetta. Sikuri on intialaisista kahveista tuttu ainesosa, joten tätä oli pakko ostaa kokeeksi. Ihan siedettävä makuelämys (jäin henkiin). |
Espoossa Olarin Prismassa on ollut käytössä jo jonkin aikaa systeemi, että ostokset voi skannata mukana kannettavalla skannerilla.
Ensin höylätään S-etukorttia, ja kun tunnistautuminen on onnistunut, telineestä poimitaan mukaan tuommoinen skanneri. Jokainen tuote luetaan skannerilla jo keräilyvaiheessa, joten tuotteita ei tarvitse enää lukea kassalla. Kauppareissun päätteeksi skannataan palautuspisteessä oleva viivakoodi ja otetaan mukaan tulostunut kuitti, joka sitten maksetaan pikakassalla.
Minusta tämä kaikki on kuulostanut niin monimutkaiselta, etten ole koskaan uskaltanut kokeilla skanneria, vaikka mieli olisi tehnytkin. Kaikki tämmöiset uudet tekniset jutut ovat minusta kauhean pelottavia, sillä onnistun aina sössimään jotenkin, ja pelkään aiheuttavani jonkin katastrofin tai vähintään nolon tilanteen. Nyt kun ukkeli oli mukana henkisenä tukena, uskalsin vihdoin kokeilla tätäkin.
En aluksi oikein tiennyt, kuinka skanneria käytetään, joten henkinen tuki oli tarpeen heti ensimetreillä. Painoin skannausnappulaa liian voimallisesti, ja olin ostamassa muka neljää tyynyliinaa, vaikka tyynyliinoja oli vain kaksi.
Satu Maarit täällä shoppailee. |
Onneksi ylimääräiset tuotteet oli kuitenkin helppo poistaa. Lopulta poistin kaikki tyynyliinat, kun totesin, että minun ei tarvitse ostaa uusia tyynyliinoja ihan vain sen takia, että niissä on karhujen kuvia.
Hyvinhän tämä käy! Ja kappas: taas on kärryssä eineskeittoja. Kuka näitä meillä oikein syö? |
Skannaus hidasti minusta jonkin verran ostosten tekoa (ainakin tällaisella ensikertalaisella), mutta oli kyllä näppärää, kun ostosten loppusumman näki koko ajan skannerista. Saattaa hillitä ostohaluja hieman, kun näkee, kuinka summa kasvaa koko ajan.
Skannereiden palautuspiste kassojen luona. |
Skanneriostamisesta seuraisikin käytännön ongelma: kuinka pakata tavarat. Minä kun tykkään pakata ostokset kassiin sillä tavalla, että painavat tavarat tulevat alle ja kevyemmät/rikkoutuvat tulevat päällimmäisiksi. Ostoskierrokseni ei kuitenkaan yleensä ala sieltä, missä painavimmat ostokset (esimerkiksi maidot) sijaitsevat, vaan nappaan ne (kylmätuotteita kun usein ovat) mukaan vasta ostoskierroksen lopuksi. Vaatisi siis aikamoista säätämistä, jotta pystyisin pakkaamaan ostokset jo kaupassa haluamallani tavalla, enkä taida haluta paneutua kauppareissuuni niin syvällisesti. Kyllä sitä saa vaikeutettua elämäänsä muillakin tavoin kuin maitopurkkien kanssa tetristä pelatessa.
Täällä tuulee niin, että ikkunat helisevät, ja oli pakko nostaa polkupyöräkin parvekkeelta sisään. Ukkelia tämänhetkiset säät masentavat erittäin pahasti, ja siksi toivonkin vähän valoisampia päiviä.
😘