Kaljapelle palasi kahvakuulailemaan

Kun palasimme viime viikolla Santa Cruziin, lyöttäydyin ukkelin mukaan kuntosalille. Tarkoituksenani oli ottaa paikallisen kuntosalin jäsenyys kuukaudeksi, jotta pääsisin liikkumaan kunnolla. Liikunnathan olivat jääneet minulta tämän matkan aikana hyvin vähäisiksi: Brasiliassa en ollut liikkunut lainkaan (paitsi ruokapöydän ja sängyn välillä), ja sitä ennen Santa Cruzissa olin tehnyt vain muutaman kehonpainotreenin.

Edellisestä asunnosta löytyi tällaisia "palapelin palasia", joista sai askarreltua näppärästi jumppamaton.

Ensimmäinen kerta uudella salilla on minulle mitä suurinta epämukavuusalueelle menemistä. Tunnen vieraalla salilla suoranaista pakokauhua, sillä siellä tulee vastaan niin monta asiaa, jotka pitää opetella samalla kertaa. Salille pitää päästä ensin jollakin tavalla sisälle, sitten pitää löytää pukuhuone, selvittää pukukaappien toiminta ja kaikki muut kinkkiset yksityiskohdat. Kaiken kruunaa varsinaisissa salitiloissa haahuilu, kun yrittää selvittää, missä mikäkin on. Vieraalla salilla (tai myös esimerkiksi vieraassa uimahallissa) on lukematon määrä mahdollisuuksia tyriä jollakin tapaa, ja poikkeuksetta minulle sattuukin ainakin yksi kommellus. Tällä kertaa jäin suihkukoppiin lukkojen taakse jumiin, kun en tajunnut, miten ovi avataan. Pian olin jo niin paniikissa, etten osannut muuta kuin hakata nyrkillä ovea.

Olen pohtinut, että kauhuni johtuisi siitä, että uusien käytännön asioiden opettelu on minulle joskus hankalaa, varsinkin jos opeteltavaa tulee kerralla paljon. Ukkeli puolestaan on sitä mieltä, että minulle sattuu kommelluksia siksi, että hätäännyn ja hermostun heti, jos en ymmärrä tai osaa jotakin asiaa välittömästi. Siinä ukkeli onkin aivan oikeassa. En vain tiedä, miten oppisin pysymään rauhallisempana. Enhän minä sinne suihkukoppiinkaan olisi kuitenkaan lopullisesti jäänyt, vaan joku olisi auttanut minut ulos ennemmin tai myöhemmin. En vain pystynyt ajattelemaan tätä, kun päällä oli kokonaisvaltainen paniikki.

Vaikka herkkujen syöminen, drinksujen juominen, matkustelu, shoppailu ja kaikki muu vastaava on kuinka mukavaa, niin täytyy tunnustaa, että mikään edellä mainituista ei tuota minulle yhtä suurta ilon ja onnen tunnetta kuin liikunta. Ensimmäisellä kuntosalikerralla liikuntatauon jälkeen teki melkein mieli itkeä ilosta, sillä minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin, löytänyt itseni ja elämäni tarkoituksenkin vielä siinä sivussa. Havaitsin ilokseni myös sen, että plösähtänyt ulkomuotoni ei ollut se, joka motivoi minut liikkumaan. Minähän olen monestikin epäillyt, että harrastan liikuntaa vain siitä syystä, että se auttaa pysymään hoikkana, mutta nyt saatoin todeta, että kyllä perimmäiset motiivini ovat aivan muualla kuin ulkonäköseikoissa. Liikunta on yhtä lailla ravintoa mielelleni kuin kehollenikin. Se on minun tietoista läsnäoloani, meditointiani, elämäni punainen lanka.

Laitanpa muutaman kuvan siitä, miltä bolivialaisella kuntosalilla näyttää. Tämä sali on (ainakin omien kehujensa mukaan) kaupungin paras, enkä tiedä, millaiselta kilpailevilla saleilla mahtaisi näyttää. Kuukauden jäsenyys täällä maksaa 395 bolivianosia (48 euroa).

Sali on maan tason alapuolella, mistä johtuen salilla ei ole yhden yhtä ikkunaa. Itse tykkäisin avarammista maisemista, vaikka ei kai sillä ole loppujen lopuksi väliä, kun en minä ainakaan jouda treenatessani maisemia katselemaan.

Vertailun vuoksi laitan kuvan edellisen hotellimme salilta. Tämmöinen näkymä avautui kuntopyörän päältä (varoitus korkean paikan kammoisille!):

Tämä sali on siis kuitenkin valaistuksen suhteen aika ankea. Ensimmäinen haaste minulle tulikin sitten vastaan jo kuntosalin portilla.

Nuo porttisysteemit toimivat nimittäin sormenjälkitunnistuksella. Asiakkailla ei siis ole mitään jäsenkorttia, jota vilautettaisiin salille tullessa, vaan ainoa jäsenkortti on sormenjälki. Systeemi on kyllä toiminut ihan moitteettomasti, että sinänsä ei ole mitään valittamista.

Ensimmäisellä kerralla ihmettelin pukuhuoneessa henkareissa roikkuvia vaatteita ja pyyhkeitä.

Katsoin, että mikäs kirpputori se täällä on. Vasta seuraavalla kerralla tajusin, että ihmiset ripustavat tuohon vaatteensa ja pyyhkeensä, kun tulevat salille. Pukukaapit kun ovat niin pienet ja matalat, että niihin ei saa vaatteita roikkumaan. Minä en viitsi jättää vaatteitani tuohon, vaan sullon vain kaiken kaappiin.

Juoksumattoja on ihan kiitettävä rivi. 

Se, mikä minua vähän ärsyttää tuolla salilla, on se, että se on tehty selkeästi sellaista perinteistä salipuurtamista ajatellen.

Laitteita on hirveä määrä, ja tilaa toiminnalliseen harjoitteluun on todella vähän. Sokkeloinenkin sali on, mikä on toisaalta hyväkin asia. Ei tule sellaista aukean paikan kammoa ja näytteillä olemisen tunnetta.

Kahvakuulat ja irralliset levypainot ja -tangot ovat ryhmäliikuntahuoneessa, joten minun on ajoitettava salikäyntini niihin aikoihin, jolloin salilla ei ole mitään ryhmäliikuntatuntia. Kyseisessä huoneessa ei ole myöskään ilmastointia, mikä on kyllä koettelemusten koettelemus, kun olen sellainen hikilinko. Sykkeetkin huitelevat kuumuuden takia ties missä. Toisaalta kun kaikki muut ähertävät niiden perinteisten laitteiden kimpussa, tuo ryhmäliikuntahuone on yleensä pelkästään minun käytössäni.

Oma jumppahuone. Varauloskäyntikin on.

Boliviassa ei selkeästikään harrasteta hirveästi kahvakuulailua, sillä kahvakuulavalikoima on ainakin tällä salilla kehno, eikä kuuliin ole merkitty edes niiden painoja. Onneksi ovat ne levypainot ja käsipainot (käsipainot ovat tosin varsinaisen salin puolella).

Tässä nykyisessä Airbnb-kodissa on myös sali, jossa ei ole kyllä juurikaan varusteita.

Mutta saisi tuollakin aikaiseksi ihan hyvä aerobisen treenin, ja keskivartaloakin voisi treenata. Ja huomasin vasta nyt kuvassa nuo tangot! Voisin harjoitella leuanvetoja! Menenkin heti huomenna kokeilemaan, vaikka piti kyllä pitää lepopäivä...

Olen miettinyt sitäkin, että minussa on varmasti jokin valmistusvirhe, kun pystyn kotiutumaan joka paikkaan niin nopeasti. Olen yrittänyt keksiä, mikä on se asia, joka tekee minulle jostakin paikasta kodin, mutta en ole löytänyt vielä(kään) vastausta. Tämä Airbnb-asunto on nyt minun kotini, ja se oikea koti Suomessa tuntuu hyvin kaukaiselta asialta. Tuntuu jopa, että elämäni siellä Suomessa olikin ikään kuin vain unta. Toisaalta on tietysti hyväkin, etten tunne ikinä mitään koti-ikävää, mutta onhan tämä aika omituista. Olenko vain pohjimmiltani sellainen ihminen, joka on mieluummin palasina maailmalla kuin juurtuneena johonkin yhteen paikkaan?

Tähän uuteen kotiin muuttaminen ei sujunut ihan ongelmitta, sillä asunnossa ilmeni kaikenlaisia pikkupuutteita. Mikä asunto se sellainen on, jossa ei ole esimerkiksi leikkuulautaa? Alkuhankaluuksista on nyt kuitenkin selvitty, ja vaikkei tämä kaikilta osin miellytäkään yhtä paljon kuin se edellinen, olen alkanut viihtyä tässä ihan hyvin.

Jippii, avokeittiö. Meikäläisen lemppari.

Minua hirvittää laittaa intialaista ruokaa avokeittiössä tällaisessa asunnossa, jossa kaikki on niin hienoa, sillä pelkään, että hajut tarttuvat joka paikkaan. Olenkin kokkaillut olohuoneen ovi auki ja liesituuletin täysillä (mitään kunnon läpivetoa tänne ei saa). Olohuoneen ovi aukeaa paloportaikkoon, sillä asunnossa ei ole parveketta, ja heti paloportaikon takana on toimistorakennuksia, jotka kaunistavat myös olohuoneen ikkunasta avautuvaa näkymää.

Toimistorakennusten ilmastointilaitteet pitävät hirveää meteliä, joten ruokaa laittaessa pitäisi olla melkein korvatulpat.

Toisen toimistorakennuksen edessä on hauska autopesula, tuommoinen pesukatu.

Suuremman makuuhuoneen ikkunasta on sentään vähän avarammat näkymät: kaksi squash-kenttää ja jalkapallokenttä. 😀 (Taustalla Ventura Mall). Jos olisi kiikarit, voisin tiirailla iltaisin pienissä shortseissa pelaavia jalkapallisteja.

Mutta sitten toisaalta tämän asunnon suihkutilat ovat uudet ja hyvät (on käsisuihku ja bidee, jee!), vaatesäilytystilat ovat erinomaiset, kävelymatkan päässä on useampikin iso ruokakauppa ja yleiset tilat ovat varsin hulppeat. Siellä on muun muassa karaokehuone (jolle tuleekin olemaan paljon käyttöä), kylpyläosasto (eli kaksi saunaa ja tyhjä poreallas), se kuntosali, grillipaikkoja ja uima-allas.

Boliviassa tuntuu olevan tapana, että kerrostalojen yhteistiloissa on grillipaikka (churrascaria). Tässä talossa niitä on jopa kolme kappaletta (yksi niistä näkyy kuvassa). Grillipaikkaa saa käyttää kuka tahansa talon asukas, kunhan maksaa käytöstä 50 bolivianosin (6 euron) siivousmaksun.

Uima-allasalue on ihana, vaikka täällä onkin ongelmana aina ihan hirveä tuuli.

Santa Cruzissa tuulee aina ihan hirveästi, ja tässä talossa tuulee vielä entistäkin enemmän, kun talo on niin aukealla paikalla.

Kävin eilen altaassa uimassa puolisen tuntia, ja sain olla aivan ylhäisessä yksinäisyydessäni (mitä nyt joku huoltomies kävi ottamassa vesinäytteitä). Paikalliset eivät tosin viihdykään altailla päivän kuumimpaan aikaan, ja siksi minunkin piti jättää uiminen puoleen tuntiin, kun pelkäsin kärähtäväni taas auringossa. Niin tosiaan: täällähän on ollut muutaman päivän melko aurinkoistakin. Mutta huomisesta alkaen sataa taas, ja voi mennä huoletta uimaan. 😆

Voi olla, että vuokraamme huomenna tai ylihuomenna joksikin aikaa auton, mikä olisi kyllä aivan ihanaa.  Olisi oma vapaus mennä ja tulla! Minulla onkin tiedossa pari hautausmaata ja yksi lentokoneen rotisko, jotka olen taksin ikkunasta nähnyt, ja ne pitäisi päästä katsastamaan heti ensi tilassa.

Ukkelin kollegakin on tulossa huomenna syömään, ja minua vähän jännittää. Ukkeli on kehuskellut ruoanlaittotaidoillani, ja minulla on pieniä suoriutumispaineita, kun minulla ei ole täällä edes kaikkia intialaisessa ruoanlaitossa tarvittavia aineksia ja välineitä. Mutta eiköhän se siitä mene - jos ei muuten, niin vähän soveltamalla. Tällaisia kuulumisia tällä kertaa!