Silityspalvelu kännykässä

Toivottavasti siellä on selvitty joulun vietosta mallikkaasti ja nautittu joulupöydän antimista sillä lailla sopivasti. Meidän joulupöydän antimet olivat sellaiset, että aattoiltana nautiskelimme intialaisia sapuskoja ja sitten eilen joulupäivänä söimme ulkoruokinnassa lounaaksi hampurilaisateriat. Tulimme kumpikin niistä niin täyteen, ettei tarvinnutkaan syödä enää koko loppupäivänä yhtään mitään. Vanhenemisen huomaa kai siitäkin, ettei pysty syömään enää yhtä hillittömiä annoksia kuin joskus nuorempana. Toisaalta se vähän harmittaa, mutta toisaalta se on tietysti hyväkin.

Ukkeli pelleili Snapchat-kuvien kanssa, ja ukkelin kuvat näyttivät niin hauskoilta, että minunkin piti ladata Snapchat puhelimeeni, jotta pääsin kokeilemaan. Kuvia katsellessani rupesin miettimään, että en oikeastaan yhtään ihmettele, miksi jotkut jäävät koukkuun kuviensa muokkaukseen ja erilaisiin filttereihin. Onhan se oikeastaan aika kiva, kun rypyt katoavat naamasta ja kaulalta ja ihosta tulee tasaisen värinen.

(Nyt tulee aivan liian monta, Snapchatin tuunaamaa, naamakuvaa. Joulupukeutumiseenkin on näköjään todella panostettu, kun päälle on löytynyt t-paita, jossa on banaanin kuvia.)

Tämän viimeisen kuvan tyyli kiehtoo minua jollakin tavalla, ja voisin hyvin kuvitella itseni tuon näköisenä (ukkeli oli tietysti asiasta eri mieltä). Olen haaveillut jo pitkään - en tiedä, mistä syystä  - myös tummanvihreästä tukasta.

Snapchat muuttaa automaattisesti ihoa tasaisemmaksi, ja vaikka olisi mukava uskoa ja uskotella, että näytän tuolta, niin totuus on kuitenkin toinen. En edelleenkään halua lähteä sille linjalle, että rupeaisin muokkaamaan kuviani, vaikka niin kuuluisi kai nykyaikana tehdä. En oikein ymmärrä sitä, että jos ihminen ei pysty hyväksymään itseään sellaisena kuin on, niin onko niitä omia kuvia sitten pakko julkaista. Toki kilpailu somessa on kovaa, ja jokainen haluaa esiintyä edukseen ja saada myönteistä huomiota, mutta kannattaako se pitkällä tähtäimellä kuitenkaan? Minusta ainakin tuntuu, että jos tottuisin laittamaan itsestäni kaunisteltuja kuvia, niin kynnys näyttää naamani sellaisena kuin se todellisuudessa on, ilman minkäänlaista kuvamuokkausta, varmasti kasvaisi, ja se tuntuisi todella pelottavalta ajatukselta.

En myöskään osaa ajatella somea reaalimailmasta irrallisena paikkana, jossa pätevät eri säännöt kuin muussa elämässä. Joudummehan me kohtaamaan ihmiset todellisessa elämässäkin oikeilla naamoillamme, joten miksi somessa pitäisi toimia toisin? Siksi koska somessa voi niin tehdä? Tiedostan kyllä olevani varsin jälkeenjäänyt näiden ajatusteni kanssa, ja saatan olla jopa hieman tiukkapipoinenkin, mutta minusta totuus on aina parempi kuin kaunistelu tai jopa suoranainen huijaaminen.

Mutta nyt saavat analyysit riittää. Jouluisempiin tunnelmiin!

Kävimme eilen ukkelin kanssa eteläisessä Medellínissä Sabaneta-nimisessä kaupunginosassa. Minulle on ollut yllätys, miten erilaisia Medellínin eri kaupunginosat voivat olla, ja Sabaneta yllätti todella positiivisesti. Ukkeli totesi Sabanetan muistuttavan jotakin Välimeren alueen pikkukaupunkia, ja vähän sellainen se minustakin oli. Turisteja ei juurikaan näkynyt (paitsi tietysti me kaksi!), vaan meno oli vielä hyvin aitoa kolumbialaista.

Maistoimme sokeriruokomehua eli guarapoa, joka valmistetaan tuoreesta sokeriruo'osta ja limetistä. Sokeriruokokeppi tungetaan tuohon rattaan vieressä näkyvään reikään, ja valmis mehu valuu siivilän kautta ämpäriin. Toinen mies kauhoo ämpäristä valmista mehua mukeihin ja tarjoilee sitä janoisille asiakkaille.

Mehu oli varsin makeaa mutta hyvää. Virkisti mukavasti!

Sabanetan keskusaukio kirkon vierellä vaikutti varsin miellyttävältä paikalta, varsinkin kuumana päivänä.

Puluille oli tehty kolmikerroksisia asumuksia.

En viitsinyt käyttää tonttulakkia päässäni kovin kauan, kun se oli ukkelin mielestä niin nolo. Voi kiesus.

Aukion laidalla on kuuluisa Santa Anan kirkko sekä paljon baareja ja ravintoloita. Kirkossa oli juuri (ilmeisesti joulupäivän) messu menossa, ja väkeä riitti ulos asti.

Kirkko on suosittu erityisesti siksi, että vuonna 1968, eräänä tiistai-iltana, jotkut uskoivat nähneensä messun aikana Neitsyen. Siitä lähtien erityisesti tiistai-illan messut ovat olleet äärimmäisen suosittuja, kun ihmiset tulvivat paikalle rukouksineen ja toiveineen. Joidenkin toiveet ovat toteutuneetkin, ja tapahtumia on pidetty ihmeinä.

Mie olen tämän kulmakunnan kingi!

Mekin päätimme käydä tuohon kadunvarteen istumaan ja juomaan oluet.

Kävimme myös Envigadon uudessa ostoskeskuksessa Vivassa. Olen ollut Santa Cruzin jälkeen todella ihmeissäni siitä, miten monta ostoskeskusta Medellínissä on (Santa Cruzissahan oli vain se yksi). Tietysti samat kaupathan niissä suurelta osin on, mutta onpahan kuitenkin vara valita, jos ostoskeskuksissa kuljeskelu kiinnostaa.

Viva oli niin suuri, että kolmannesta kerroksesta löytyi autokauppa ja lasten huvipuisto ja neljännestä kerroksesta useampi jalkapallokenttä.

Söimme tuolla ne hampurilaisateriat eräässä paikallisessa, vähän fiinimmässä hampurilaisravintolassa. Täällä on Mäkkäreitä, Burger Kingejä ja KFC:itä aivan kuten muuallakin maailmassa, mutta ne eivät oikein vedä täkäläisiä ihmisiä puoleensa. Samaan aikaan kun amerikkalaisketjujen paikat ammottavat tyhjyyttään, paikallisiin hampurilaispaikkoihin joutuu jonottamaan.

Sitten olikin aika siirtyä kotiin kärvistelemään liian täyden vatsan kanssa, niin kuin olisi tullut syötyä isompikin sika. Joulutunnelma oli siis siltä osin kohdallaan. 😆

Sabanetan pääkatu oli joulupäivänä varsin autio.

Täällä onkin tänään jo ihan tavallinen arkipäivä, sillä joulu kestää täällä vain yhden päivän. Mutta sinne muualle toivottelen rattoisaa tapaninpäivän jatkoa!