Alppimaisemissa

Tein eilen pienen syrjähypyn, eli käväisin Norjan puolella. Minulla oli Norjassa kaksi kohdetta, jotka halusin nähdä, mutta matkoihin meni lopulta niin paljon aikaa, että päätin jättää toisen kohteen suosiolla pois. Toinen kohde olisi sisältänyt myös patikointia, ja kun polveni oli Saanalle kapuamisesta vähän jäykkä ja turvonnut, oli parempi ottaa kevyemmin ja säästää voimia tulevaan.

Aamulla meinasin tankata ennen lähtöä, vaikka autossa oli vielä puoli tankkia bensaa jäljellä. Arvelin, että bensa olisi kalliimpaa Norjan puolella kuin Suomessa, ja muutenkin olisi hyvä lähteä liikkeelle täydellä tankilla. Pikkukylistä kun ei koskaan tiedä, saako niistä bensaa vai ei. Mutta kuinka ollakaan: Kilpisjärven Nesteellä oli aamulla tankkiauto, joka täytti aseman polttoainevarastoja, ja koko asema oli suljettu. Olin pöyristynyt. Mitä jos polttoaine olisi ihan finaalissa, ja pitäisi lähteä jonnekin? Olen kyllä aivan liian tottunut pääkaupunkiseudun palveluihin ja siihen, että bensa-asemia on puolen kilometrin välein. Miten ikinä pärjäisin kylässä, jossa on yksi ainoa bensa-asema ja kauppa? Taitaa meikäläisen olla turha haaveilla Lapissa asumisesta.

Olin katsellut säätiedotuksia, ja lähdin Norjan puolelle siksi, että sinne luvattiin parempaa säätä kuin Suomeen. Tässä eilisen ajoreittini:

Kilpisjärvellä oli aamulla pilvistä, mutta ei sentään satanut. 

Matka eteni hitaasti kahdesta syystä. Ensinnäkin joka paikassa tuntui olevan tunneli- tai tietöitä, ja piti odotella jopa vartin verran, että pääsi jatkamaan matkaa. Norjassa saattoautoja käytetään minusta huomattavan paljon, paljon enemmän kuin Suomessa.

Tässä tuntui kestävän niin kauan, että kerkesin hyvin valokuvaamaan.

Ja taas mennään saattoauton perässä.

Toinen matkaa hidastanut tekijä oli maisemat. Kuinka olisin voinut olla valokuvaamatta, kun maisemat olivat niin upeat?

Tämä oli vasta alkua, mutta minähän en sitä tiennyt. Lyngenfjordin aluetta sanotaan Norjan Alpeiksi, eikä todellakaan suotta. Tällainen tasamaalla kasvanut oli aivan ihmeissään, miten upeita maisemia löytyy näinkin läheltä kotia.

Skibotn.

Olen joskus ajatellut, että vuoret eivät ole oikein minun juttuni, mutta mitä muuta tällaisen näkymän edessä voi kuin olla ihastuksesta sanaton?

Rupesin miettimään oikein syvällisiäkin. Mietin, että moni asia elämässä on vähän niin kuin vuori: se näyttää kaukaa katsottuna kauniilta ja tavoittelemisen arvoiselta, mutta kun vuorelle pääsee, kauneutta ei enää huomaa, kun vuoresta tulee todellisuutta. Eikä aikaakaan, kun ihminen rupeaa jo miettimään, että mitähän seuraavaksi.

Birtavarreen saavuttuani oli aika hyvästellä meren rantaa seurannut tie ja kurvata sisämaahan. Asvalttietietä riitti kahdeksan kilometrin verran, ja sen jälkeen tie muuttui hiekkatieksi. Olin etukäteen lukenut, että tiellä kannatti ajaa hiljaa, koska tie on varsin kuoppainen, ja tien varrella on usein lampaita. En toki uskonut näitäkään varoituksia, ennen kuin näin omin silmin.

Myös lampaiden näkeminen sykähdyttää minua aina. Lampaat ovat ihania ehkä siksi, että ne ovat tuollaisia pyöreitä ja pehmeitä palleroita. Vähän niin kuin nallet. 😊

Päivän kohteeni oli Gorsan silta eli Gorsabrua. Olin törmännyt sillan kuvaan netissä pyöriskellessäni ja todennut, että tuonne on pakko päästä. Gorsabrualle johti kaksi reittiä: pidempi on neljä kilometriä suuntaansa ja lyhyempi 1,8 kilometriä. Pidemmän reitin etuna on se, että matkan aikana näkee muutakin, muuan muassa hylätyn kaivoksen.

Kaivos olisi kiinnostanut kovin, mutta tilanteen huomion ottaen päädyin lyhyempään reittiin. Päätös oli hyvä siinäkin mielessä, että en menomatkalla huomannut koko parkkipaikkaa, vaan havahduin vasta jälkimmäisen reitin parkkipaikan luona. Olin kai niin keskittynyt monttujen väistelemiseen (nopeutta ei toki voi yhtään vähentää), etten ehtinyt katsella ympärilleni.

Lähtöpaikalla oli hyvät opasteet.

Alkumatkasta polku kulki niin lähellä kanjonia, että korkean paikan kammosta kärsivää olisi saattanut hirvittää.

Kun näin sillan ensimmäisen kerran, ajattelin, että eihän tuo nyt mikään kovin kummoinen silta ole. Mitäpä tuosta: sen kun vain kävelee sen yli.

Veden kohina paljasti, että lähistöllä oli vesiputous. Tiesin, että kanjoni, jonka yli silta kulkee, on Pohjois-Euroopan syvin ja että sillä oli korkeutta 153 metriä. Sitä en kuitenkaan tiennyt, miltä tuommoinen pudotus tuntuu alla.

Minulla ei ole korkean paikan kammoa, mutta on pakko myöntää, että kun astuin sillalle ja tajusin, kuinka paljon alla on ilmaa, hieman hirvitti. Tuli sellainen hetkellinen pahoinvoinnin ja huimauksen tunne, varsinkin kanjonin seinämää katsoessa. Jos katsoin alas kanjonin pohjaan, ei huimannut niinkään, mutta korkea seinämä pyörrytti.

Paikan korkeutta on vaikea välittää kuvin, joten otin vesiputouksesta lyhyen videonpätkän.



Olin saanut olla täälläkin paikassa aivan yksin, ja vasta kun olin lähdössä, paikalle tuli kaksi mummoa.

Sillan kupeessa oli muutama eväpaikka, ja kaivoin repustani aamulla mukaan ottamani eväät.

Tällä retkeilijällä on pippurimyllykin mukana. Pöytähopeita ei sentään ollut.

Katselin syödessäni kännykästä, kuinka pitkä matka olisi Olderdaleniin, josta lähtee lautta Lyngseidetiin. En millään olisi viitsinyt ajaa samaa tietä takaisin ja käydä taas läpi kaikkia niitä tunneli- ja tietöitä.

Paikalla ei ollut verkkoa lainkaan, mutta olin onneksi ladannut ennen lähtöä puhelimeen offline-kartan. Google Mapsista voi ladata offline-karttoja haluamastaan alueesta, jolloin kartta sekä gps-paikannus toimivat, vaikka verkkoa ei olisikaan. Tämä on erittäin hyödyllinen ominaisuus myös ulkomailla, jos ei ole nettiyhteyttä.

Evästauon jälkeen matka jatkui taas.

Olderdalenin lauttasatamassa ei näkynyt lauttaa, mutta asetuin jonoon odottelemaan.

Kun lautta saapui, ihmettelin, kuinka pieni se oli. Miten muka isot rekat mahtuisivat tuommoiseen purkkiin?

Lautta oli kuitenkin paljon isompi kuin miltä se oli näyttänyt, ja rekatkin mahtuivat kyytiin oikein hyvin.

No mahtuuhan tänne.

Lauttalipun saattoi ostaa näppärästi TFT Mobillett -sovelluksella, vaikka lippuja myytiin toki satamassakin.

Jos ostaa lipun kännykällä, kannattaa varoa ostamasta lippua liian aikaisin. Lippu on nimittäin voimassa vain 45 minuuttia.

Lautalla oli hyvä kahvio, mutta minä istuskelin enimmäkseen ulkona ihastelemassa Lyngenin Alppien maisemia.

Heippa, Olderdalen!

Ukkeli soitti juuri kun olin lautalla ja kysyi, missä olin. Kun sanoin olevani Norjassa, ukkeli totesi vain, että ai menit Norjaan. Ukkeli sattuu soittamaan aina sopivaan aikaan, ja viime viikollakin (vai oliko se viime viikolla?) hän soitti, kun olimme juuri Hämeenlinnan vankilassa. Ukkeli tietää, että minulta saattaa odottaa mitä tahansa, joten hän ei ihmetellyt yhtään, kun sanoin olevani vankilassa. 😂

Laitoin ukkelille todistusaineistoksi kuvan.

Olin ostanut sataman kahvilasta kuivakalasipsejä, ja niitä piti tietysti heti maistaa.

Sipsit olivat ihan hirveitä! Ne maistuivat ihan kuivatulta kalalta (en tiedä, mitä muuta olin odottanut), ja hajukin oli melkoinen. Oli pakko heittää pussi pois, kun en sietänyt sitä hajua.

Lyngseidetissä oli huoltoasema, joten päätin tankata. Kun kurvasin huoltoaseman pihaan, näin, että asema oli suljettu, kun päällystettä uusittiin. Jo nyt on perkele, kun mistään ei saa bensaa!

Norjan Sokeritoppavuori.

Paluumatkalla piipahdin vielä Rovijoen putouksella, mutta putouksesta oli vaikea saada kunnollista kuvaa. Olisi pitänyt mennä alas asti, enkä minä jaksanut kiipeillä.

Tänään on varsin harmaa päivä, eikä minulla ole hajuakaan, mitä tulen tänään tekemään. Mikään ei oikein huvittaisi, kun polvikin on edelleen vähän jäykkä. Ehkä menen heti aamusta saunaan?