Pitaijan metsästystä Panamassa

Kirjoittaminen on ollut taas pienellä katkolla, mikä johtuu siitä, että pukkasi pientä road tripin tynkää Panamassa. Ukkeli ehdotti matkaa joko Peruun tai Panamaan, ja Peru olisi ollut ehkä järkevämpi valinta siitä syystä, että emme ole koskaan käyneet Perussa. Minä olen kuitenkin jostain syystä kovin ihastunut Panamaan, joten halusin mieluummin sinne, eikä ukkeliakaan tarvinnut ylipuhua.

Kohta myö lennetään!

 
Ukkeli lensi Panamaan Boliviasta ja minä Kolumbiasta, ja teimme treffit Tocumenin lentokentälle Panaman kaupunkiin. Tulipahan todistettua taas sekin, ettei meikäläisen pitäisi koskaan touhuta monta asiaa kerralla, tai muuten voi käydä köpelösti.

Olin tullut Medellínin lentokentälle Uberilla, ja lähtöselvitystiskillä ollessani kännykkääni tuli Uber-viestejä, että arvostele matkasi ja maksa kuljettajalle halutessasi ekstraa. Lähdin lähtöselvitystiskiltä puhelinta räpläten, ja kun olin jo melkein turvatarkastuksessa, ajattelin, että nyt täytyy laittaa kännykkä käsilaukkuun. Silloin huomasin, että eihän minulla edes ollut käsilaukkua. Missä minun käsilaukkuni oli?!

Ei muuta kuin hirveää ravia takaisin lähtöselvitystiskille, ja siellähän se minun käsilaukkuni nököttikin - totuttuun tapaan auki leuhottaen, koska laukkuni on aina niin täynnä, ettei vetoketju mene kiinni. Lähtöselvitystiskin työntekijä oli hieman kummastuneen näköinen, kun ilmestyin tiskille, vaikka siinä oli jo toisia asiakkaita, ja hieman nolona esittelin unohtunutta käsilaukkuani.

Jäätävän pitkän lennon (kesto 50 minuuttia) jälkeen laskeuduin Tocumenille, ja siellä ukkeli jo odottelikin. Vuokrasimme kentältä auton ja lähdimme ajamaan Panaman kaupungista länteen päin. Tarkoitus oli viettää pari päivää rantahotellissa parin tunnin ajomatkan päässä Panaman kaupungista.

Panaman kaupungin siluetti ilahduttaa aina. (Tuulilasin läpi otetut kuvat ovat jotenkin oudon sinertäviä.)

Amerikoiden silta, joka yhdistää Etelä- ja Pohjois-Amerikan.

Pari vuotta sitten alitimme Amerikoiden sillan, kun olimme Panaman kanavan risteilyllä, mutta nyt ajoimme sillan yli. Onpahan tullut nähtyä silta kummaltakin puolelta. 😆

Olimme varanneet hotellin varsin pikaisella päätöksellä (kuten aina). Hotelli oli näyttänyt kuvissa oikein kivalta, ja olin ruvennut lukemaan hotellin arvosteluja Tripadvisorista vasta lähtöä edeltävänä iltana. En yleensä luota hirveästi Tripadvisorin arvosteluihin, koska ihmisillä on niin erilaiset odotukset ja erilaiset kokemukset matkustamisesta, joten arvostelutkin ovat yleensä varsin subjektiivisia ja joskus vähän värittyneitäkin. Mutta kyllähän se jonkinlaista osviittaa antaa, jos enemmistö on sitä mieltä, että paikka on aivan kaamea ja että kenenkään ei pitäisi matkustaa sinne.

Hotelli oli saanut niin paljon kielteistä palautetta, että suorastaan kauhistuin. Hotellialueella oli kävijöiden mukaan kamala (latinomusiikista johtuva) melu aamukahdeksasta iltakymmeneen, ruoka oli aliarvoista, koko paikka oli todella kulahtanut ja pikaisen remontin tarpeessa, ja varikset parveilivat varastamassa ruokaa ihmisten lautasilta. Ja paljon muuta. Hotellin vaihto kävi mielessä, mutta sitten ajattelin, että antaa olla. Ainakin olimme nyt varautuneita pahimpaan, eikä hotelli voisi enää tuottaa pettymystä. Kai sitä pari päivää pystyisi sinnittelemään missä tahansa.

Ensimmäinen varikkopysähdys huoltoasemalla.

Maaston kuivuus tienvarsilla hämmästytti. Varsinkin Medellínin vehreyden jälkeen Panaman luonto näytti todella kuivalta. En tiedä, onko Panamassa ollut viime aikoina poikkeuksellisen kuivaa vai onko tuommoinen kuivuus tyypilllistä siellä tähän aikaan vuodesta.

Hotellialueelle ajettiin paikallisen golfresortin läpi. Nurmikot olivat niin vihreitä, että silmiä melkein särki.

Hotelli (Sheraton Bijao) osoittautui onneksi paljon ennakko-odotuksia paremmaksi. Hotelli ei ollut läheskään niin kulahtanut kuin olin kuvitellut, vaikka toivomisen varaa (erityisesti kylpyhuoneessa) tietysti oli. Meluakaan ei ollut oikeastaan kuin tapahtumien, esimerkiksi karaoken ja vaahtobileiden, aikaan.

Näkymä hotellihuoneestamme. Ei huono.

Hotellin rantaa.

Panamalla on rantaviivaa sekä Karibianmeren että Tyynenmeren puolella, ja Tyynenmeren puolen rannat Panaman etelärannikolla ovat usein mustan ja vaaleamman hiekan sekoitusta, mikä johtuu vulkaanisesta toiminnasta. Karibianmeren puoleiset rannat ovat yleensä paljon vaaleampihiekkaisia, ja vesikin on siellä paljon kirkkaampaa.

Olemme kai tulleet ukkelin kanssa mukavuudenhaluisiksi (lue: vanhoiksi), kun päädyimme tuollaiseen all-inclusive -hotelliin. Mutta on se vaan niin mukavaa, kun voi mennä uimalla hakemaan allasbaarista drinksuja, eikä maksa mitään. Ainakaan sillä hetkellä. 😆

Tuollaisessa all-inclusivessa olisi mielenkiintoista olla töissä, koska siellä näkisi varmasti kaikenlaista. Yksikin arviolta 50-55-vuotias nainen oli tainnut nautiskella useammankin drinksun, sillä hän bailasi aivan estottomasti yksinään altaalla ja kuvasi samalla itseään kännykän videokameralla. Minusta jo pelkkien selfieiden ottaminen julkisella paikalla on niin noloa, että minulle tuli hirveä myötähäpeä naisen touhuja katsellessani. Mutta mikäs siinä - jokainen pitää hauskaa parhaaksi katsomallaan tavalla.

Olen merkitty.

Ruoka oli kelvollista mutta ei mitenkään erityisen hyvää. Toisena iltana varasimme pöydän japanilaisesta ravintolasta, joka olikin yllätykseksemme teppanyaki-tyylinen paikka, jossa istutaan kokkauspaikan ympärillä.

Vielä suurempi yllätys oli se, että neljän ruokalajin menu oli kiinteä, ja ainoastaan pääruoalle saattoi valita kanan, lohen tai merenelävät.

Nämä ovat juuri niitä kuivia susheja, joista en tykkää.

Olemme ukkelin kanssa kaikkiruokaisia, joten asia ei tuottanut meille ongelmia, toisin kuin kanssamme samassa pöydässä istuneelle amerikkalaispariskunnalle. Naisella oli äyriäisallergia, ja hän seurasi kauhistuneena, kuinka kokki käytti samoja lastoja kaikkien ruoka-aineiden - myös merenelävien - käsittelyyn. Tarjoilijat osasivat englantia varsin huonosti, eivätkä he meinanneet millään ymmärtää, kun nainen yritti selittää, että hänen ruokaansa ei saa koskea samalla lastalla, jolla on käsitelty mereneläviä. Onneksi asia tuli kuitenkin lopulta selväksi.

Amerikkalaisilla tuntuu olevan muuten mielenkiintoinen tapa olettaa, että kaikki maailmassa osaavat englantia. Vaikka amerikkalaiset matkustaisivat Kiinan pienimpään kylään, niin kyllä sielläkin ihmisten pitää osata englantia. Niin kauan jankutetaan englantia, että vastapuoli ymmärtää, ja jos vastapuoli ei ymmärrä, niin omapa on häpeänsä.

Koiria pyöriskeli alueella kerjäämässä ruokaa, mikä ei ole ihmekään, sillä näin useammankin turistin antavan koirille ranskanperunoita tai hampurilaispihvin palasia. Niitä lintujakin riitti, eikä aamiaisella voinut jättää lautasta hetkeksikään ilman valvontaa, tai muuten pitkänokkaiset kävivät heti ryöväämässä aamiaisherkkuja.

Lauantaina lähdimme käymään Valle de Antonissa, tuttavallisemmin El Vallessa, joka on pieni kaupunki noin kuudensadan metrin korkeudessa. Kaupunki sijaitsee arviolta noin 200 000 vuotta sitten purkautuneen kerrostulivuoren, El Vallen, allasmaisessa kraatterissa, kalderassa, joka on halkaisijaltaan noin kuusi kilometriä. 

Kaupunkia ympäröivät vuoret ovat siis El Valle -tulivuoren seinämiä, ja korkeimmat niistä yltävät noin kilometrin korkeuteen. 7 600 asukkaan Valle de Anton on suurin asutettu tulivuoren kraatteri maailmassa.

Kaupungin pääkatua.

Koska El Valle sijaitsee ylhäällä vuorilla, sää on siellä paljon vaihtelevampaa kuin rannikolla, ja lämpötilakin on huomattavasti alhaisempi. En ollut huomioinut tätä ollenkaan, vaan olin lähtenyt rannikon 34 asteen lämmöstä minihame ja hihaton toppi päälläni. El Vallen 22 asteessa tuli pikkuisen vilu, mutta jäin sentään henkiin.

Paikallinen tori piti tietenkin katsastaa.

Vihannekset ja hedelmät näyttivät tosi hyviltä ja tuoreilta, mutta pitaijoita ei näkynyt. Olin yrittänyt metsästää niitä aamusta asti, ja täällä jos missä niitä olisi luullut olevan.

Syön yleensä kotioloissa aika säännöllisesti, mikä on toisaalta hyvä ja toisaalta huono asia. Huono asia se on siksi, että vatsani on tottunut säännöllisyyteen eikä tykkää muutoksista. Jos tulee suuria muutoksia, vatsani herkeää toimimasta. Tämä on ongelma, koska vatsan toiminta on minulle niin tärkeää, että jos vatsani ei toimi, päiväni on suurin piirtein pilalla. (Ukkelin mielestä minulla on psykologinen ongelma, mutta se on hänen mielipiteensä. 😆)

Pari viikkoa sitten muuton aikana oli kiirettä, ja ruokarytmi meni vähän sekaisin, joten ummetushan siinä iski. Silloin muistin, että sen taannoisen hedelmäkierroksen opas oli kertonut pitaijan olevan erittäin voimakas laksatiivi. Auttaisikohan pitaija? Päätin tehdä pienen ihmiskokeen ja kokeilla, mitä tapahtuisi (ja tapahtuisiko mitään), jos söisin pari pitaijaa. Oli minulla ummetukseen toki lääkkeitäkin, mutta toki tämänkin väitteen todenperäisyys piti testata. Vetäisin kaksi isoa pitaijaa ennen lounasta tyhjään vatsaan, ja parin tunnin päästä tulikin sitten kiire vessaan. Suoli tyhjeni sen verran railakkaasti, että arvelin, että ehkä yksikin pitaija olisi riittänyt!

Olin jo etukäteen arvannut, että vatsani alkaisi oikutella nyt matkallakin, koska niin on käynyt monesti ennenkin. Olin jättänyt lääkkeet kotiin ja päättänyt luottaa pitaijoiden ihmeelliseen voimaan, mutta nyt niitä ei löytynytkään mistään. Hemmetti sentään.

Paikallisia makeisia. Ostimme sekä tuota kuvassa oikealla näkyvää manjar blancoa että paketin noita makeisia, jotka osoittautuivat kookosmakeisiksi.

Kävimme myös Las Mozas -vesiputouksilla, jotka osoittautuivat pieneksi koskeksi, sekä vuorilla ihmettelemässä maisemia.

Mie tulin vaan sanomaan, että mie en mene uimaan!

Yksi nainen oli perustanut kosken rannassa ilmeisen tuottoisan bisneksen: hän myi isosta padasta jonkinlaista riisi-lihahässäkkää, jota kaikki näyttivät ostavan.

Eihän siinä auttanut muu kuin liittyä joukon jatkoksi. Lautasellinen maksoi 2.5 dollaria eli noin 2.2 euroa. Panamassahan on käytössä USA:n dollari, vaikka paikallisia balboa-kolikoita näkee myös.

Ruoka ei varsinaisesti hivellyt makuhermoja, sillä se ei maistunut miltään (ylläri). Onneksi olin varautunut tällaisia tilanteita varten ja jemmannut käsilaukkuuni pizzan kotiinkuljetuksen mukana tulleita pieniä pusseja chilihiutaleita ja pippuria. Suolapussejakin oli tarttunut mukaan hotellin aamaispöydästä. Kai se on vain suosiolla ruvettava kuljettamaan omaa maustearsenaalia mukana näissä maissa.

No nyt tässä on jotain makuakin.

Tie ylös vuorille oli varsin mutkainen, vaikka on sitä mutkaisempiakin teitä nähty.

Huipulta löytyi sympaattisen näköinen hautausmaa.

Jossakin tuolla kaukana siintää meri.

Coca-Cola -rekka löytää tiensä Panaman perukoillekin.

Ilma oli muuttunut sen verran epävakaiseksi, että päätimme lähteä takaisin rannikolle, ja pysähdyimme enää kahvilla El Vallen laidalla hauskassa kahvilassa.

Ja taas mennään.

Rannikolla paistoi aurinko niin komeasti, että oli pysähdyttävä taas kuvaamaan niitä hotellin golfkenttiä.

Hää antoi meille hyvää kyytiä.

Nyt on pakko lopettaa tähän, tai en saa tätä postausta ikinä valmiiksi.

Matka (ja pitaijoiden metsästys) jatkuu...