Kun Muhammed vuorelle kiipesi

Joku ehkä muistaakin, kun kesällä kirjoittelin pahasti tulehtuneesta viisaudenhampaastani ja siitä, että en hammaslääkäripelkoni takia ole uskaltanut poistattaa viisaudenhampaitani, vaikka niistä on ollut jatkuvasti vaivaa jo useamman vuoden ajan. Minun piti kesän jälkeen mennä poistattamaan hampaani, mutta tämmöiset asiat vaativat hieman miettimistä. Syksyllä ei muka ollut aikaa mennä hammaslääkäriin, mutta sitten joulukuussa vihdoin päätin, että oli korkea aika tehdä asialle jotain.

Sain ajan espoolaiseen hammashoitolaan, jossa en ollut ennen käynyt, ja jouduin vähän etsiskelemään paikkaa. Perille saavuttuani kummastelin, kun rakennus näytti ihan pimeältä. Olinkohan tullut väärään paikkaan? Oven avattuani totesin, että kyllä paikka hammashoitola taisi olla. Aulassa minut kohtasi kummallinen näky: kaksi hoitajaa polki pimeässä aulassa kuntopyörää. Mikäs paikka se tämmöinen on, jossa hoitajat kuntoilevat keskellä päivää pimeässä?

Asia selvisi pian. Hammashoitolassa oli sähkökatkos, joka oli kestänyt jo tunnin verran. Potilaita ei voinut ottaa vastaan, kun ei ollut tietoa siitä, milloin sähkökatkos päättyisi. Ei voinut olla todellista. Sen kerran kun minä sain vihdoinkin mennyksi hammaslääkärille, niin sitten ei koko hammashoitolassa ollut sähköjä! Hoitajat opastivat minut hammaslääkärille, joka istui pimeässä odotushuoneessa. Juttelin hammaslääkärin kanssa tilanteestani, ja hammaslääkäri oli oikein ymmärtäväinen. Hän kyseli, olinko käynyt jo röntgenissä, ja kun vastasin kieltävästi, hän neuvoi minua menemään seuraavana päivänä röntgeniin ja soittamaan sen jälkeen Kilon hammashoitolan päivystykseen, jotta hampaani saataisiin pikaisesti hoidettua. Lupasin tehdä niin.

Meni puolisen tuntia, ja hammaslääkäri soitti perääni. Hän kertoi, että sähköt olivat tulleet ja että hän oli löytänyt koneelta röntgenkuvani, jotka oli otettu vuonna 2012. Viisaudenhampaiden poistoa oli taidettu suunnitella jo silloin? En edes muistanut käyneeni röntgenissä, mutta pakkohan minun oli lääkäriä uskoa. (Jälkeenpäin muistelin, että olin saattanut röntgenissä käydäkin. Mutta kuka tuommoisia asioita enää vuosien päästä muistaa?) Järkeilin itsekseni, että enpä soitakaan sinne Kilon päivystykseen, kun eihän tämä nyt kovin akuutti asia ole, jos kerran röntgenkuvatkin on otettu jo vuonna 2012. Ehtisihän sitä myöhemminkin. Oli joulukin tulossa, enkä halunnut viettää jouluani hampaanpoiston jälkitiloista kärsien.

Viime viikolla sain yllättävän tarmonpuuskan ja varasin taas ajan hammaslääkärille. Hammashoitola oli eri kuin edellisellä kerralla, joten hammaslääkärikään ei ollut se sama, empaattisen oloinen nainen. Tämän uuden hammaslääkärin nimeä kysyessäni järkytyin: lääkäri oli mies! Minulla on huonoja kokemuksia mieslääkäreistä ja heidän empatiakyvystään (tai lähinnä sen puutteesta), ja aloin jännittää hammaslääkärille menoa välittömästi. Päätin kuitenkin mennä katsomaan, millainen lääkäri olisi: jos siellä olisi vastassa joku mutteriturpa, sanoisin, että en halua tulla sinun hoitoosi, vaan menen toiselle lääkärille.

Aloin hermoilla hammaslääkärille menoa heti aamusta, mutta sain pidettyä hermoni jotenkin kurissa sen tiedon voimalla, että eihän minun hampailleni tällä kerralla kuitenkaan vielä mitään tehtäisi. Nyt katsottaisiin vain niitä röntgenkuvia ja päätettäisiin päivästä, jolloin hampaita alettaisiin irrottaa. En syönyt edes lounasta, kun ajattelin, että syön sen sitten hammaslääkäriltä tultuani.

Hammaslääkäri oli nuori mies, joka ei kyllä mitenkään empatiaa huokunut. Sen verran asiallisen oloinen kaveri hän kuitenkin oli, että en ihan heti ovelta kääntynyt, vaan kerroin hänelle ongelmani. Lääkäri kyseli, mikä minua hampaiden poistossa pelotti (kipu ja se, että saisin siinä tuolissa jonkinlaisen paniikkikohtauksen ja ryntäisin kesken toimenpiteen ulos), minkä jälkeen lääkäri kertoi, että kipu saataisiin pysymään pois puudutusaineella ja että puudutusainetta voisi laittaa tarvittaessa lisääkin. Taukoakin voitaisiin pitää, jos alkaisi liiaksi ahdistaa. Että miten olisi, poistettaisiinko tällä kertaa vaikkapa yksi ylähammas?

Kun tajusin, että nyt oli tosi kyseessä, rupesin vapisemaan, eikä itku ollut kaukana. Sanoin, että mieluummin kävelisin ovesta ulos, mihin lääkäri vastasi, että voisin tehdä senkin. "Ei me sinua täällä väkisin pidetä." Olin kahden vaiheilla: joskus tämä oli pakko tehdä, mutta minusta tuntui, etten mitenkään pystynyt. En nyt enkä koskaan.

En tiedä, kuinka pitkään vaihtoehtojani puntaroin, enkä tiedä, mikä sai minut lopulta suostumaan, mutta lopulta nyökkäsin: antakaa mennä. Pyysin lääkäriä kuitenkin selittämään koko ajan, mitä hän kunakin hetkenä tekisi, vaikka en ollut aivan varma, oliko se hyvä idea. Halusinko todellakin tietää, milloin lääkäri alkaisi irrottaa hammasta? Sitten minua alkoi itkettää.

Puudutuspiikki tuntui hieman ikävältä, muttei varsinaisesti sattunut. Puudutuspiikin jälkeen sain särkylääkkeen ja jotain purskuteltavaa nestettä. Piti istuskella hetki pystyasennossa, ja lääkäri yritti kysyä minulta jotakin, mutta en pystynyt vastaamaan. Sanat eivät vain tulleet.

Itse toimitus oli loppujen lopuksi yllättävän nopeasti ohi. En tuntenut minkäänlaista kipua, enkä voinut uskoa, kun lääkäri sanoi, että hammas oli irti. Olin tärissyt koko toimituksen ajan kuin horkassa, ja kun nousin ylös tuolilta, paidanselkämykseni tarttui selkääni kiinni, kun olin hikoillut sen läpimäräksi. Olin jotenkin typertynyt, enkä pystynyt sisäistämään lääkärin antamia hoito-ohjeita. Miten niin en saisi syödä ja juoda vähään aikaan - mitenkäs se minun lounaani? Pitikö minun todellakin pitää tätä tuppoa suussa, vaikka olin ajatellut ajavani hammaslääkäriltä suoraan autokorjaamolle (polttimoiden vaihtoon), kun oli kerrankin iltapäivällä aikaa? Onneksi sain ohjeet myös kirjallisina, ja siellä korjaamon odotushuoneessa niitä olikin sitten hyvää aikaa lueskella.

Halusin kertoa kokemuksestani siinä toivossa, että joku toinen hammaslääkäripelkoinen voisi saada tästä edes vähän toivoa. Vaikka viisaudenhampaiden poisto pelottaisi kuinka hirveästi, niin kokemuksesta voi selvitä, ja kokemus voi jopa yllättää myönteisesti. Jos olisin tämän tiennyt, olisin käynyt otattamassa hampaani jo paljon aikaisemmin. (Moni tuossa aiemmassa postauksessa kertoikin samansuuntaisista kokemuksistaan, mutta eihän tämmöinen jääräpää usko, ennen kuin itse näkee.) Paraneminenkin on ollut ihmeen nopeaa, eikä särkyä ole juurikaan ollut. Alahampaan poisto on vuorossa helmikuun lopussa, ja siihen onkin varattu tunnin aika, koska alahampaiden poistoon menee kuulemma paljon kauemmin kuin ylähampaiden. Toimenpide ei kuitenkaan pelota, ainakaan yhtä paljon kuin tämä ensimmäinen kerta, koska tiedän, että puudutusainetta voi laittaa lisää, jos alkaa sattua. Myöhemmin pitäisi käydä otattamassa vielä yksi hammas, ja sitten olen päässyt hammastulehduksista toivottavasti eroon.

Nyt voisin sanoa, että on melkoinen voittajafiilis - ainakin tällä hammaslääkäriosastolla, jos ei elämässä muuten. En voi uskoa, että olen kohdannut yhden pahimmista peloistani, ja vielä selvinnyt siitä!

Joskus elämä yllättää iloisesti. ♥