Moniongelmainen museovieras

Olen aina ihaillut sellaisia ihmisiä, jotka tykkäävät käydä taidemuseoissa ja -näyttelyissä ja jopa viihtyvät niissä. Haluaisin itsekin tuntea oloni taiteen äärellä luontevaksi, mutta se ei tunnu vain onnistuvan. Yleensä poistun taidemuseosta (ja kaikista muistakin museoista) turhautuneena, pettyneenä ja pahantuulisena, mikä ei liene museokäynnin tarkoitus. Vika ei tietenkään ole taiteessa vaan minussa itsessäni, mutta vaikka kuinka olen yrittänyt pohtia asiaa, en ole vielä saanut selville, mikä perimmäinen ongelmani oikein on. Periksi en ole kuitenkaan antanut, vaan aina välillä intoudun yrittämään, josko tällä kertaa lykästäisi ja viihtyisin museossa. 

Viimeisin museokäyntini suuntautui Medellínin tunnetuimpaan taidemuseoon Museo de Antioquiaan, kun halusin nähdä kaksi Fernando Boteron maalaamaa Pablo Escobar -teosta. Sisäänpääsymaksu oli sen verran suolainen (18 000 pesoa eli 5 euroa), että ajattelin, että nyt pitää saada vastinetta rahalle ja kiertää koko museo.

Museon aulassa tulijaa tervehtii Pedro Nel Gómezin muraali Työ ja äitiys, 1936 (El trabajo y la maternidad).

Päätin aloittaa museon ylimmästä kerroksesta ja valua sieltä alaspäin. Jo heti ensimmäisessä näyttelyhuoneessa jouduin kohtaamaan asian, joka ärsyttää minua museoissa kaikkein eniten: yli-innokkaat museovalvojat. En pidä siitä, että joku seuraa jokaista askeltani ja tarkkailee tekemisiäni koko ajan. Ymmärrän toki, että museovalvojat tekevät vain työtään - valvovat teoksia ja vastaavat asiakkaiden mahdollisiin kysymyksiin - mutta minulle tulee kyttäämisestä sellainen tunne, että minua epäillään jostakin, ja se jos mikä saa minut raivoihini. Ihan kuin minua pidettäisiin varkaana tai jotain. En tiedä, miksi minusta tuntuu niin vahvasti tältä, koska en muista, että minua olisi koskaan epäilty varkaaksi (paitsi kerran joskus teininä muistaakseni Kouvolan Citymarketissa). En pysty keskittymään taiteeseen lainkaan, kun kyttääminen sapettaa niin paljon. Museo de Antioquiassa museovalvojia oli vielä kaiken lisäksi todella paljon, ja koska museovieraita oli puolestaan vähän, en voinut ajatella hukkuvani massaankaan.

(Kaikki seuraavat maalaukset ovat Fernando Boteron, kunnes toisin mainitaan.)

Yö, 1997 (La noche).

Pedro, 1974.

Käsi, 1998 (Mano).

Päätin kuitenkin, etten antaisi museovalvojien pilata tämänkertaista museokokemustani ja kaivoin laukustani kuulokkeet ja laitoin kännykästä musiikkia soimaan. Ehkä musiikin kuuntelu auttaisi sulkemaan ulkopuolisen maailman paremmin pois.

Siirryin seuraavaan näyttelyhuoneeseen, mutten ehtinyt kuin ensimmäisen taulun luokse, kun museovalvoja tuli sanomaan minulle jotakin, ja minun oli pakko riisua kuulokkeet pois. Sain kuulla, että olin ylittänyt lattiaan piirretyn harmaan viivan, jonka toiselle puolelle ei kuulemma saanut mennä. Minua suututti niin paljon, että oli pakko kävellä ulos koko näyttelyhuoneesta.

Keittiön pöytä, 1970 (Mesa de cocina).

Juova nainen, 1996 (Mujer bebiendo).

Harkitsin hetken lähteväni pois koko museosta, mutta sisu ei antanut periksi, kun enhän minä ollut nähnyt vielä niitä Boteron Escobar-teoksiakaan. Tajusin käyttäytyväni ihan naurettavasti, mutta en kerta kaikkiaan voinut reaktiolleni mitään. Sama juttu toistuu jokaisessa museossa, jos minulle tulee museossa tunne, että en saa katsella rauhassa - eli siis lähes aina. Toki poikkeuksiakin löytyy, kuten esimerkiksi kolumbialaisen kirjailijan Fernando Gonzálesin kotimuseo Otraparte. Siellä kukaan ei hengittänyt niskaani, ja siksi viihdyinkin siellä aivan erinomaisen hyvin.

Harmittaa, kun en ymmärrä, miksi reagoin museovalvojien "kyttäämiseen" noin voimakkaasti. Kun en tiedä perimmäistä syytä, en osaa muuttaa käyttäytymistänikään mitenkään. Olen yrittänyt pohtia, mahtaisiko museovalvojakammoni olla opittu käyttäytymismalli ja automaattinen reaktio johonkin elämässäni aiemmin sattuneeseen, vai onko se peräti persoonallisuuskysymys. Minullahan on pahemmanlaatuinen auktoriteettiongelma, ja minun on erittäin vaikea hyväksyä ja noudattaa muiden luomia sääntöjä ja käskyjä, varsinkin jos ne tuntuvat minusta jollain lailla perusteettomilta.

Autopommi, 1999 (Carrobomba).

Amanda Ramirezin talo, 1988 (La casa de Amanda Ramirez).

Rosita, 1973.

Päätin yrittää kaikesta huolimatta katsoa ainakin Boteron teokset, sillä olisihan se harmi, jos tunnetuimman kolumbialaisen taiteilijan teokset jäisivät minulta näkemättä ihan vain oman kriiseilyni takia. 

En tiedä taiteesta paljonkaan, ja Boterokin oli minulle lähes tuntematon ennen Kolumbiaan tuloani. Olinkohan koskaan edes kuullut Boterosta? Ensimmäinen kosketukseni Boteroon taisi olla Medellínin pääaukiolla Plaza Boterolla, jota komistaa 23 Boteron muhkeaa patsasta. En suuremmin ihastunut Boteron lapsekkaaseen tyyliin, mutta halusin kuitenkin tutustua Boteron teoksiin lähemmin, ennen kuin muodostaisin lopullisen mielipiteeni. En pidä muutenkaan naivistisesta taiteesta, vaan naivismi suorastaan ärsyttää minua. Tässäkin olisi oivallinen itsetutkiskelun paikka.

Kolumbialainen perhe, 1973 (La familia colombiana).

Keittiö, 1997 (La cocina).

Cecilian muotokuva, 1968 (Retrato de Cecilia).

Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten vierailu Medellínissä, n. 1990 (Visita de Luis XVI y María Antonieta a Medellín).

Olen miettinyt sitäkin, pitääkö taidetta aina arvottaa. Minulla on ärsyttävä tapa muodostaa taideteoksesta välittömästi oma mielipiteeni ja joko pitää teoksesta tai sitten olla pitämättä. Jos en pidä teoksesta, mahdollisuus tutustua taideteokseen on tavallaan jo menetetty, sillä olen siirtynyt mielessäni jo seuraavaan tarkastelun kohteeseen. Uskon, että saisin taiteesta paljon enemmän irti, jos pystyisin unohtamaan omat mielipiteeni ja keskittyisin sen sijaan todella katsomaan teosta: mitä teoksessa näkyy, ja millaisia ajatuksia ja tunteita se minussa herättää? Toki sen oman mielipiteenkin voisi muodostaa, mutta vasta sitten, kun olisin todella nähnyt teoksen ja antanut sille edes mahdollisuuden.   

Mariela Ochoa Uribe: Musta tyttö, 1949 (La niña negra).

Eladio Vélez: Silittäjä, 1938 (Aplanchadora).

Francisco Antonio Cano Cardona: Horisontit, 1913 (Horizontes).

Ricardo Gómez Campuzano: Mulatti, 1943 (La Mulata).

Minua hiertää taidemuseoissa myös se, että ne ovat jotenkin liian osoittelevia paikkoja. Taidemuseot tuntuvat sanovan, että täällä näitä taideteoksia on, ja niitä sinun pitää nyt tuijotteleman. Museot eivät jätä tilaa omille löydöille, kun kaikki on laitettu valmiiksi esille: ihmiset pakotetaan katsomaan samoja asioita. Haluaisin kokea löytämisen riemua ja löytää omat juttuni, sillä kärsin siitä, jos minun pitää toimia samalla tavalla kuin muut. Ymmärrän toki, että esimerkiksi boteroon harvemmin törmää jossakin kadunkulmassa, joten jos haluaa Boteroa nähdä, on vähän pakko mennä taidemuseoon.

Museo de Antioquiassa oli paljon muutakin kuin perinteistä maalaustaidetta, kuten veistoksia ja modernimpaa taidetta, mutta minun keskittymiskykyni ei enää riittänyt niihin. Muutamasta kiinnostavasta teoksesta tuli kuitenkin otettua kuva.

Rafael Canogar: Pako, 1972 (La escapada).

 
Näiden kahden teoksen tekijät ja nimet jäivät hämärän peittoon:

Huomatkaa lattiassa oleva harmaa viiva. Ken sen yli käy, saa kaiken toivon heittää.

Museon kahvila oli viehättävä paikka, ja siellä sai sentään olla rauhassa! 

Porkkanakakku on lemppariani, joten sitä oli siis otettava.

Botero täyttää reilun viikon päästä (tarkalleen sanottuna 19. päivä) 87 vuotta, eikä hänellä tunnu olevan aikomustakaan lopettaa maalaamista. Botero jatkaa yhä maalaamista sekä Pietrasantassa Italiassa, Monacossa että kotonaan maatilalla Medellínin liepeillä Rionegrossa.

Viisi euroa museovierailusta ei ole ehkä paha hinta jonkin toisen maan hintoihin verrattuna, mutta täällä se tuntuu aika paljolta, varsinkin kun viereiseen Rafael Uribe Uriben Kulttuuripalatsiin pääsee ilmaiseksi. Tosin Kulttuuripalatsissa ei olekaan Boteron teoksia, ja valikoima on muutenkin hyvin suppea verrattuna Museo de Antioquiaan.

Rakennus on kuitenkin viehättävä, ja voimakasväriset Yolanda Pérezin maalaukset miellyttivät silmääni. Kulttuuripalatsikäynti jäikin mieleeni paljon miellyttävämpänä kokemuksena kuin Museo de Antioquia.

Yolanda Pérez: Renata.

Yolanda Pérez: Clotilde.

Tykkäsitkö jostakin teoksesta erityisesti? Oletko muuten taiteen ystävä tai ahkera museokävijä?