Muisto vain

Olin jo lapsena kirjaston suurkuluttaja, ja kirjasto olikin yksi lempipaikoistani. Raahasin kotiin kassikaupalla kirjoja, ja kirjoja oli kerrankin niin paljon, että muovipussi hajosi kesken matkan. Siinä olikin ihmettelemistä, miten saisin kirjat kotiin! Kirjastokortti oli pahvinen läpyskä (muistaakseni vaaleanpunainen), ja se piti näyttää aina lainatessa kirjastotädille. Jos kirjastokortti oli unohtunut kotiin, kirjastokortin numerokin riitti lainaamiseen. Muistan oman numeroni vieläkin, joten taisin joutua asioimaan pelkällä kirjastokortin numerolla aika usein, kun se on syöpynyt niin tiukasti mieleeni. Silloisen kotikyläni kirjastoon liittyy kaikenlaisia muistoja, mutta ikimuistoisin kaikista taitaa olla se, kun kaverini kaatoi vahingossa kokonaisen kirjahyllyn!

Yksi kirjaston erityispiirteistä oli se, että kirjastossa piti olla hiljaa. Teinivuosina taisi tulla hieman koeteltua kirjaston hiljaisuusvaatimuksia, mutta yleisesti ottaen niitä noudatettiin aika hyvin. Kirjasto onkin aina ollut paikka, joka hiljaisuudellaan ja rauhallisuudellaan on inspiroinut tutkimaan hyllyjä, ottamaan kirjan käteen, ihastelemaan kauniita kirjojen kansia ja pohtimaan, millainen lukukokemus kansien sisältä mahtaisi löytyä.

Kirjasto on ollut minulle tärkeä paikka läpi koko elämäni, ja onneksi kirjasto on sijainnut aina kohtuullisen matkan päässä kotoa. Nykyinen lähikirjastoni oli viime syksyyn asti läheisen kauppakeskuksen toisessa kerroksessa. Kirjasto oli iso, viihtyisä ja rauhallinen, ja siellä oli jopa pieni kattoterassi, jossa saattoi kesäisin istuskella. Loppuaikoina kirjaston tyyli alkoi kuitenkin muuttua. Lehtisali esimerkiksi muutettiin nuorten kokoontumistilaksi, ja lehtisali sai muuttaa entisestä valoisasta tilasta pienempään kopperoon. Lopullisesti kaikki muuttui viime syksynä, kun kauppakeskuksen laajennusosa valmistui, ja uusi kirjasto avattiin uudella puolella. 

Uusi kirjasto romutti täysin käsitykseni siitä, millainen kirjaston tulisi olla. Kirjasto sijaitsee nyt keskellä niin sanottua palvelutoria, kuntalaispalveluiden keskittymää, joka kokoaa samaan paikkaan kirjaston, terveysaseman, neuvolan, mielenterveys- ja päihdepalvelut, kaupungin yhteispalvelupisteen, Kelan palvelupisteen, HUS:n laboratorio- ja kuvantamispalvelut, nuorten tieto- ja neuvontapiste yESBOxin sekä kulttuurin ja taiteen kohtaamispaikka Kohtaamon. Kirjastoa kuvataankin kirjaston sivuilla seuraavasti: "Kirjaston aineistoja ja toimintoja on tilassa kaikkialla - ei voida oikeastaan nimetä mitään tiettyä tilaa ja sanoa, että tässä on kirjasto ja tuolla on vaikkapa neuvola."

Tervetuloa kirjastoon. Ensimmäisenä ovat vastassa kirjojen palautusautomaatit sekä varattujen kirjojen noutohyllyt. Oikealle jää järjestyksenvalvojien tiski.

Kun ensimmäisen kerran kävin kirjastossa, en löytänyt kuin osan kirjastosta. Harhailin lastenkirjaosastolla ja ihmettelin, missä aikuisten kirjat olivat. Onneksi paikalla oli runsaasti henkilökuntaa opastamassa ja perehdyttämässä uuteen kirjastoon (heitä todellakin tarvittiin!), ja sain kuulla, että kirjasto jatkui yhteispalvelupisteen jälkeen ja että myös aikuisten osasto olisi siellä.

Aikuisten osasto häämöttää tuolla hyvin kaukana, kuten myös kirjaston palvelutiski.

Kuvassa näkyvällä alueella toimivat muun muassa HSL ja Kela, ja kattoon ripustetuista tauluista voi seurata, kuinka pitkä jono on esimerkiksi Kelaan. Arkipäivisin odotustila on usein aivan tupaten täynnä eri maiden kansalaisia, ja pisin jonotusaika, jonka olen Kelaan nähnyt, on ollut vähän yli kaksi tuntia.

Sama toiseen suuntaan.

Kirjaston palvelutiski on siis kaukana kirjaston "sisäänkäynnistä", ja jos haluaa saada kirjastopalveluja oikeilta ihmisiltä, on suunnattava kerroksen melkein perimmäiseen nurkkaan. Hämmentävää on se, että järjestyksenvalvojilla on kumminkin palautusautomaattien vieressä oma pisteensä, jossa istuu yleensä kaksi järjestyksenvalvojaa. En ole vielä oikein ymmärtänyt, miksi kirjastossa/palvelutorilla pitää olla noin näkyvä järjestyksenvalvonta, mutta kai silläkin jokin hyvä syy on. Kirjaston palvelutiskille pääsy on pienen työn takana, sillä vastassa on niin monimutkainen vuoronumerolaite, että minäkin tarvitsin ensimmäisellä kerralla peräti kaksi ihmistä neuvomaan, kuinka laite toimii.

Ymmärrän palvelutorin mukanaan tuomat edut, sillä samassa tilassa olo helpottaa varmasti kirjaston ja muiden tahojen välistä yhteistyötä. Palveluja löytyykin monenlaiseen tarpeeseen. Esimerkiksi senioritoiminta on vilkasta, mikä on tärkeää siitäkin syystä, että alueella ei ole ikäihmisten palvelukeskusta, kuten monella muualla alueella Espoossa. Kirjaston lavalla järjestetään muun muassa seniorijumppia, mikä herätti minussa aluksi ihmetystä. On hyvä, että ikäihmisten hyvinvointia edistetään tuomalla palvelut sinne, missä ikäihmisetkin ovat, mutta onko kirjasto kuitenkaan ihan oikea paikka jumppatuokioihin? Nuorisotoiminnasta kirjastolla on jo ennestään paljon kokemusta, eikä uusi kirjasto ole ainakaan huonontanut nuorten palveluja. On äänieristetty musiikkistudio, soittohuone ja paljon muuta.

Tällaiselle tavalliselle kirjastokäyttäjälle, joka käyttää vain kirjaston peruspalveluja, kirjasto on kuitenkin muuttunut aivan vieraaksi paikaksi. Kärsin kirjaston hälystä ja markkinatunnelmasta, eikä minun teekään mieli viipyä kirjastossa yhtään sen kauemmin kuin on pakko. Levällään olevan kirjaston hyvä puoli on se, että se on helposti lähestyttävä (sinne saattaa eksyä jopa vahingossa!), mutta samalla kirjasto on menettänyt kirjaston luonteensa. Aikuisten osastolla - joka siis on siellä peränurkassa - voi vielä aistia jonkinmoisia muistoja entisiltä kirjastoajoilta, mutta kokonaisuudessaan kirjasto ei ole minusta enää kirjasto. Mutta ehkä nykypäivän kirjasto onkin tällainen - kuin marketti, jossa käydään asioimassa eikä oleskelemassa.

Olisi kiva kuulla, millainen rooli kirjastolla on ollut sinun elämässäsi. Pitäisikö kirjaston olla edelleen hiljainen ja rauhallinen paikka, vai onko aika jo ajanut hiljaisen kirjaston ohi?