Tsokka irti

Pahoitteluni postauksen viivästymisestä, mutta eihän sitä nyt matkan päällä ole aikaa kirjoitella.

Matkani toinen aamu valkeni Rovaniemellä harmaana ja sumuisena. Ei sentään satanut, mutta sumu ja pilvet vetivät mielen matalaksi. Eihän tunturin laelta edes näkisi mitään, jos pilvet roikkuisivat ja olisi sumuista.

Ei kuitenkaan auttanut muu kuin lähteä ajelemaan kohti pohjoista. Siinä ajellessani mietin, että minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa: joko antaisin sään pilata matkani tai sitten en. Tein päätöksen, että jos tunturissa sataisi, repisin tilanteesta irti kaiken huumorin, mitä vain saisin. Olisipahan jälkeenpäin sitten nauramisen aihetta, että kuinka pieleen kaikki voi mennä! Mieleni piristyi päätöksestä huomattavasti, ja se piristyi vielä lisää, kun näin ensimmäiset porot noin 40 kilometrin päässä Rovaniemeltä. Jippii!

Tiet olivat Lapissa - ainakin niillä osuuksilla, joilla itse ajelin - yllättävänkin hyviä, joten kohtuullista ajonopeutta saattoi hyvin pitää yllä. Poliisejakaan ei teillä näkynyt.

Porojen kanssa sai olla kyllä tosi tarkkana, sillä niitä saattoi ilmestyä ihan mistä vain. Luulinkin lopulta jokaista postilaatikkoa ja kivenmurikkaa poroksi.

Tämän poron kanssa jolkottelimme (tai siis poro jolkotteli!) hetken aikaa rinta rinnan, kunnes kaveri poistui takavasemmalle.

Vasojakin näkyi paljon, mutta harmikseni en saanut vasasta tämän parempaa kuvaa.

Minulle oli yllätys, että poroja on niin monenlaisia. Olin kuvitellut, että porot ovat aina sellaisia harmaita, mutta niitä olikin myös tummanruskeita ja jopa valkoisia!

Olin päättänyt tutustua tarkemmin Pyhä-Luoston alueeseen, joka on reilun sadan kilometrin päässä Rovaniemeltä. Hieman nolona täytyy tunnustaa, että en ollut tajunnut, että Pyhä-Luosto tarkoitti kahta eri tunturia: Luostotunturia ja Pyhätunturia.

Suunnitelmani oli kiivetä Luoston (tarkemmin sanottuna Ukko-Luoston) huipulle, ajella sen jälkeen Pyhätunturille,  käydä Pyhätunturin huipulla ja lopuksi käydä vielä kävelemässä Isokurussa. Säästä riippuisi, miten suunnitelmani tulisi onnistumaan, mutta toivoin, että pääsisin edes Luoston huipulle, koska se oli minulle se tärkein juttu. Yöpymispaikan olin varannut Kuusamosta.

Toisen päivän ajoreitti.

Saavuttuani Luostolle ihmettelin sitä, missä kaikki ihmiset olivat. Parkkipaikat olivat autioita, ja muutenkin kaikki matkailupalvelut vaikuttivat aika kuolleilta. Vasta sitten tajusin, että tunturithan ovat talvilomapaikkoja - kukapa sitä nyt kesällä laskettelisi! Eikä nyt taida olla mikään varsinainen vaellussesonkikaan?

Ilma oli nihkeän kostea, ja hyttyset ilmestyivät kimppuuni heti, kun autosta ulos pääsin. Olin toki kuullut, että Lapissa on hyttysiä, mutten ollut tajunnut, että niitä on oikeasti niin paljon. Vaikka yritin tulla autoon sisälle mahdollisimman nopeasti, mukanani kerkesi silti tulla kymmenkunta hyttystä. Niitä olikin sitten kiva huitoa ajaessa. Mitään hyttysmyrkkyjä tai vastaavia minulla ei ollut, kun mitä minä nyt semmoisilla tekisin. Eikä näistä hyttysistä ollut sentään mahdollista saada malariaa!

Sääennuste oli luvannut puolipilvistä säätä aamupäiväksi ja sen jälkeen kasvavaa sateen mahdollisuutta. Olin lähtenyt siksi liikkeelle ajoissa, ja saavuin Luostolle aamuyhdeksän jälkeen. Tarkoituksenani oli ehtiä Luoston huipulle, ennen kuin sade mahdollisesti alkaisi.

Ukko-Luoston huipulle vei lukemani mukaan 564 porrasta, ja ajattelin, että sehän olisi pala piirakkaa - on sitä portaita ennenkin kiipeilty! Oli edettävä kiireellä, koska piti ehtiä ylös ennen sadetta, ja huomasin että hyttysetkin häiritsivät vähemmän, kun kulki nopeasti.

Portaat eivät kuitenkaan olleet koko totuus, sillä ne eivät kattaneet koko matkaa alhaalta ylös, vaan suuri osa matkasta oli tavallista polkua. Voi hyvänen aika sitä hien määrää ja puuskutusta, kun yritin päästä ylös mahdollisimman nopeasti! Onneksi olin ottanut mukaani riittävästi juotavaa ja nenäliinoja, joilla saatoin pyyhkiä hikeä.

Mitä ylemmäs pääsin, sitä vähemmäksi hyttyset kävivät, ja huipulla niitä ei enää sitten ollutkaan. Huipulla myös tuuli, joten siellä oli aika mukava olla.

Loppu häämöttää! Luoston huipulla on säätutka, ja sen lähenemisestä saattoi tarkkailla matkan etenemistä.

Pilvet olivat alkaneet matkalla harveta, ja aurinkokin näyttäytyi välillä. Sateesta ei tuntunut olevan tietoakaan.

Olin aina mielessäni kuvitellut, millaista tunturin huipulla olisi, mutta todellisuus ylitti kuvitelmani moninkertaisesti.

Huipulla ei ollut ketään muuta kuin minä, enkä nähnyt muutenkaan Luosto-nousullani muita ihmisiä. Oli täysin hiljaista - ainoat äänet olivat tuulen suhina, satunnainen kimalainen ja jokin lintu, joka silloin tällöin äänteli. Istuin alas ja katselin maisemaa, ja tuntui kuin koko maailma olisi ollut jalkojeni juuressa. Olin niin kiitollinen siitä, että sain kokea tämän (ja vieläpä auringonpaisteen kera!), että olisi tehnyt mieli itkeä ilosta. Ajattelin, että tästä eteenpäin kaikki olisi bonusta - olin jo saanut sen, mitä olin tullut hakemaan.

Ruohokanukka, joka on tunturissa tavallinen.

Näitä lintuja näkyi tunturilla paljon, mutten tiedä, mikä tämä voisi olla. Opasteissa kerrottiin pohjantikasta, mutta tämä lintu se ei kyllä taida olla? Joka tapauksessa lintua oli hauska kuunnella ja katsella, sillä se niiaili hassusti laulaessaan. Otin linnusta videonkin, mutta video on tuulen takia niin huonolaatuinen, etten viitsi sitä tähän laittaa.

Nuo taitavat olla niitä käkkärämäntyjä? Törmäsin vahingossa yhteen tuollaiseen puuhun, ja olin yllättynyt siitä, että oksat eivät olleet "lötköjä", kuten tavallisessa männyssä, vaan ne olivat todella jäykät. Oksat ovat tainneet joutua vastustamaan tuulta kovasti?

Näköalapaikka.

Tässä kuvassa näkyvä vaalea läntti on sitten se aapasuo. Tämä on varmaa tietoa, sillä näköalapaikan opastuskyltissä luki niin. :-D

Viihdyin tunturin laella hyvän tovin, sillä en halunnut kiirehtiä, vaan halusin nautiskella kokemuksesta niin kauan kuin siltä tuntuisi. Lopulta oli kuitenkin lähdettävä takaisin alaspäin.

Kota.

Snowmakerit työttöminä.

Seuraavaksi läksin ajelemaan kohti Pyhätunturia, ja siellä suunnistin ensimmäiseksi Luontokeskus Naavaan hakemaan kartan ja kyselemään hieman ohjeita. Olin kuullut, että tunturin huipulle pääsisi kesälläkin vintage-maisemahissillä, ja sillä oli minunkin tarkoitus ajella.

Minulle on jäänyt lapsuudesta hirveät traumat hiihtohissejä kohtaan: milloin en päässyt kyytiin lainkaan ja milloin putosin kyydistä kesken matkan, ja suksia ja sauvoja piti noukkia milloin mistäkin. Nyt minulla ei ollut suksia eikä sauvoja, ja hissikin oli tuolin mallinen, joten uskalsin yrittää kyytiin.

En ensin tajunnut, että minun piti mennä puisen korokkeen päälle seisomaan ja hypätä siitä hissin kyytiin, mutta onneksi hissilippuja myynyt mies opasti, ja pääsin kuin pääsinkin tuoliin istumaan. Kun olin jo lähtenyt ylöspäin, mies huusi perääni, että "vedä se turvakaide takaa eteen". Hetken pähkäiltyäni tajusin, mitä mies tarkoitti, ja sain turvakaiteen paikalleen.

Oli jotenkin absurdi tunne, kun matkailijoita oli niin vähän, ja minä sain matkustaa hissillä ihan yksikseni. Ihan kuin olisin ollut ajelemassa jollakin hylätyllä hiihtohissillä. :-D

Valokuvailin hissimatkaa onnessani, kunnes kauhistuin: miten ihmeessä pääsisin hissin kyydistä pois?! Turvakaide piti varmaan avata, joo, mutta miten se avattiin? Pitikö minun hypätä vauhdissa pois, vai hidastaisiko hissi? Olisiko huipulla joku auttamassa minut hissistä pois? Miksi en ollut tajunnut kysyä asiaa alhaalla olleelta mieheltä! Loppumatka sujuikin sitten poispääsyä jännittäen ja reppua sylissäni puristaen.

Kääk, kohta ollaan perillä!

Onneksi huipulla oli leppoisa mies vastaanottamassa minua. Miehen ystävällisellä avustuksella pääsin hissistä pois - kun olin ensin tajunnut, että minun pitää ihan oikeasti hypätä kyydistä itse pois. :-D

Pyhätunturin (tarkemmin sanottuna Kultakeron) huipulla oli varsin erilaista kuin Luoston huipulla.

Huipulla on myös ravintola Tsokka, jossa päätin käydä syömässä jotain. Tsokka on muuten saamea ja tarkoittaa tunturin huippua.

Otin ahneuksissani sekä lohikeiton että vohvelit (ravintola on kuuluisa vohveleistaan), ja kun jättimäinen keittolautanen tuli pöytään, mietin, että mitenköhän jaksan syödä vielä ne vohvelitkin.

Hyvin nuo molemmat kuitenkin upposivat. Olipahan sitten taas voimia seikkailla!

Alaspäin mennessäni pääsin hissin kyytiin jo itsekseni. Ja taas otettiin valokuvia!

Videonkin otin. En suosittele korkeanpaikankammoisille.

Laavu Isokurun lähellä.

Seuraavaksi suunnistin kohti Isokurua, joka on Suomen suurin kuru. Se sijaitsee Kultakeron ja Ukonhatun välissä, ja sillä on syvyyttä 220 metriä. Kurun pohjalla kulkee puinen kävelysilta, eikä kävelysillalta saa poistua, sillä Pyhä-Luoston kansallispuiston säännöt kieltävät sen.

Kävelypolun alkupäässä kohtasin ongelman: ison poron.

Poro oli vallannut kävelysillan kokonaan, eikä sillä näyttänyt olevan aikomusta liikkua mihinkään.

En oikein tiennyt, miten poroon piti suhtautua. Pitikö poroja pelätä? Ainakin tällä yksilöllä oli isot sarvet! Poro vaikutti myös hieman aggressiiviselta, sillä se polki takajalkojaan kävelysiltaa vasten. Jos yrittäisin ohittaa poron takapuolelta, se saattaisi potkaista minut pöpelikköön!

Hetken aikaa mietittyäni aloin hivuttautua varovasti lähemmäs poroa, ja kun olin päässyt muutaman metrin päähän siitä, poro pinkaisi liikenteeseen, ja paineli tulosuuntaani. Vaara ohi!

Kuru oli upea.

Kurua pitkin pääsee Pyhäkasteenputoukselle ja lopulta Karhunjuomalammelle.

Pyhäkasteenputous.

Karhunjuomalampi.

Olin kuvitellut, että koko matka olisi tasaista kävelyä kävelysiltaa pitkin, mutta sitten kävelysilta loppui, ja vastassa oli taas "muutama" jyrkkä porras. Portaita oli hieman yli 400 (laskin!), mutta ei auttanut kuin kiivetä, jos eteenpäin teki mieli. Taas oli mentävä eteenpäin kiireellä, koska ne hyttyset.

Puolipäivätupa Karhunjuomalammella.

Kun olin Isokurun nähnyt, olin nähnyt kaiken sen, mitä olin etukäteen suunnitellutkin näkeväni. Kaiken lisäksi olin saanut kokea kaiken loistavassa säässä, sillä auringonpaisteen lisäksi lämpötilakin oli auton mittarin mukaan 23 astetta. Oli tullut käveltyä toistakymmentä kilometriä, ja suuri osa matkasta oli ollut melko jyrkkää nousua. Pohkeeni ja takapuoleni olivatkin seuraavana päivänä ihan muussia. 

50 kilometrin päässä Kemijärvellä satoi jo kaatamalla.

Matkalla Kuusamoon pysähdyin vielä muun muassa katsomaan koskea, joka ei ole nimellä pilattu.

Kiveskoski.

Ruka.

 Hieman ennen kuutta olin vihdoinkin Kuusamossa hotellissa.

Väsynyt mutta hyvin onnellinen.

Tarkkanäköisimmät varmasti huomasivat kuvasta, etten ollut matkalla ihan yksin. :-)

Mä kyllä mieluummin köllöttelen kuin istun autossa.

Oli varmasti yksi elämäni hienoimmista päivistä. Kiitos myös teille, Lapin ihmiset! Olette valtavan ystävällisiä! ♥