Kyllä minä niin mieleni pahoitin

S-kanavan sivuilla voi nykyään tarkastella omia ostoksiaan, jotka on tehnyt viimeisen vuoden aikana S-ryhmän kaupoissa. Ehtona on tietysti se, että on käyttänyt ostoksia tehdessään S-Etukorttia, jolloin ostokset ovat kirjautuneet tietokantaan. Ostoksia voi tarkastella hyvinkin yksityiskohtaisesti, sillä ostokset on jaoteltu tuoteryhmittäin. Esimerkiksi juusto, tuore kala, vihannekset sekä maito ja kerma on eroteltu omiksi ryhmikseen, ja kutakin tuoteryhmää klikkaamalla saa selville yksityiskohtaista tietoa siitä, mistä kyseisen ryhmän ostokset koostuvat.

Pitihän minunkin käydä uteliaisuuksissani tutkimassa, mitä minä sieltä kaupasta olen oikein roudannut. Yritin etukäteen miettiä, mikä voisi olla suurin tuoteryhmä omalla kohdallani, mutta en osannut yhtään arvata. Ajattelin, että se saattaisi olla vihannekset tai hedelmät, tai ehkä leipä.

Kun kirjauduin palveluun ja tulokset lävähtivät eteeni, ensimmäinen reaktioni oli, että mitä helvettiä. Listan ykkösenä komeilivat einekset! Enhän minä edes syö eineksiä! Tässä täytyi nyt olla jokin virhe. Kakkossijakin aiheutti ihmetystä, sillä toisena tulivat sanoma- ja aikakauslehdet. Näilläkö minä elän?

Einesvalmiste-ryhmän tarkempi tutkiskelu paljasti, mitä se piti sisällään.

Oho. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, että nuo annoskeitotkin ovat eineksiä. Niitä on kyllä tullut kaupasta ostettua, ja kuten näkyy - tomaatti-leipäjuustokeitto on ehdoton suosikkini.

Söin ennen lounaaksi pelkkää leipää, koska lounas (kuten myös aamiainen) on sellainen ateria, että en jaksa nähdä sen takia yhtään vaivaa. Pari minuuttia on jo äärimmäisen kova suoritus lounaan kyhäämisessä. Jossain vaiheessa päätin kuitenkin vähän monipuolistaa ruokavaliotani, ja koska lounaalle piti saada lisää proteiinia, keksin, että rupean syömään sosekeittoja ja lisään niihin rutkasti raejuustoa. Ja tadaa - tässä on lopputulos!

Sanoma- ja aikakauslehdet puolestaan pitävät sisällään viikoittaisen akkainlehtiannokseni eli Me Naiset ja Annan. Joitakin urheilulehtiäkin olen ostanut. Puolustelen tekoani sillä, että vien lukemani lehdet äidille, joka puolestaan antaa ne naapurille, ja ilmeisesti naapurikin antaa lehdet vielä eteenpäin. Ostamistani lehdistä saa siis iloa aika monta ihmistä! Sitä paitsi olen laskenut, että kun kyseiset lehdet ostaa irtonumeroina, ne saa paljon, paljon halvemmalla kuin jos tilaisi ne kotiin (jos yleensä tilauksen aluksi tulevaa tarjousjaksoa ei oteta huomioon). Kyseisiä lehtiä myydään lähes joka viikko alennettuun hintaan, enkä minä niitä normaalihintaisina ostaisikaan.

Tässä taitaa olla vähän selittelyn makua. 

Ostostietoni ovat siinä mielessä vähän epäluotettavat, että vietin suurimman osan vuoden alkupuoliskosta muualla kuin Suomessa, vaikka tuskin se olisi mitään muuttanut, vaikka olisin ollut koko vuoden Suomessakin. Olisin vain ostanut eineksiä ja akkainlehtiä isomman määrän! Sitäkin mietin, kuinka erilaiselta listani näyttäisi, jos ukkeli olisi ollut maisemissa. Hän kun ei ole tämän vuoden aikana montaa päivää kotona ollut.

Ihmettelin tuossa tietokannassa sitä, että vihannekset on ympätty kaikki samaan tuoteryhmään, mutta hedelmistä ei ole samanlaista yhteistä hedelmät-ryhmää, vaan hedelmät on eritelty hyvin tarkasti eri ryhmiin (esimerkiksi sitrushedelmät, banaanit, kivihedelmät, päärynät, rypäleet ja muut hedelmät). Tekemiään hedelmäostoksia ei siis pysty näkemään yhdellä silmäyksellä, vaan jos haluaa saada selville ostosten kokonaissumman, pitää laskea kaikkien hedelmäryhmien ostokset yhteen.

Piti myös huvin vuoksi katsoa, mitkä tuoteryhmät olivat alimmaisina listallani, eli siis mitä tuotteita olen ostanut vähiten. (Kaikkein vähiten olen tietysti ostanut niitä tuotteita, joita en ole ostanut yhtään kappaletta, eli niitä ei ole listalla ollenkaan.)

Tästä voi päätellä ainakin sen, että tässä taloudessa ei hirveästi leivota! Mutta mitä ihmettä on tapahtunut omenille? Söin niitä ennen paljonkin, mutta nyt olen ostanut niitä vain kerran. Luultavasti tässä on käynyt niin, että omenat eivät enää sopineet muuttuneisiin ruokailutapoihini. Aiemmin kun kyttäsin kaloreita, söin niitä joskus nälkääni.

Oletko sinä katsonut omia tietojasi S-kanavalta? Onko tullut yllätyksiä, suuntaan tai toiseen?

Yhdessä lähimarketissa on tämmöinen laatikko:

Ostan nykyään banaanit aina tästä laatikosta (jos siinä niitä on), sillä tuo lappu on minusta jotenkin niin sydämeenkäyvä. Jäin oikein miettimään sitä, kuinka suuri merkitys asioiden ilmaisutavalla on käyttäytymiseemme. Jos tuo sama asia olisi ilmaistu jotenkin neutraalimmin, se ei vetoaisi tunteisiin, enkä varmasti ottaisi banaaneja tuosta laatikosta. Nyt ne kavereistaan eroon joutuneet banaanit alkavat säälittää, ja totta kai ne pitää viedä hyvään kotiin. Satu tulee ja pelastaa!

Ruoka-asioista tuli mieleeni, että olen suunnitellut aloittavani taas ruokabloginkin. Tiedän kyllä, että maailma tuskin kaipaa enää yhtään uutta ruokablogia, mutta jos minulla on into ja palo asiaan, niin kai minä saan silloin blogin perustaa. Intialainen ruoka on niin minun juttuni, ja tuskin maltan odottaa, että pääsen taas vanhan tutun harrastuksen pariin. Olen jahkaillut asian kanssa jo pitkään, mutta homma ei ole edistynyt yhtään, koska uuden blogin aloittaminen tuntuu niin työläältä. Pitäisi valita blogipohja, suunnitella sivuelementit, värit, postausten ulkoasu ja paljon muuta, ja tuo kaikki tuntuu niin kauhean työläältä. Haluaisin vain päästä heti postailemaan! Ei blogin perustaminen minusta ennen näin vaikeaa ollut.

Nyt rupean kuitenkin keittelemään soppaa, sillä olen aloittanut Missio Sosekeiton. Nyt loppui se einesten syönti!

Yhdessä vai yksin

Ukkeli laittoi jokin aika sitten minulle WhatsAppissa videonpätkän, jonka hän oli saanut isältään. En löytänyt netistä ihan samaa videota, mutta tässä seuraavassa on kuitenkin sen ydinkohdat:



Lyhyesti tiivistettynä Robert Waldinger kertoo videolla Harvardin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jossa on tutkittu 724 miestä 75 vuoden ajan. Tärkein asia, jonka tutkimus on tuonut ilmi, on se, kuinka merkityksellisiä hyvät ihmissuhteet ovat ihmisen hyvinvoinnille. Hyvät ihmissuhteet auttavat ihmistä elämään terveempänä ja onnellisempana, sillä yksinäisyys on myrkkyä sekä keholle että mielelle.

Ensiksi tuntui, että ei moisen asian toteamiseen mitään tutkimuksia tarvita. Asiahan on päivänselvä muutenkin! Sitten rupesin miettimään, onko asia kuitenkaan ihan noin yksiselitteinen. Onhan olemassa paljon ihmisiä, jotka tykkäävät olla yksin ja ehkä jopa viihtyvät paremmin itsekseen kuin muiden kanssa. Onko heidän tapansa elää siis "väärä"? Vai onko kyse jostain kulttuurisesta jutusta, ja meissä suomalaisissa on keskimäärin enemmän yksikseen viihtyviä kuin muiden maiden kansalaisissa? Entä kuinka paljon yksin viihtyminen johtuu siitä, että ihminen todella haluaa olla yksin, ja kuinka paljon siitä, että muita vaihtoehtoja ei ole? Joskushan elämässä ei - syystä tai toisesta - ole ihmisiä, joiden kanssa voisi viettää aikaansa ja joiden kanssa tuntisi olonsa kotoisaksi ja mukavaksi.

Itse olen aina ollut sellainen ihminen, joka viihtyy hyvin myös yksinään, enkä koe sitä (enää) ongelmaksi. Se johtuu varmastikin siitä, että kyseessä on oma valintani: vietän aikaa yksin, koska haluan tehdä niin. Jos haluaisin olla jonkun seurassa, tietäisin senkin olevan mahdollista. Elämässäni on nimittäin ollut sellaisiakin aikoja, että yksinäisyys ei ole ollut oma valintani, ja olen tuntenut silloin niin pohjatonta yksinäisyyttä, etten haluaisi kenenkään toisen kokevan vastaavaa. Niin oli esimerkiksi silloin, kun olin juuri muuttanut Helsinkiin. En tuntenut pääkaupunkiseudulta ketään, ja vaikka sain yliopistosta kavereita, en kuitenkaan tuntenut heidän kanssaan sellaista yhteyttä, että olisin voinut olla heidän seurassaan täysin oma itseni ja kutsua heitä ystävikseni.

Ala-asteella minua hyljeksittiin ja kiusattiinkin jonkin verran, enkä vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miksi. Syitä voi vain arvailla. Ryhmän ulkopuolelle jääminen nolotti, sillä yksinolo oli selvä merkki siitä, että minusta ei pidetty. Yksinäisyyden synnyttämä häpeä jäi varjostamaan elämääni pitkäksi aikaa, enkä tiedä, kuinka monta kivaa juttua on mennyt elämässäni ohi ihan vain sen takia, etten ole kehdannut mennä paikalle yksin. On noloa mennä esimerkiksi johonkin tapahtumaan ilman kaveria, kun otsassa on leima, jossa lukee: " hei, olen Satu, eikä kukaan halua leikkiä kanssani".

Vasta ihan viime vuosina olen oppinut rentoutumaan yksin ollessani ja olemaan välittämättä (ainakin suurimman osan aikaa) siitä, mitä muut ajattelevat. Olen niin onnellinen siitä, että uskallan nykyään matkustaa yksin ja nauttia matkoista ilman kaveriakin. On ollut sanoin kuvaamattoman vapauttavaa tajuta, etten tarvitse ketään tekemään kokemuksistani todellisia tai hyväksyttyjä. Rakastan matkustamista, ja kun oma tyylini matkustaa on aika spontaani, ei ole mitenkään mahdollista saada aina kaveria matkalle mukaan. Onneksi matkakumppanin puute ei enää rajoita elämääni, vaan tiedän maailman olevan minulle auki milloin tahansa.

Minusta tuntuu, että yksinäisyys on Suomessa isompi ongelma kuin monessa muussa maassa siksi, että Suomessa on vallalla sellainen yksin pärjäämisen kulttuuri, jossa itsenäisyyden merkitys on korostunut. Sehän on vain sitä suomalaista sisua, ettei pyydetä keneltäkään apua! Jonkinlaista muutosta parempaan on ehkä tapahtunut, mutta silti minusta tuntuu, että aivan liian moni kamppailee ongelmiensa kanssa yksin. Ei saa olla riippuvainen kenestäkään muusta, vaan on oltava vahva ja pärjättävä, vaikka hammasta purren. Monet aiheet, kuten taloudelliset vaikeudet, parisuhdeongelmat, yksinäisyys, kateus, mielenterveyden ongelmat ja lastenkasvatuksen ongelmat, koetaan yhä tabuiksi, eikä niistä kehdata puhua kenenkään kanssa, vaikka samantyypiset aiheet koskettavat useimpia meistä jossakin vaiheessa elämää. Kun ihmisten pitää samaan aikaan pitää pystyssä kulisseja ehkä useammallakin somekanavalla, ei ole ihme, jos ihmiset voivat huonosti. Mitä suuremmaksi todellisuuden ja näennäistodellisuuden välinen kuilu kasvaa, sitä epätyydyttävämmältä ja rikkinäisemmältä elämä tuntuu.

Jäin miettimään myös sitä, että joskus ihmisen halu olla yksin voi johtua jonkinlaisesta kyvyttömyyden tai puutteellisuuden tunteesta. Kaikkein pahin tilanne on silloin, jos ihminen ei itse tiedosta, mistä hänen käyttäytymisensä tai tunteensa johtuvat, vaan tiedostamattomat ajatusmallit ohjaavat elämää. Ihmisellä voi olla huono itsetunto, ja jatkuva itsensä vertaaminen muihin on niin raskasta, että on helpompi olla yksin. Ihminen voi myös olla ujo tai kärsiä sosiaalisista peloista, ja tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta lähestyä toista ihmistä, vaikka kaipuu toisen ihmisen luokse olisikin. Eivätkä kohdalle mahdollisesti sattuneet huonot kokemukset ja aikamme ulospäinsuuntautuneisuutta suosiva ilmapiiri ainakaan yhtään paranna oloa. Toinen ihminen toimii meille peilinä, ja joskus on helpompi olla yksin kuin kohdata se kuva, jonka peilistä näkee.

Harvardin tutkimuksessa todetaan myös se, että läheisissä ihmissuhteissa merkittävää on niiden laatu; ei määrä. Ihmisellä ei siis tarvitse välttämättä olla suurta sukua ja lukuisia ystäviä, vaan vähempikin riittää, jos suhteet ovat hyviä. Esimerkiksi avioliitot, joissa riidellään paljon ja joissa ei juurikaan ole läheisyyttä, ovat erittäin vahingollisia terveydelle, ehkä jopa vahingollisempia kuin avioero.

Olen itse aina ollut sellainen, etten ole kaivannut ympärilleni suurta kaverijoukkoa, vaan minulle on riittänyt muutama hyvä ystävä. Onneksi niitä ystäviä sentään nykyään on! Uskon, että jos on joskus kokenut syvää yksinäisyyttä, ystäviään osaa arvostaa sitäkin enemmän. Toisaalta ajattelen niinkin, että ystäviä ei ole koskaan liikaa - niin kauan, kun ystävät ovat todellisia ystäviä. Selkäänpuukottajia kukaan tuskin kaipaa.

Viikon kootut, osa sataviiskyt tai jotain

Äiti päätti lähteä mukaani kaupunkiin, joten paluumatkalla Itä-Suomesta tuli katseltua vähän kaikenlaista.

Ensimmäinen pysähdys oli niinkin riemukkaassa paikassa kuin ruumishuoneella. Minähän olin etsinyt Tiurun sairaalan ruumishuonetta jo pari vuotta sitten, mutta en löytänyt sitä silloin. Nyt oli onni kuitenkin myötä (ja luntakin huomattavasti vähemmän kuin vuoden 2016 maaliskuussa), ja ruumishuone löytyi.

Ruumishuoneen vieressä oli toinenkin tyhjillään oleva rakennus, joka piti luonnollisesti käydä myös tutkimassa.

Tämä taisi olla jonkinlainen varastorakennus, koska se oli täynnä kaikenlaista roinaa, erityisesti vanhoja hetekoita/sairaalasänkyjä.

Parkkipaikkakin oli varsin ruohottunut.

Puuttuu vain aurinko.

Edellisellä käynnilläni Tiurun sairaala, entinen tuberkuloosiparantola, oli vielä jonkinlaisessa käytössä, mutta nyt sairaala oli täysin tyhjillään. Funkisrakennuksen lämmityskin katkaistiin vuoden 2016 keväällä, joten rakennus on ollut siitä lähtien kylmillään.

Seuraavaksi (tai tarkemmin sanottuna Viipurinportin ABC:n herkullisen noutopöydän jälkeen) piti käydä pällistelemässä entisellä kotipaikkakunnallamme Korialla, joka kuuluu nykyään Kouvolaan. Minä asuin Korialla viisivuotiaasta kahdeksantoistavuotiaaksi, jolloin muutin Kotkaan.

Iskän rakentama talomme. Minun huoneen ikkuna näkyy tuolla vasemmassa laidassa.

Otto Plus. Jee jee. Suunnilleen tässä oli muistaakseni ennen 10-Kioski, josta sai ostaa irtiksiä kappalehinnalla.

Ihmettelimme nuorisoseurantalon parkkipaikkaa, joka oli aivan täynnä autoja, vaikka oli keskiviikkoiltapäivä.

Mitä täällä oikein tapahtuu?

Hetken ikkunoista tirkisteltyämme selvisi, että siellähän oli päivätanssit! Google tiesi kertoa, että musiikista huolehti tanssiorkesteri Amor, eli tanssin lomassa lempikin varmasti leiskui. 😍

Elimäelläkin (noin 16 kilometrin päässä Korialta) piti pyörähtää. Sieltäkin on paljon muistoja, sillä olen käynyt Elimäellä yläasteen ja päässyt Elimäen kirkossa ripille. Oli muuten ehkä hienoin ripari ikinä: olin laivariparilla, ja seilasimme Saimaalla muistaakseni viikon verran. Uskonnollinen sanoma ei sinänsä kiinnostanut, mutta laivalla seilaaminen ja yhteinen aika kavereiden kanssa olivat ihan korvaamattomia.

Elimäellä haaviin tarttui Moision kartano.

Kartano sumussa.

Moision kartano valmistui vuonna 1920 (kaksi vuotta vaille kaksisataa vuotta sitten), ja sen on suunnitellut itse Carl Ludvig Engel. Kartano oli af Forsellesin suvun omistuksessa, kunnes vuonna 1880 kartano ja sen maat jouduttiin pakkohuutokauppaamaan, koska ne olivat olleet sahateollisuuden velan takauksina. Sen jälkeen kartano oli Virossa asuneen suomalaisen kreivin omistuksessa, kunnes kreivi myi maat Elimäen kunnalle vuonna 1907.

Kartanon alustalaisille annettiin mahdollisuus lunastaa omat tilansa kunnalta, ja niin Moision kartanon maista - joita oli alun perin noin 10 000 hehtaaria - tuli 330 erillistä tilaa.  Sen jälkeen kartano on toiminut muun muassa kunnalliskotina eli "vaivaistalona" ja kotisisaropistona. Nykyisin Moision kartano toimii Taide- ja Pitokartanona.

Kartanosta kaupunkiin.

Enska on päässyt ihastelemaan ruskaa seitsemännestä kerroksesta.

Enskalla on ikää kymmenen vuotta, ja hänelläkin on ihan omanlaisensa historia. Enska on kotoisin Ison Omenan Citymarketista, ja äiti osti Enskan kerran meillä ollessaan, kun äiteen elämä ei ollut ihan mallissaan. Äidillä oli kummallisia oireita, jotka paljastuivat myöhemmin flimmeriksi eli eteislepatukseksi, ja nalle toi äidille silloin jonkinlaista lohdutusta. Nykyisin Enska ja Nalle (tuttavallisemmin Naltsa) ovat erottamattomat.

Kampaajaleikit käynnissä.

Olen ollut aina hyvin läheinen äitini kanssa, mikä johtuu varmasti ainakin osittain siitä, että olemme äidin kanssa monessa asiassa hyvin samanlaisia. Jonkun mielestä on ehkä omituista, että vietän niin paljon aikaa äitini kanssa, mutta itse en pidä asiaa mitenkään kummallisena. Joskus meinaa toki hermot mennä (puolin ja toisin!), mutta pääasiassa tulemme loistavasti juttuun. Olemme enemmän kaveruksia, vaikka joskus äiti-tytär -aspekti pääseekin voitolle. 😅

Yhdellä kauppareissullamme täällä kaupungissa tuli ostettua uusi hellehattu talvea varten.

Prisma: laatutuotteita joka lähtöön.

Äiti näki Olet mitä syöt -ohjelman ensimmäisessä jakson hienon sillan ja kysyi, että missäs tuommoinen on. Kerroin sillan olevan Kalasatamassa, ja tänään päädyimmekin sitten ihmettelemään siltaa ihan livenä.

Minä olen toki nähnyt sillan ennenkin, mutta äidille tämä oli ensimmäinen kerta.

Siltaa enemmän minua kiinnostivat läheiset talot, sillä yritin tirkistellä, näkyisikö jollakin parvekkeella Esko Eerikäistä testosteroneineen (edellä mainitusta ohjelmasta). Vedin kuitenkin vesiperän.

Tuli käytyä myös ensimmäistä kertaa Kalasataman uudessa kauppakeskuksessa Redissä. Jo heti keskukseen päästyämme totesimme, että tämä ei taida olla meidän paikkamme. Kauppakeskus tuntui hirveän sokkeloiselta ja pimeältä, joten se ei yhtään houkutellut kuljeskelemaan. Voisin lainata yhtä kanssamme hissiin osunutta iäkästä naista, joka totesi, että "tänne ei tulla toista kertaa".

Arnolds löytyi kumminkin vaivatta, ja pääsimme syömään pitkästä aikaa Jammyt mustikkahillolla.

Jos minulta (tai äidiltä) kysyttäisiin maailman parasta leivonnaista, se olisi tämä! 

Kun nyt olimme Rediin asti vaivautuneet, piti kuitenkin käydä bongaamassa Redin puistokansi eli kattoterassi, "Bryga". Brygaa on mainostettu Espan puiston kokoisena kattopuistona, ja olin kuvitellut sen mielessäni jonkinlaisena vihreänä keitaana.

Sellainenhan se ei todellakaan ollut, ainakaan näin lokakuun harmaudessa.

Vieressä on tornitalo Majakka, joka on yksi kuudesta Redi-kokonaisuuden tornitalosta.

Ruumishuoneelta Rediin. Siinäpä se olikin viikko kokonaisuudessaan.

Työ ei tekemällä lopu

Kirjoittaminen ei natsaa oikein vieläkään, mutta koska syksy on tarjonnut mukavasti kuvattavaa, ajattelin laitella nyt edes muutamia kuvia.

Vietin viikonloppua Itä-Suomessa, sillä tulin auttelemaan vanhempiani haravoinnissa. Haravointi oli tosi kivaa, ja puuhaa riittikin kolmeksi päiväksi. Ja jos odottelen tässä vielä muutaman päivän, saan aloittaa koko homman alusta!

En löytänyt koko kesässä yhtään neliapilaa, mutta eilen kävi ihan mieletön mäihä: löysin viisi neliapilaa ja yhden viisiapilan! Sain siis tehdä monta toivomusta.

Onnea (vai onnettomuutta?) kerrakseen.

En tosin ole vieläkään ihan varma siitä, tuottavatko useampilehtiset apilat kuin neliapilat onnea vai epäonnea. Viimeksi kun löysin viisiapilan (ja kuusiapilan), tapahtui kaikenlaista ikävää sen jälkeen. Tämä jäänee nähtäväksi. 

Enska on päässyt juuston makuun.

Eilen oli ehkä hienoin syyspäivä ikinä, joten lähdimme äidin kanssa pienelle ajelulle. Meillä ei ollut mitään etukäteissuunnitelmia, mutta siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) reissusta tuli ikimuistoinen.

Matka ei tosin alkanut kovin hyvin. Lähdimme uteliaisuuksissamme katsomaan, mitä yhden kärrypolun päästä löytyi, mutta emme ehtineet ajaa tietä kuin muutaman metrin, kun auton pohja otti pahasti maahan kiinni. Auton alta kuului kaameaa kolinaa, ja olin aivan varma, että nyt autosta lähti jotain irti. Onneksi taisimme selvitä (tälläkin kertaa) pelkällä säikähdyksellä.

Päädyimme Uukuniemeen, jossa kävimme ihmettelemässä Papinniemen arkeologista maalaiskylää. Paikalla oli 1600-luvulla ollut Uukuniemen kirkonkylä talonpoikaistaloineen ja pappiloineen, mutta nykyään kylästä ei ole jäljellä kuin muutama kiviröykkiö ja kiviaidan pätkä.

Uukuniemen keskustasta löytyi Pyhän perheen tsasouna, joka on aina avoinna vierailijoille. Kaunis ja hyvin hoidettu paikka!

 
Tuli myös bongattua Uukuniemen leirintäalue, jossa olemme käyneet joskus veneelläkin, Uukuniemen kalasatama sekä kirkko.

Kalasataman nähtävyys.

Kummun kylästä löytyi hauska kuntoilualue, kota ja näkötorni.

Mie vedän leukoja.

Tapasimme Kummun kylässä myös kauniin kissan, joka tuli tekemään kanssamme tuttavuutta.

Kummussakin oli tsasouna, mitä ihmettelin kovasti. Äidin teoria oli, että koska olimme niin lähellä itärajaa, alueella asui paljon ortodokseja.

Tämä tsasouna oli lukossa, joten ihailimme sitä vain ulkoapäin.

Kumpu vaikutti viehättävältä kylältä, ja rupesin oikein pohtimaan, että tuollaisessa paikassa voisi ehkä jopa asua. Siellä olisi ollut talokin myynnissä. Homma kaatui kuitenkin siihen, kun muistin, että omakotitalossa ei pelkkä asuminen riittäisi, vaan siellä pitäisi tehdä työtäkin. Elämän realiteetit on hyvä pitää mielessä.