Asiallinen oleskelu sallittu

Olin torstaiaamun Hesaria lukiessani varsin hämmästynyt ja ilahtunutkin, sillä lehdessä oli juttu urbaanista löytöretkeilystä. Enpä olisi uskonut, että urbaani löytöretkeily päätyisi joskus Hesarin sivuille! Jutussa kerrottiin Kimmo Parhialasta ja Tanja Palmusesta, jotka etsivät ja kuvaavat autiorakennuksia ja joille autiorakennukset ovat "sydämen asia". Tuntui mukavalta lukea Parhialan ja Palmusen harrastuksesta, sillä autiorakennusten bongailu on minullekin vähän sellainen sydämen asia. Omalla kohdallani on kyllä vähän harmillista, että joudun harrastamaan urbaania löytöretkeilyä yksin - lähipiirini kun ei oikein ymmärrä harrastukseni päälle! Kaverin kanssa olisi paljon mukavampi tutkiskella hylättyjä rakennuksia, sillä autioissa rakennuksissa voi olla yksinään joskus vähän orpo olo.

Hesarista lainattua faktatietoa urbaanista löytöretkeilystä:

Urbaani löytöretkeily

• Tunnetaan myös nimillä urban exploring, UE, urbanex ja urbex. 
• Tarkoittaa tyypillisesti hylättyjen tai autioiden rakennusten, kuten tehtaiden ja tunneleiden etsimistä, tutkimista ja valokuvausta. 
• Kohteisiin meneminen ei aina ole laillista, jos paikka on esimerkiksi julkisrauhan suojaama. 
• Harrastajat noudattavat usein itse määrittelemiään periaatteita: kysy lupa kiinteistön omistajalta, älä murtaudu, älä riko paikkoja, älä varastele.

Urbaanin löytöretkeilyn kirjoittamattomat säännöt ovat tärkeät, sillä harrastajien tarkoituksena ei ole millään lailla vandalisoida tai vahingoittaa paikkoja, vaan vain katsella ja dokumentoida näkemäänsä. Itse pyrin olemaan edes koskematta mihinkään, jos se vain on mahdollista. Se täytyy kyllä tunnustaa, että minulle ei ole tullut mieleenkään, että kiinteistön omistajalta voisi kysyä luvan paikkojen katseluun! Minulla on omasta mielestäni aika hyvä vainu sen suhteen, onko rakennus hylätty vai ei, mutta saatan toki olla joskus väärässäkin. Joskus taas en malta välittää ilmiselvistä varoitusmerkeistä, ja silloin saattaa käydä vähän ohraisesti. Näin kävi esimerkiksi pari vuotta sitten, kun käyskentelin erään keuhkotautiparantolan pihalla, vaikka parantolan edessä oli autoja, ja asiaton oleskelu oli ihan selvästi kielletty. Jouduin vähän selittelemään vartiointiliikkeen pojille, että mitä siellä oikein touhusin, mutta hyvin siitäkin selvittiin.

Parantola oli sen verran vaikuttava, että laitan siitä nyt muutaman kuvan.

Parantola sijaitsi keskellä mäntymetsää, sillä mäntyjen uskottiin vielä 1930-luvulla erittävän runsaasti otsonia, jota pidettiin tärkeänä keuhkotautipotilaille. Metsän parantavan vaikutuksen takia kaikissa potilashuoneissa oli myös telineet tuoreille männyn- ja koivunoksille, jotka vaihdettiin muutaman päivän välein. Männyn kun uskottiin erittävän terveellisiä ainesosia hengitysilmaan.

Parantolassa oli yksi varsin hämmentävä erikoisuus: avoimet makuuhuoneet, joista puuttui yksi seinä kokonaan. Makuuhuoneet muistuttivatkin jättimäisiä parvekkeita.

Avoimet makuuhuoneet seinän puolelta kuvattuna...

... ja avoimelta puolelta kuvattuna.

Tällaisia avoimia makuutiloja rakennettiin siksi, että keuhkotaudin tärkein hoitokeino 1900-luvun alkupuolella oli potilaiden makuuttaminen ulkoilmassa. Potilaat vain peiteltiin sään mukaan, ja sitten potilaat saivat maata raittiissa ulkoilmassa. Aika karua minusta.

Toissa vuonna kiinnostavin käyntikohteeni oli Patarein vankila, jota ei voi ehkä pitää sillä lailla urbaanina löytöretkikohteena, että vankila toimi museona, eikä se ollut siis sanan varsinaisessa merkityksessa hylätty. Toisaalta vankila oli jäänyt aika lailla siihen tilaan, millaiseksi se oli vankilatoiminnan päätyttyä jäänyt, eikä sitä ollut kunnostettu museoksi millään lailla. Siinä mielessä Patarei oli siis hylätty. Oli aika hyytävää kierrellä jättimäisessä vankilassa yksinään, ja hirttohuoneesta tulikin lähdettyä aika pikaisesti pois.

 
Patarei on nykyään suljettu, eikä sen tulevaisuudesta ole tietoa. Vankilan kunnostus vaatisi 60-120 miljoonaa euroa, joka on aika suuri summa kenelle tahansa sijoittajalle.

Viime vuoden kiinnostavin kohde oli hylätty rautatehtaan asunto Uudessa-Värtsilässä.

Tyhjilleen jääneen asunnon ja sieltä lähteneen perheen kohtalo herätti paljon kysymyksiä, niin minussa kuin teissä lukijoissakin. Yhteisvoimin taisimme tulla siihen tulokseen, että perhe oli joutunut lähtemään asunnosta joko tulipalon tai häädön takia.

Tämän vuoden kiinnostavin urbaani löytöretkikohde on ollut hylätty hotelli Ateenan lähellä.

Tietäisin yhden erittäin kiinnostavan kohteen, jossa voisin vielä tänä vuonna käydä, mutta kyseessä on sen verran kuumottava paikka, etten tiedä, uskallanko mennä sinne. Siellä joutuu nimittäin taas hyvin todennäköisesti tekemisiin vartijoiden kanssa. Mutta ehkä jätän asian hautumaan?

Mikä hylätyissä rakennuksissa sitten kiehtoo? Olen miettinyt asiaa monesti, mutten ole keksinyt mitään yhtä selkeää vastausta. Joitakuita ehkä viehättää hylättyjen paikkojen rujo kauneus, sillä rapistunut voi olla omalla tavallaan joskus hyvin kaunista. Hylätyt rakennukset tarjoavat myös mahdollisuuden käyttää mielikuvitustaan, palata takaisin menneisiin loiston päiviin ja aistia elämän henkäys, joka rakennuksessa on ehkä vielä jäljellä. Rauniopornoksikin urbaania löytöretkeilyä voi kutsua. Omalla kohdallani kyse on ehkä lähinnä siitä, että urbaani löytöretkeily on jännittävää. Koskaan ei voi tietää, mitä autiosta rakennuksesta löytää.