Riemukasta yhteiseloa

Meinasin kirjoittaa seuraavaksi Taj Mahalista, mutta Taj Mahalin ja Agran valokuvia katsoessani iski sellainen epätoivo, että en jaksanut ihan vielä käydä kuvia lajittelemaan. Pysytellään siis viime päivien tapahtumissa.

Eilen oli sellainen päivä, että kaikki ärsytti. Aamulla kaikki oli vielä hyvin, mutta kun lähdimme hotellista ja pääsimme anoppilaan, ärsytys alkoi. En oikein itsekään tiedä, mikä oli ärsytyksen perimmäinen syy, mutta monta mahdollista syytä kyllä keksin.  Minua ärsytti anoppilassa oleva väkimäärä ja se, että tiesin porukkaa riittävän koko päiväksi. (Viimeinen vieras lähti puoli kymmeneltä.) En olisi yhtään jaksanut seurustella ja olla ystävällinen, vaan mieleni olisi tehnyt lukita makuuhuoneen ovi, kirjoittaa oveen lappu "tungettelijat ammutaan" (mitenköhän se kirjoitettaisiin teluguksi?) ja vetää peitto pään päälle. Ärsytti oma olo ja se, että kaikki ruoka on täällä niin rasvaista ja raskasta; ärsytti kipeä polvi, kuumuus, nihkeys ja väsymys. En olisi jaksanut tehdä yhtään mitään - kaikkein viimeiseksi seurustella vieraiden kanssa! Tuli ehkä kuitenkin liikuttua Hyderabadin hotellipäivinä vointiini nähden liikaa, ja se sitten kostautui. Minuun iski nimittäin eilen taas se sama karmea, täysin voimattomaksi vetävä väsymys, joka minua vaivasi silloin ylikunnon ilmetessäkin. Minulla on varmaankin jonkinlainen psykologinen ongelma, kun en kerta kaikkiaan pysty vastustamaan kiusausta, jos näen hotellissa hyvinvarustellun kuntosalin tai houkuttelevasti välkehtivän uima-altaan.

Eilispäivän kruunasi se, että kun vihdoin puoli kymmenen aikaan kävimme päivällispöytään, löysin riisistäni madon. Kuolluthan se oli, mutta ruokahalut menivät täysin, kun huomasin valkoisten riisinjyvien seassa harmaapäisen, parin sentin mittaisen otuksen. Ukkeli ei ensin meinannut uskoa löydöstäni madoksi, mutta sitä lähemmin tutkittuaan hän totesi minun olevan oikeassa, ja ukkeliltakin jäi loppuruoka syömättä. Anoppi oli luonnollisesti pahoillaan - keittäjä oli kuulemma esikäsitellyt riisin huolimattomasti. Riisihän pitää puhdistaa ennen keittämistä, ja riisinjyvien joukosta pitää poistaa kaikki sellainen, mikä on elossa tai mikä on joskus ollut elossa. Anoppi olisi paistanut minulle dosa-lättysiä, mutta en halunnut niitä, kun en ollut oikeastaan edes nälkäinenkään. Pieni paasto ei tekisi yhtään pahaa!

Lauantai-iltana olimme ukkelin ja Ruotsin-serkun kanssa syömässä hotellimme Casbah-ravintolassa. Otin jälkiruoaksi baklava-trion, joka oli muuten ihan hyvä (pähkinöitä oli tosin liikaa suhteessa taikinaan), mutta baklavasta löytyi pari pientä kovaa palasta, jotka tuntuivat hampaissa ihan kiviltä.

Kinder-baklavat.

Minä en olisi varmaankaan sanonut kivistä mitään, mutta ukkeli huomautti asiasta tarjoilijalle, ja tarjoilija rupesi tutkiskelemaan lautasellani olevia mustia papanoita kovin kiinnostuneesti. Maksoimme laskun ja olimme jo lähdössä, kun luokseni ilmestyi mies, joka esitteli itsensä paikan pääkokiksi. Mies kysyi, olimmeko nauttineet ateriastamme ja alkoi sitten pahoitella hirveästi, että jälkiruoassani oli ollut kiviä. Kivet olivat kuulemma olleet pistaasipähkinöissä ja joutuneet jälkiruokaani sillä tavalla. Kokki halusi tarjota minulle hyvitykseksi pienen ilmaisen jälkiruoan eikä ottanut kieltäytymistäni kuuleviin korviinsakaan. Eteeni ilmestyi pian "pieni" jälkiruoka, joka sisälsi kaksi murokulhon kokoista annosta jotain leipävanukkaan tyyppistä.

Toinen kulho on siirtynyt jo Ruotsin-serkulle, joka suostui ystävällisesti auttamaan minua syömisessä.

 Lauantaina kiviä, eilen mato. Minkäköhänlaisen yllätyksen ruoastani tänään löydän?
 

Intiassa ei kannata luulla, että ruokalistassa oleva hinta on ruoan lopullinen hinta, sillä sen hinnan päälle tulee vielä kaikenlaisia mielenkiintoisia veroja.

Ukkelin siskon vanhempi tytär oli ostanut tullessaan lentokentältä kirjan nimeltä  "Joy on Demand", jonka on kirjoittanut Chade-Meng Tan. Kun siskontyttö kertoili minulle kirjasta, se kuulosti juuri sellaiselta opukselta, joka minuakin saattaisi kiinnostaa. Kirja opettaa kuulemma muun muassa sellaisen asian, kuinka päästä suuttumuksesta ja ikävistä tunteista nopeasti eroon, jottei jäisi jumittamaan niihin koko päiväksi. :-D Innostukseni kirjaa kohtaan kyllä hieman laimeni siinä vaiheessa, kun sain kuulla, että kirja käsittelee mindfulnessia ja meditointia - molemmat kun ovat sellaisia nykypäivän trendi-ilmiöitä, joiden ajatteleminenkin ärsyttää minua. Toisaalta siskontyttö on sellainen henkilö, jonka makuun luotan ja jonka näkemystä arvostan sen verran paljon, että jos hän sanoo kirjan olevan hauskan ja tekevän aiheen helposti lähestyttäväksi, niin olen valmis lukemaan kirjan. Niinpä marssinkin lauantaina kirjakauppaan.

Kävelin hotellilta Inorbit-ostoskeskukseen, ja näin matkalla erään firman ulkopuolella melkoisen jonon väkeä. Tajusin, että porukka jonotti avoimeen työpaikkahaastatteluun, joka tunnetaan täällä nimellä "walk-in interview". Tämmöistä haastattelua varten ei tarvitse varata aikaa, vaan kuka tahansa kyseisen firman tarjoamista työpaikoista kiinnostunut voi mennä haastatteluun. Paperit mukaan vain ja jonottamaan!

Nuorukaisia tuntui naurattavan kovasti, kun he tulivat siinä jonottaessaan valokuvatuiksi.

Kävelin hotellilta kauppaan siksi, että olin ns. ajokiellossa, eikä minulla ollut hotellilla autoakaan. Sillä ensimmäisellä kuntosalikäynnilläni intouduin nimittäin juoksemaan juoksumatolla, kun juoksu tuntui pitkästä aikaa niin hyvältä ja helpolta, vaikka olin ajatellut vain kävellä. Minulla ei kuitenkaan ollut juoksulenkkareita, vaan jalassani olivat vain salitreenikengät, joissa ei ollut juuri minkäänlaista vaimennusta. Polvi ei ilahtunut tärähtelystä yhtään, eikä asiaa auttanut se, että seuraavana iltana jumituimme ukkelin kanssa liikenneruuhkaan, ja jouduin käyttämään kytkinjalkaa todella paljon, mikä rasitti polvea entisestään.

Käytäni salilla pari kertaa päätin mennä vaihteeksi uimaan, koska uinti on ilmeisesti nivelystävällistä liikuntaa. Mikä-lienee-kuntosaliohjaajatyyppi pyöriskeli aikansa siinä altaan ympärillä ja tuli sitten altaan toiseen päähän seisomaan ja tuijottamaan, kun minä uin. Oli hirveän kiusallista uida, kun mies vain seisoi siinä ja toljotti! Teki mieleni kysyä, että etkö ole ennen uivaa ihmistä nähnyt. Kerroin myöhemmin illalla tapauksesta ukkelille ja tämän Ruotsin-serkulle, ja ukkeli oli erittäin närkästynyt: minun olisi kuulemma pitänyt antaa miehelle kunnon läimäytys.

Kävin uimassa vielä eilenkin ennen hotellista uloskirjoittautumista, ja pian anoppilaan päästyämme iski se hirveä väsymys. Yritin purkaa matkalaukkuja, mutta en jaksanut, ja laukku jäi levälleen keskelle lattiaa, kun oli pakko käydä sängylle makaamaan. En löytänyt sängyn päällä olevan tuulettimen katkaisijaa, joten laitoin päälle toisen, kauempana olevan tuulettimen, jonka ilmavirta ei kylläkään hirveästi siihen sängylle ylettynyt.

Ehdin maata raatona sängyllä varmaankin kymmenisen minuuttia, kun anoppi pöllähti huoneeseen. Ensimmäiseksi hän ihmetteli, mitä varten olin levittänyt matkalaukun sillä tavalla keskelle lattiaa, ja työnsi jalallaan laukkua hieman sivummalle. Seuraavaksi anoppi tokaisi, että olinko tullut hulluksi, kun olin laittanut tämän tuulettimen päälle - eihän tuuli käynyt siihen sängylle yhtään!

Anoppi lähti mutta palasi pian takaisin ja köllähti sohvalle makaamaan. Normalisti anoppi ottaa päivänokosensa olohuoneen sohvalla, mutta nyt olohuone oli täynnä vieraita, eikä sohvilla lepäily käynyt päinsä. Appivanhempien makuuhuone on ollut viime ajat tyhjillään, ja appivanhemmat ovat nukkuneet kolmannessa makuuhuoneessa tilapäissängyissä, sillä heidän oma sängynsä on kattoterassilla "ottamassa aurinkoa". Appivanhempien sängyssä kun on ollut jo pitkään ötököitä, joita on yritetty myrkyttää jo moneen otteeseen, mutta siitä huolimatta ötökät ovat aina palanneet. Ukkeli ja muutkin ovat olleet ehdottomasti sitä mieltä, että koko sänky pitäisi heittää menemään, koska ötököistä ei päästäisi muuten koskaan eroon, ja ötökät saattaisivat levitä koko huusholliin. Mutta eihän hyvää sänkyä voi pois heittää, eikä varsinkaan uutta sänkyä voi ostaa, kun se vanhakin on vielä ihan toimiva.

Myös ukkelin veljen vaimo lapsineen kävi eilen kylässä. Minua melkein nauratti viime viikolla Tirupatissa, kun ukkelin veljelle selvisi, että minä matkustaisin torstain Air Indian lennolla Tirupatista Hyderabadiin. Veli nimittäin kertoi, että hänen vaimonsa matkustaisi samalla lennolla! Jos minun pitäisi valita maailmasta yksi ihminen, jota välttelisin niin pitkään kuin mahdollista, niin se ihminen olisi juuri tämä veljen vaimo. Meillä ei ole vaimon kanssa kerta kaikkiaan mitään yhteistä, enkä pidä siitä, kuinka hän mittailee aina minua päästä varpaisiin. Nyt joutuisin siis matkustamaan kyseisen ihmisen kanssa samalla lennolla, ja jos oikein hyvin kävisi, niin varmaan meillä olisi vierekkäiset istumapaikatkin!

Toivoin, että onnistuisin livahtamaan koneeseen kentältä niin, etten näkisi vaimoa lainkaan, mutta eihän se Tirupatin pienellä kentällä onnistu. Tapasin vaimon, tämän 8- ja 14-vuotiaat lapset, vanhemmat ja puoli muuta sukua heti lähtöselvitystiskillä ja sitten vielä portillakin. Porukka oli tulossa Hyderadiin häihin, ja siksi sukua oli lähtenyt enemmänkin mukaan.

Jotenkin ihmeessä vaimon ja muun suvun tapaaminen meni oikein kivasti, juttua riitti, enkä tuntenut oloani yhtään epämukavaksi. Ehkä se johtui omasta asenteestani: muistan nimittäin lukeneeni jostain, että suurin osa siitä, mitä meistä ulospäin välittyy, on sanatonta ja tiedostamatonta viestintää. Pakotin siis itseni unohtamaan kaikki ennakkoasenteeni veljen vaimoa kohtaan (aloitin ikään kuin tyhjältä pöydältä) ja kuvittelin vaimon olevan paras ystäväni. Uskon, että tämä auttoi suuresti - kun minusta välittyi ystävällisyyttä, sain sitä myös itse takaisin, ja tapaamisesta jäi hyvä mieli. (Minä istuin muuten penkkirivillä 10 ja veljen vaimo rivillä 5, eli välissämme oli sentään useampi penkkirivi. :-D) Edelleenkään en veljen vaimosta pidä, mutta nyt tiedän ainakin, että pystyn tulemaan hänen kanssaan toimeen, jos niin haluan. En myöskään pidä joidenkin amerikkaistuneiden intialaislapsien asenteesta, että kaikki Intiassa on tyhmää ja ikävystyttävää ja että isovanhempien luona jaksaa olla vain, jos saa ottaa mukaan iPadin ja pelata pelejä.

Kerroinkin aiemmin, että kävin syömässä viime viikolla ukkelin siskon, tämän tyttärien ja appiukon siskon kanssa. Ravintola oli nimeltään Kangan, joka on saanut nimensä rannerenkaista. Ravintolan yhtä seinää koristavatkin rannerenkaat, ja ravintolan ulkopuolella on mies, jonka rannerenkaiden valmistusta saattaa seurata ihan livenä.

Ruokailijat saivat tilata mieheltä sellaisen rannerenkaan kuin halusivat, ja rannerengas oli kaiken lisäksi ihan ilmainen.

Tässä seuraavaksi pari videota rannerenkaiden valmistuksesta. Kuvissa valmistuu eri renkaat, kun kuvasin tyhmästi ensin toisen renkaan valmistuksen lopun ja sitten toisen renkaan valmistuksen alun.

toinen

Pöytäseurueemme saldoa.

Siskon perhe ja appiukon sisko lähtivät lauantai-iltana, veljen perhe varhain tänä aamuna, ja Ruotsin-serkku lähtee huomenaamulla. Pakko sanoa, että on ihan kiva, kun saa vihdoinkin olla pienemmällä porukalla!

Tänään ei ole tiedossa mitään muuta erityistä ohjelmaa kuin että menemme illalla syömään Ruotsin-serkun siskon ja tämän miehen luokse. Ystävällenikin pitäisi laittaa viestiä ja sopia tapaamispäivä. Olemme perinteisesti tavanneet jonkin hyvin runsaan buffetpöydän äärellä, mutta tällä hetkellä buffetpöytä ei kuulosta ihan parhaalta idealta. :-D

Äsken otettu kuva anoppilan parvekkeelta. Harmaata on!

Ystäväni lähetti minulle jokin aika sitten tämän kuvan: 

Tavat eivät ole suuremmin sadassa vuodessa muuttuneet! :-D