Lentävä kukko

Palasin Suomeen aiemmin kuin oli tarkoitus, koska minua tarvitaan nyt täällä kotimaan kamaralla. Ukkelikin jatkoi Medellínistä matkaansa Boliviaan, joten tiemme olisivat erkaantuneet taas joka tapauksessa.

Matka Medellínistä Helsinkiin ei sujunut ihan kommelluksitta. Kaikki sujui hyvin Bogotaan asti, ja sain vaihdettua Bogotan-lennonkin tuntia aikaisempaan. Tosin ihmettelin, kun lähtöselvitysvirkailija ei voinut antaa minulle Medellínissä tarkastuskortteja Bogotasta eteenpäin, vaan minun piti käydä hakemassa loppumatkan tarkastuskortit Lufthansan tiskiltä Bogotassa. Se oli kuulemma ihan normaali käytäntö.

Medellínin lähtöselvitystiskillä havahduin yhtäkkiä yllättävään ääneen: kukko kiekui. Kun katselin ympärilleni, huomasin, että yhden lähtöselvitystiskin edessä oli punainen laatikko, ja ääni tuli sieltä. Joku oli ilmeisesti lähdössä matkalle kukkonsa kanssa. Kukko kiekui tasaisin väliajoin, ja vieressäni seisoneen pariskunnan koira meinasi ratketa innosta, kun se olisi halunnut päästä niin kovasti tutkimaan omituisen äänen aiheuttajaa.

Joulukuusi Medellínin-talon aulassa.

Bogotan lentokentällä suuntasin siis ensimmäiseksi Lufthansan tiskille hakemaan tarkastuskortteja  Bogota–Frankfurt- ja Frankfurt–Helsinki -lennoille. Lähtöselvitysvirkailija tutki hetken tietokonettaan ja pyysi sitten toisenkin virkailijan paikalle. Sitten virkailija totesi minulle, että minulla ei ollut lippua Bogotasta Suomeen. Minulla oli ollut lippu vain Medellínistä Bogotaan mutta ei siitä eteenpäin. 

Miten niin minulla ei muka ollut lippua? Virkailijan täytyi olla väärässä. Totta kai minulla oli lippu! Kirjauduin Lufthansan tililleni ja näytin hänelle todisteen siitä, että minulla todellakin oli lippu sille päivälle.

Pitkällisen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että muutosmaksu, jonka olin maksanut lennon aikaistamisesta, ei ollutkaan mennyt jostain syystä perille. Minulla ei siis tosiaankaan ollut lippua sille päivälle. Volyymit saattoivat hieman kohota, kun tajusin, etten pääsisikään jatkamaan matkaani. Onneksi asia järjestyi, ja sain lunastettua itselleni liput jatkolennoille maksamalla puuttuvan muutosmaksun siinä tiskillä.

Matkalla sattui kaikenlaista muutakin, ja tuntui, että tämä ei ollut ihan paras päivä matkustamiseen. Maastapoistumistiskille jonottamiseen meni 45 minuuttia, ja kun vuoroni vihdoin tuli, virkailija rupesi kyselemään minulta kaikenlaista. Lopulta virkailija otti passini ja käski minua seuraamaan häntä. Kävelimme tiskille, jossa luki Supervisor, ja kyseisen tiskin takana istunut nainen rupesi vuorostaan tutkimaan passiani. En tiedä, mikä passissani vaati lisätutkintaa, eikä ongelman laatu selvinnyt kyselemälläkään. Onneksi sain passin pian takaisin ja pääsin jatkamaan matkaani.

Loungessa vaihdoin Telian SIM-kortin takaisin kolumbialaiseen SIM-korttiin, ja SIM-luukun avaamiseen tarkoitettu tikku lipsahti kädestäni ja putosi jonnekin pöydän alle. (Nettisaldoni oli loppunut juuri sopivasti Lufthansan tiskillä, kun minun olisi pitänyt kirjautua Lufthansan tilille ja näyttää, että minulla oli lippu, joten jouduin käyttämään Telian SIM-korttia.) Konttailin pöydän alla, ja viereisessä pöydässä istunut nainen huusi, että mitä kadotit. Nainen neuvoi käyttämään kännykän taskulamppua ja sanoi tulevansa auttamaan etsinnöissä, kunhan saisi puhelunsa lopetettua.

Bogota–Frankfurt -lennon jälkeen naismatkustajille jaettiin ruusut. Enpä ole tällaistakaan ennen nähnyt.

Kävi ilmi, että nainen oli venezuelalainen mutta asui nykyään Yhdysvalloissa. Koska mikään lentoyhtiö ei enää lentänyt Yhdysvalloista suoraan Venezuelaan, nainen joutui kiertämään aina Venezuelaan mennessään jonkin toisen maan kautta, ja tällä kertaa tuo maa oli Kolumbia. Nainen oli joutunut odottelemaan lentokentällä kuusi tuntia ja oli siitä syystä hieman tuohtunut. Minusta kuusi tuntia ei ollut kovin pitkä aika, mutta kyllähän se varmaan ottaa pattiin lennellä ympäri Etelä-Amerikkaa, kun aiemmin pääsi suoralla lennolla.

Pitkällä Bogota–Frankfurt -lennolla viereeni sattui mies, jonka kanssa juttua riittikin moneksi tunniksi. Mies oli nimittäin sukeltaja, joka tykkäsi sukeltaa erityisesti laivojen hylyille, ja sehän oli minusta äärettömän kiehtovaa. Tenttasin miestä hänen harrastuksestaan niin, että mies oli varmasti riemuissaan, kun pääsi minusta lopulta eroon. 😆

Turkkilaisen SunExpressin kone Frankfurtissa.

Ostin Frankfurtin lentokentältä pitkästä aikaa pari kirjaa (mikä mielenhäiriö lienee iskenyt). Jotenkin tuntui sellaiselta, että voisin yrittää lukea taas pitkästä aikaa jotain.

Ostin tuon Murakamin kirjan siitä huolimatta, että se on novellikokoelma. En oikein pidä novelleista, vaikka onhan niissä se hyvä puoli, että jos tarina on paska, sitä ei tarvitse sietää koko kirjan mitalta. Mutta jos tarina on hyvä – kuten useimmiten kumminkin on – sen pikainen loppu harmittaa, ja jään miettimään päähenkilöiden kohtaloa. Novellit ovat minusta vähän sellaisia pintaraapaisuja, helppoa kirjallisuutta niin lukijalle kuin kirjoittajallekin. Voin toki olla väärässäkin. Kehtaisin jopa väittää, että minäkin saisin kyhätyksi kasaan jonkinlaisen novellin. Romaanin kirjoittajaksi minusta ei taas koskaan olisi, koska kärsivällisyyteni ei riittäisi saman asian vatvomiseen siinä määrin kuin romaania kirjoittaessa vaaditaan. Tietokirjallisuuden kirjoittaminen kiinnostaisi sen sijaan kovastikin – ensin pitäisi vain olla sitä tietoa jostakin aiheesta. 😆

Unirytmini on edelleen täysin sekaisin, sillä jostain syystä itään päin matkustaminen on minulle nykyään melkoista kärsimystä. Tuntuu ihan hirveän vaikealta päästä uuteen rytmiin, vaikka aikaeroa Suomen ja Kolumbian välillä ei ole kuin seitsemän tuntia. Ei kuitenkaan auttanut itku markkinoilla, sillä ensimmäinen tehtäväni oli lähteä viemään autoa huoltoon yhden tunnin yöunien jälkeen. Olin käyttänyt auton määräaikaishuollossa juuri ennen Kolumbiaan lähtöäni, ja huollossa oli tullut ilmi pitkä lista vikoja, jotka pitäisi korjata mahdollisimman pian. En ymmärtänyt listalta muuta kuin pakoputken äänenvaimentimen (tms.) ja jakohihnan, "joka on vaihdettu viimeksi vuonna 2012 ja jonka hajoaminen aiheuttaisi massiivisen moottorivaurion". Kiitos, mutta ei kiitos, eli suorinta tietä huoltoon.

Sen jälkeen pääsin kuitenkin ajalemaan tänne Itä-Suomeen.

Tämmöisiä ajatuksen riekaleita tässä yön pimeinä tunteina.

Lampun henki asuu pullossa

Medellín on kuuluisa jouluvaloistaan, jotka tunnetaan täällä nimellä Alumbrados, eli yksinkertaisesti vain "valot". Jouluvalojen sanotaankin olevan yksi kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä. En nähnyt valoja viime vuonna, sillä ajattelin, että on niitä jouluvaloja nähty ennenkin, enkä jaksanut raahautua paikalle. Vähänpä tiesin!

Tänä vuonna tuo virhe piti kuitenkin korjata. Olin lukenut, että suurin jouluvaloalue olisi Parque Nortessa Medellínin keskustasta pohjoiseen ja että valot sytytettäisiin perjantaina 29.11. kello 18.00. Päätin siis pyhittää perjantai-iltani jouluvalojen sytyttämistapahtumalle. Olin käynyt Parque Norten liepeillä aiemminkin (päivänvalossa tosin), sillä kasvitieteellinen puutarha sijaitsee melkein Parque Norten vieressä, ja tiesin alueen varsin turvalliseksi, joten uskalsin lähteä sinne illalla yksinäni.

Parque Norten viereen pääsee metrolla, mutta ensin pitää päästä jotenkin metrolle. Täältä kukkuloiltakin pääsee metroasemalle onneksi näppärästi metron liityntäbusseilla, joita kulkee varsin tiuhaan. Päätin lähteä matkaan hyvissä ajoin, puoli viideltä, sillä tiesin metron olevan erittäin ruuhkainen tuohon aikaan päivästä.

Kyyti tulee!

Odottelen normaalisti bussia tuossa talomme alapuolella olevalla epävirallisella bussipysäkillä, jota moni muukin tykkää käyttää. Bussit pysähtyvät täällä ihan missä tahansa, mitä minun oli aluksi vaikea uskoa. Eihän sitä nyt voi mitenkään pysäyttää bussia missä tahansa, vaan on käveltävä oikealle pysäkille! Virallisia bussipysäkkejäkin on siis olemassa (niissä on katokset ja kaikki), mutta ihmiset käyttävät niitä vain silloin, jos ne sattuvat olemaan sopivassa paikassa tai jos sataa vettä. Nyt on minunkin mukavuudenhaluni kai voittanut, kun uskallan hypätä kyytiin ja kyydistä pois muuallakin kuin virallisella pysäkillä.

Bussimatkaa ei ollut kestänyt kuin muutama minuutti, kun liikenne puuroutui täysin. En tiedä, johtuivatko massiiviset ruuhkat Black Fridaysta, vai seisooko Medellínin liikenne aina yhtä pahasti tuohon aikaan illasta, mutta meikäläisen v-käyrä alkoi pikkuhiljaa nousta. Kun olin istunut bussissa 25 minuuttia, ja matkasta oli kuljettu vasta kolmasosa, päätin tehdä samoin kuin yksi mies muutama minuutti aiemmin: hyppäsin ulos ja rupesin jalkamieheksi. Kahdessakymmenessä minuutissa olin asemalla. Metroon ei kumminkaan noin vain käveltykään, sillä asemallekin oli jonoa.

Olen joskus erehtynyt Medellínin metroon ruuhka-aikana, ja se oli semmoinen kokemus, että olen yrittänyt vältellä sen jälkeen kaikin keinoin ruuhka-aikoina metrolla liikkumista. Olin käynyt silloin kaupassa, ja minulla oli kangaskassissa muun muassa muropaketti ja sekä paahtoleipää. Järkytyin, kun metro tuli asemalle, ja tajusin, että jos halusin kyytiin, minun oli pakko tunkea itseni väkivalloin ihmismassan keskelle. Kun minun piti jäädä muutaman aseman päässä pois metrosta, ja vieressäni seisonut nainen tajusi tämän, hän katsoi minua myötätuntoisesti ikään kuin sanoen: onnea yritykseen. Jotekin kummassa sain tungettua itseni ihmisten läpi ovelle ja ovesta ulos. Sitten olikin aika tarkistaa vahingot: muropaketti oli hajonnut ja paahtoleipäpaketti oli litistynyt tortillaksi, mutta muuten kaikki näytti olevan hyvin.

Eilinen ei tehnyt poikkeusta, vaan metrot olivat yhtä täynnä kuin ennenkin.

Sisään vaan! Kyllä tänne mahtuu aina yksi, joka käyttää Rexonaa.

Nyt jäin suosiolla ensimmäisen metron kyydistä odottelemaan seuraavaa metroa, joka tulikin heti perässä, ja kuin ihmeen kaupalla se oli puolityhjä. Kaikki ihmiset olivat kai ängenneet sen ensimmäisen metron kyytiin. Jäin miettimään, onkohan muualla maailmassa näin ruuhkaisia metroja. 

Kun vihdoin olin perillä Parque Norten metroasemalla, kello oli tasan kuusi. Totesin, että minulta taisi jäädä valojen sytyttäminen näkemättä, mutta ei se mitään: sytytettyjä valojakin olisi ihan kiva katsella.

Kun pääsin metroasemalta ulos, tajusin heti, että olin hätäillyt ihan turhaan. Valot olivat vielä ihan pimeät, ja tienvarsikojujakin vasta pystytettiin.

Kolme tietäjää, joiden korkeus on yhdeksän metriä (tässä siis vielä ilman valoja).

Kameramiehet valmiina hommiin.

Medellínin jouluvalot olivat työllistäneet kokonaisen vuoden ajan 220 ihmistä, jotka olivat luoneet kaupunkiin yhteensä 32 000 erilaista valohahmoa. LED-valoja oli kulunut 27 miljoonaa kappaletta ja valonauhaa lähes 810 kilometriä. Kyse ei siis ollut mistään pienimuotoisesta näpertelystä. 

Kun portilla olevalla lavalla ei tapahtunut mitään, menin alueen portista sisään, ja löysin sisältä lisää valohahmoja sekä kaikenlaisia esiintyjiä.

Poliiseja oli paikalla varsin paljon, joten olo oli erittäin turvallinen.

Läheltä tarkastellen näkee hyvin, kuinka valoteokset on tehty.

Pyöriskelin alueella aikani, mutta koska valot eivät edelleenkään syttyneet, palasin takaisin portille katsastamaan, josko siellä olisi jotain ohjelman tapaista. Olihan siellä.



Kun lavaesitys loppui, eikä lisää näyttänyt olevan tulossa, palasin takaisin portista sisälle. Ihmisiä oli jo huomattavasti enemmän, ja pientä väentungostakin pukkasi.



Tämä herra pyöri melkoisen taidokkaasti.



Näyttää varsin helpolta, mutta ei taatusti ole!

Kello läheni seitsemää, ja valot olivat edelleen pimeinä. Ärsytti, mutta v-käyrä ei lähtenyt nousuun, sillä olin huomannut, että alueelta sai kaljaakin. Voisin aina ruveta kaljoittelemaan, jos tässä ei tapahtuisi mitään muutakaan. Kävinkin asioimassa yhdessä kojussa, sillä mitäpä sitä ihminen muutakaan osaa joutohetkinä tehdä kuin juoda kaljaa.

Se kyllä ihmetytti, että oluen kanssa sai kävellä minne tahansa, eikä kukaan tullut urputtamaan. Kun on koko ikänsä elänyt anniskelualueiden tiukassa suojeluksessa, tämmöinen vapaus tuntuu ihan järisyttävältä.

Suuntasin istuskelemaan alueelle, jossa oli muitakin istuskelijoita (ja kaljoittelijoita).

Ja voilà! Kahden oluen jälkeen valot vihdoinkin syttyivät.

Nyt kun valot paloivat, eikä tarvinnut enää käyskennellä pimeässä, tajusin, että valoteoksia oli ihan kaikkialla: alueen keskellä olevassa järvessä, järven rannoilla, järven kiertävän kävelypolun molemmin puolin sekä tietysti siellä pääportin tuntumassa.

Erityisesti järvessä olevat valoteokset ihastuttivat, sillä en ollut nähnyt koskaan mitään vastaavaa.

Toki muutkin teokset olivat upeita, ja erityisesti eläinhahmot miellyttivät.

Maatilan pihapiiriä:

Tässä vielä pieni videonpätkä järven takaosan valopolusta: 

Taas on herkkuja tarjolla.

Pääportilla olevat hahmotkin näyttivät nyt valaistuina aivan toisenlaisilta kuin tullessani.

Sitten rupesikin olemaan jo kiire kotiin, sillä minun piti tarkistaa kotona yksi juttu, ennen kuin ukkeli lähtisi Espoosta Helsinki-Vantaalle, ja kello oli jo kahdeksan (Suomessa siis kolme aamuyöstä). Olut alkoi kuitenkin pyrkiä ulospäin, ja oli pakko käydä ennen metromatkaa yhdessä tienvarteen tuoduista bajamajoista. On pakko myöntää, etten olisi välttämättä halunnut tutustua kolumbialaiseen bajamajaan, jos olisin voinut valita, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Vessa oli kuitenkin yllättävän siisti (naisille ja miehille oli eri kopit) – ja paperiakin oli! Onneksi on tullut kyykkäiltyä salilla sen verran, että ei tarvitse istua pöntölle, vaan suoriudun hommasta kyykkyasennossakin (joo tiedän: liikaa tietoa). Salilla rehkiminen kannattaa aina.  😆

Portaat ylös, ja sitten olenkin jo metrolla.

Metroasemalla oli pakko ottaa taas kuvia, kun jossakin hospitaalissa oli ilmeisesti päättynyt juuri työvuoro.

Paluumatka sujuikin joutuisasti, eikä bussimatka metroasemalta kotiin kestänyt sekään kuin reilut kymmenen minuuttia, vaikka bussi joutui kiipeämään koko matkan ylämäkeen.

Kotiovi näkyy jo (vasemmalla).

Ukkelikin on päässyt Kolumbian maaperälle, mutta hän on tällä hetkellä jumissa Bogotassa, kun lento Frankfurtista oli myöhässä, ja ukkeli jäi Medellínin-koneesta. Muisti ilmeisesti kuitenkin ottaa mukaansa toisen passin, kun kerran pääsi maahan!

Raketit rupesivat juuri paukkumaan täällä hullun lailla, enkä minä tiedä edes, mikä juhlapäivä tänään on. Onko vähän noloa?

Loppuun vielä yksi kuva, josta ei voisi joulutunnelma olla kauempana. Medellínin oma poika J. Balwin konsertoi tänään Medellínissä, ja ihmiset jonottivat iltapäivällä stadionille.

Ja ratsupoliisit piileskelivät pusikossa.