Elä vaarallisesti (eli viikon kootut)

Ajattelin tehdä paremman puutteessa tällaisen viikkokoosteen, johon tulee vähän jotakin viikon jokaiselta päivältä. Aivojen toiminta on nyt sitä luokkaa, etten jaksa syventyä oikein mihinkään.

MAANANTAI

Maanantaihin oli tarkoitus tulla ihan muuta asiaa, mutta aihe oli niin synkkä, että itseänikin alkoi ahdistaa. Laitan siis vain muutaman kuvan kävelylenkiltä.

Nämäkin kuvat ovat yhdestä ja samasta koirasta, joka oli minusta niin suloinen, että olisin voinut kaapata sen kainalooni.

Mitä mahtaa Mancha-koira miettiä?

Koiralla oli kaulassaan luunmuotoinen laatta, jossa luki koiran nimi, Mancha. Suomeksi Mancha kääntyisi esimerkiksi Laikku. Siinä Mancha istuskeli nätisti portin edessä ja ihmetteli ympäristön tapahtumia.

TIISTAI

Tiistaina oli Beauty Plaza -ostoskeskuksen avajaiset, ja päätin lähteä uteliaisuuksissani käymään paikalla, kun ostoskeskus on aivan tuossa vieressäkin. Beauty Plaza on toki ollut avoinna jo aiemminkin, mutta kokonaisuudessaan se aukesi vasta tiistaina.

Ken tästä käy...

Ulko-oven vieressä jaettiin tulijoille punaviiniä, mutta minä huomasin viinin vasta poislähtiessäni. Eipä olisi viini kyllä siinä kohtaa maistunutkaan.

Väkeä oli paikalla vähänlaisesti, mutta naiskauneutta riitti. Liukuportaiden ylä- ja alapäissä sekä kauppojen ovilla seisoskeli kauniita naisia lyhyissä mekoissaan ja korkeissa koroissaan.

Minulle tuli vähän kiusallinen olo naisten keskellä, kun en oikein ymmärtänyt, mikä naisten virka oli - muuta kuin näyttää kauniilta. Jos tuollainen tyhjäntoimittaminen ei ole naisten esineellistämistä, niin ei sitten mikään. Olen huomannut muutenkin, että Boliviassa (ja ehkä muissakin Etelä-Amerikan maissa?) sellainen macho-kulttuuri kukoistaa, ja naisten ulkonäköön kiinnitetään todella paljon huomiota.

Beauty Plaza ei ole mikään tavallisen bolivialaisen jokapäiväinen ostospaikka, vaan sitä markkinoidaan luksuskauppakeskuksena, joka sisältää myös gourmet-ravintolakokonaisuuden.

Three Sisters -lastenvaateliike.

Bolivialaisen vaatemerkin, Alman, liike.

Mysore-joogastudio.

Myös Casa Moda -kodinsisustusliike avasi ovensa tiistaina.

Minun ei tarvinnut avajaisissa kovin kauan pyöriä, kun totesin, että eiköhän nämä pippalot ole nähty.

KESKIVIIKKO

Keskiviikkoinen salikäyntini oli oikea katastrofi. Oloni tuntui hirveän heikolta ja voimattomalta, ja sydän hakkasi ihan hulluna. Oli pakko tehdä kevyempi treeni, ja silti minusta tuntui, että olisi pitänyt lähteä kesken kaiken pois. Sisu ei kuitenkaan antanut periksi, kun olin kerran salille asti tullut.

Kun menin treenin jälkeen menin suihkuun, minulle tuli samanlaisia näköhäiriöitä kuin pari kertaa aiemminkin. Oli sellaisia kimaltelevan villalangan oloisia viiruja ja jonkinlainen sokea alue. Koska mitään muita oireita ei kuitenkaan tullut, ja oireet menivät ehkä reilussa varttitunnissa ohi, en huolestunut asiasta. Jälkeenpäin mietin, että ehkä tuo ja ne aiemmat näköhäiriötkin olivat kivuttomia migreenikohtauksia, vaikka on kai aika harvinaista, että joku saisi pelkästään kivuttomia migreenikohtauksia (kivullista migreeniä minulla ei ole koskaan ollut).

Nukkuminen on ollut taas viime aikoina todella hankalaa, enkä ymmärrä, mikä nyt mättää. En keksi muuta syytä kuin sen, että treenini ovat olleet liian rankkoja, vaikka en millään pysty uskomaan (enkä haluaisi uskoa!) sitä todeksi. Ihan selkeä ylirasituksen tai alipalautumisen merkki nuo nukkumisvaikeudet kuitenkin ovat, varsinkin, kun ne ynnää yhteen tuon salilla tapahtuneen kanssa.

Illalla kävimme syömässä perulaisessa ravintolassa, jonka ruokalistavihkonen on kaunis mutta perulaiseen ruokaan vihkiytymättömälle vähän vaikeaselkoinen.

Pari sivua ruokalistalta.

Kävimme kyseisessä ravintolassa (Sach'a Rest) nyt toistamiseen, ja tällä kertaa tilaaminen oli jo huomattavasti helpompaa kuin aiemmin. En ole koskaan ollut raakojen kalajuttujen ystävä, mutta Santa Cruzissa olen (jostakin kumman syystä!) tullut sellaiseksi.

El Ahumado -rolls (aivan järisyttävän hyvää!).

Ceviche Tigre.

Ruoka oli niin kevyen raikasta ja maukasta, että kyllä jäi hyvä mieli. Jälkkäri ei tosin oikein miellyttänyt, mutta omapa oli vikani: päätin nimittäin elää siinä kohtaa vaarallisesti ja tilata jotain sellaista, minkä sisällöstä minulla ei ollut mitään muuta tietoa kuin annoksen nimi.

Clásico.

Perulaista olutta.

Aiemmin kun kävimme ravintoloissa harvemmin, minun piti pelata aina varman päälle ja ottaa sellainen annos, joka varmasti miellyttäisi. Nykyään syömme ravintoloissa niin usein, että on oikeastaan ihan sama, mitä eteeni saan. Maailmani ei kaadu huonoon annokseen, koska tiedän, että seuraava ravintolakerta tulee pian.

TORSTAI

Olemme ruvenneet katsomaan ukkelin kanssa paikallisia iltauutisia telkkarista aika usein. Se on aika hauskaa, vaikka emme ihan kaikkea ymmärräkään (ukkeli vielä vähemmän kuin minä) ja vaikka uutisista tulee harvoin mitään mukavaa. Monet tuntevat ahdistusta uutisia katsoessaan, mutta minä olen aina ollut sillä lailla kummallinen yksilö, etten ole koskaan potenut mitään maailmantuskaa maailmalla tapahtuvien kauheuksien vuoksi. Uutiset ovat vain uutisia, jotka menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Onhan tämä maailma joskus aika kauhea paikka, mutta asian kauhisteleminen ei muuta asiaa miksikään. En myöskään osaa surra täysin tuntemattomien ihmisten kohtaloita, enkä näe siinä oikein mitään järkeäkään. Mitä hyötyä siitä on yhdellekään kärsivälle, jos minä otan hänen murheensa sydämelleni? Se on taas asia erikseen, jos ihmisiä pystyy oikeasti auttamaan jollakin tavalla.

Kollektiivinen suru kiinnostaa minua muutenkin, ja olen pohtinut, mitä sen takana oikeasti on. Onko kollektiivinen suru ihan oikeasti surua muiden ihmisten puolesta, vai kumpuaako se jonkinlaisesta itsekeskeisyydestä, ja taustalla on ajatus, että noin olisi voinut tapahtua myös minulle, lapselleni tai jollekin läheisistäni? Eipä sillä, että asialla olisi mitään väliä, sillä jokainen elää ja tuntee omalla tavallaan. Jotkut elävät enemmän tunteella, ja minä taas olen enemmän sellainen "tilanne on tämä; miten tästä eteenpäin" -tyyppi. En myöskään halua tuntea oloani ehdoin tahdoin surkeaksi, jos on mahdollisuus valita, ja se on yksi syy, miksi suljen silmäni maailman pahuudelta. Voihan se toki olla niinkin, että olen itsekäs paska, kun minusta omissa ja läheisten asioissa on ihan tarpeeksi miettimistä. Jos miettimistä ei ole, niin hyvä niin!

Telkkariuutisten mielenkiintoisin osuus on monen mielestä varmasti säätiedotus, sillä säätytön pukeutuminen ei ole talvea nähnytkään.

Tällaista säätä oli luvassa loppuviikolle (viernes=perjantai; sábado=lauantai). Aika hyvin piti paikkansa.

PERJANTAI

Perjantai oli kauhea päivä, mikä johtui siitä, että olin nukkunut yöllä ehkä kaksi tai kolme tuntia. Nukkumattomuuden syy oli se, että joku ilmeisesti remontoi asuntoaan ja hakkasi lekalla (tai muualla vastaavalla) seinää, ja meteli oli aivan kaamea. Hakkaaminen alkoi yhdentoista aikaan illalla, ja sitä jatkui aamukolmeen asti.

Kahden aikaan olin jo aivan epätoivoinen, kun ajattelin, että eikö tämä meteli ikinä lopu. Miten on edes mahdollista, että joku hakkaa seinää keskellä yötä? Eikö täällä ole mitään sääntöjä, mihin aikaan tuollaisia meteliä aiheuttavia töitä saa tehdä? Epäilin jo hetken, että olin tullut hulluksi ja että kuvittelin kaiken, mutta koska ukkeli kuuli saman kuin minäkin, ei kyse voinut olla siitäkään. Kun kävin ulko-ovella kuuntelemassa, mistä ääni mahtoi tulla, näin erään papparaisen hiippailevan portaikossa samoin aikein.

Mietin taas näitä tyypillisiä suomalaisia valitusten aiheita, kuten sitä, että joku häiriintyy, kun naapuri vetää yöllä vessan. Tekisi mieli kysyä tällaiselta valittajalta, että tiedätkö, miltä tuntuu, kun joku jyskyttää keskellä yötä lekalla seinää neljä tuntia putkeen.

LAUANTAI

Olin todella kaukana mukavuusalueeltani, sillä meille tuli siivooja. Asunnon omistaja oli ehdottanut siivoojakäyntiä jo aiemmin, kun meillä on yksi käyttämätön siivouskerta, mutta olin kieltäytynyt. En nähnyt siivoojan käynnissä mitään järkeä, kun minä kuitenkin pidän huushollin päivittäin varsin siistinä. Nyt en kuitenkaan viitsinyt enää kieltäytyä omistajan ehdotuksesta, vaan ajattelin, että tulkoon sitten.

Minulla on jostain syystä hirveän kiusaantunut olo, jos joku siivoaa huusholliamme, ja minun pitää olla itse paikalla. Siksi en Intiassakaan halunnut meille koskaan kotiapulaista, vaan tein kaiken itse. Perimmäinen syy kiusaantuneisuuden tunteeseen on kai se, että tuntuu nololta vain olla ja laiskotella, kun toinen painaa vieressä töitä niska limassa. Tuntuu myös järjettömältä teettää toisella sama työ, jonka olisin itsekin täysin kykeneväinen tekemään. Tosin on pakko myöntää, että siivooja siivosi varsin perusteellisesti ja teki työnsä todella hyvin - varmasti paljon paremmin kuin minä olisin sen tehnyt. Nainen oli muutenkin varsin työteliään, luotettavan ja vastuuntuntoisen oloinen, toisin kuin vaikkapa moni intialainen kotiapulainen. Esimerkiksi anoppilan nykyinen apulainen on sellainen, että hän tekee työn hyvin juuri niin kauan, kun joku katsoo, mutta heti kun silmä välttää, aletaan sluibailemaan.

Siivooja oli asetellut tyynyt ja nallen sängylle. 😊

Illalla kävimme syömässä La Casonassa, joka osoittautui saksalaishenkiseksi bistroksi. Santa Cruzissa vietetään tapasviikkoja - ensimmäistä kertaa ikinä - joiden aikana viisitoista santacruzilaista ravintolaa tarjoaa espanjalaistyylisiä tapaksia. Meidän oli ollut alun perin tarkoitus mennä ranskalaiseen Dossieriin, mutta koska se oli jostain syystä suljettu, päädyimme La Casonaan.  Laitan kuvan La Casonan tapaskokoelmasta silläkin uhalla, että kuvasta ei saa mitään tolkkua, koska ukkeli halusi asetella lautaset tuolla lailla.

Ruokalistaa selatessani tajusin, että La Casona oli jonkinlainen saksalainen ravintola (kokkikin näytti saksalaiselta!), joten päätin ottaa pääruoaksi spätzleä eli saksalaista pastaa.

Osui ja upposi.

SUNNUNTAI

Tästä päivästä en vielä tiedä, mitä tänään tulee tapahtumaan, mutta ainakin vuokraamme auton. Sitä tullaan nimittäin tarvitsemaan ensi viikolla.

Suomessa ruvetaan jo heräilemään aamuun, mutta minä meinaan nyt käydä pehkuihin, sillä kello on täällä vasta vähän yli puolenyön.

Nähdään taas!